Assin päiväkirja

15.3.2016


Aurinko paistoi mukavasti pinkin WEGA:n hupparini selkämykseen, kun seisoin tallipihalla Miksun kanssa harjailemassa Assia ja Vallua. Karva pöllysi ilmassa: etenkin Assi oli talven aikana etsinyt itsestään jakkihärkämäisen muodon ja kevään lämmitellessä sen kylkiä karva putoili suurina tukkoina harmaanruskeaan maahan, jossa kutakuinkin oli vielä lunta.
”Assin hoitopestistä tulee kyllä kunnon tappelu”, Miksu sanoi Vallun toiselta puolelta hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Se on vielä niin mahdottoman suloisen näköinen, ei ihme, että siihen ihastutaan heti”, myönsin. Itsekin olin tykästynyt kirjavaan tammaan aivan erityisen paljon seuratessani sen totuttelua tallielämään. Se ei seisonut karsinansa ovella pää pitkällä tehdäkseen itsensä näkyväksi, vaan kuulosteli ja seuraili syrjästä tarkoin silmin muiden menoa.
”Valluakin taisi yhteen aikaan hakea aika monta hoitajaa”, muistelin hakuja. Miksu nyökytteli pontevasti päätään.
"Se on mun oma karvakorva”, Poika rapsutti hellästi eestinhevosen korvantausta. Se ei liiemmin kiinnittänyt huomiota hellyydenosoituksiin, vaan laski päätään ja hamuili lakastuneiden ruohonkorsien seasta uuden kevään varovaisia varsia.
”Joo, en mäkään oikein osaa kuvitella itseäni kenenkään muun kuin Pandan ja Assin kanssa. Vaikka niihin menee välillä järki, niin ne on kaikista parhaita.”
Kaikista paras päätti juuri samalla hetkellä kohottaa vasemman etujalan, jota olin ollut harjaamassa, ja kopauttaa harjalaatikon nurin. Jäykkäharjaksiset suat, iloisenväriset sienet ja kaviokoukut vierivät ympäriinsä.

Olin ajatellut hypätä Assilla iltapäivällä, kun aurinko olisi laskenut vähän eikä enää paistaisi suoraan silmiin. Maneesikausi oli kestänyt jo niin pitkään, ettei siellä ratsastaminen hotsittanut minua ollenkaan. Viettäisin mieluummin muutaman ylimääräisen tunnin tallilla ja ratsastaisin myöhempään.
Ehdin juuri saada ruunan karsinaansa, kun Allu tuli minua vastaan tallikäytävällä Mortin raskas satula sylissään ja tummat suitset olkapäällään. Keskiviikkoisin hänelläkin oli aikaa liikuttaa hevostaan kunnolla, kun pidettäviä tunteja ei ollut.
”Hei Ama!” Nainen näytti ilahtuvan nähdessään minut ja pysähtyi. ”Mun pitikin juuri löytää joku jo vähän pidempään tallilla käynyt! Onko sulla kiire?”
”No eipä oikeastaan”, kysyin yrittäen arvailla, mihin keskustelu oli johtamassa. Jotain vastuullista arvatenkin?
”Haluaistiko sä liikuttaa Alpon? Mä ajattelin pitää ihan kunnon vapaapäivän ja käydä pitkän maastolenkin Mortin kanssa, mutta Alpokin kaipaisi liikuntaa. Jos ratsastaisit sillä ihan rauhallisesti tunnin verran kentällä?” Allu kohensi satulan asentoa sylissään. Minun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään.
”Totta kai!” henkäisin. ”Se olis mahtavaa!”
”Kiva! Sen varusteet on satulahuoneessa. Ota ihan helppoja juttuja.”

Tuntui melkein rikolliselta mennä vieraan hevosen karsinalle. Olin niin tottunut hengaamaan tallin toisella puolella, että varsinainen pääkäytävä tuntui mahdottoman leveältä ja avaralta. Vintiö painoi vaalean turpansa ovea vasten, kun kuljin sen ohitse ruunan kohdalle.
Se kohotti päänsä ja katsoi varautunut ilme silmissään minua, kun astuin sisään. Pandan kanssa olin tottunut päättäväisiin ja rauhallisiin liikkeisiin – muutoin sai tuntea yllättävän pian kipakat hampaat käsivarressaan – ja päätin kokeilla samaa taktiikkaa Alpoon. Miltei valkoiset korvat heilahtivat, kun jutustelin puoliääneen ruunalle kaivaessani harjapussista pölyharjaa.
Vertasin huomaamattani Alpoa kokoajan Pandaan. Eihän se oikeastaan ollut mikään ihmekään, minä vietin aikaa lämminverisen hevosen kanssa melkein päivittäin ja totuin sen olemukseen ja reaktioihin. Vieraalle otukselle piti kuitenkin antaa mahdollisuus osoittaa luonteensa.
Alpon kauniit valkeat läikät saivat uutta hohtoa, kun harjasin pitkin vedoin sitä. Se seisoi paikoillaan karsinassa pää alhaalla, ainoastaan korvat liikahtelivat uteliaasti minun suuntaani. Ruunasta näki, että se oli hiukan epävarma tilanteesta.

Satula oli melkein samanlainen kuin Assin satula, ainoastaan polvityynyt olivat mustan sijasta ruskeaa nahkaa. Paksu, tikattu satulahuopa oli kirkkaansininen ja näytti uudelta.

Varustettuani Alpon se seurasi tyynesti perässäni, kun talutin sen kentälle. Aurinko paistoi tallin takaa viistosti, taivaalle oli kerääntynyt muutamia pilviä. Niiden läpi siivuttuessaan auringonsäteet loivat pihalle kultaista valoa.
Kypärän tummanruskean lipan alta näin, että kenttä oli jo hyvässä kunnossa. Se oli sulanut ja kuivunut miltei kokonaan vellistä tasaiseksi hiekanväriseksi maaksi.
Alpo astahti syrjään, kun olin taluttanut sen keskihalkaisijalle, kiristänyt vyön ja aikeissa nousta selkään.
”Prr!” käskin sitä päättäväisesti. Ratsastuskoulussa se ei voisi steppailla, kun ratsastaja vasta roikkui kyljellä. Kurotin ottaakseni nahkaohjista paremman otteen, laskeuduin takaisin maahan ruunan kyljeltä ja ponnistin uudelleen. Tällä kertaa Alpo astui eteenpäin.
”Seisopas rauhassa!” komensin ja puristin vasemman käteni nyrkkiin, jotta se tuntisi kevyen pidätykseni. Kolmannella yrittämällä Alpo seisoi hiljaa ja palkitsin sen pörröttämällä sen harjaa.

Alpon liikkeet olivat kapeampia verrattuna Assin vahvaan ponnuun ja liitäviin askeliin. Holsteinin selässä oli kuitenkin mukava istua. Etenkin sen ravi oli paljon pehmeämpää ja se vastasi apuihin iloisesti ja kantoi itsensä kauniisti. En pyytänyt siltä kovinkaan haastavia asioita: ratsastin pitkän alkukäynnit ja tein sitten käynti-ravi-seis- siirtymiä kunnes olin varma, että s oli kuulolla. En voinut vastustaa kiusausta kokeilla pientä pätkää pohkeenväistöä käynnissä tallipihan puoleisella pitkällä sivulla. Alpolla kesti hetki tajuta, mitä hain, mutta saatuaan ideasta kiinni se väisti mielestäni hyvinkin sievästi ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Taputin ruunan kaulaa kehuen sitä vuolaasti ja annoin ohjien valua sormieni lomitse pitkiksi. Tehtävät eivät olleet erityisen haastavia ja kuljimme rauhallisesti, joten ruuna ei ollut edes hionnut.
Laukkatyöskentely osoittautui haasteellisemmaksi kuin olin luullut. Olin jo huomannut, että Alpo oli herkkä niin suustaan kuin kyljistäänkin ja vastasi apuihin salamannopeasti, mutta käyntipätkän jälkeen antaessani laukkapohkeet jäin silti jälkeen. Iso ruuna potkaisi taaksepäin jopa pienet pukit karauttaessaan ensin uraa pitkin ja sitten voltille, jolle ohjasin sen saadakseni sen takaisin ruotuun. Sydän tuntui hakkaavan kylkiluita vasten säikähdyksestä, vaikka Alpo olikin periaatteessa ollut käsissä koko ajan ja vain leikitellyt.
Siisti nosto ei ottanut onnistuakseen. Aina Holtein livahti altani laukkaan tai nosti päätään, jolloin raviaskel ainoastaan tikutti ompelukonemaisena eteenpäin, muttei pyörähtänyt laukalle. Hidastin ravin tarkoituksella tempoltaan verkkaiseksi ja tein muutaman kierroksen ajan loivia kiemurauria keskihalkaisijalle ja takaisin uralle, ennen kuin palasin laukkatehtävään. Kolmannella yrityksellä sain siistin noston.
”Hieno!” kehuin ääneen ja annoin Alpon venyttää kaulaansa, jotta se tietäisi tehneensä oikein. Laukka tuntui mukavalta, se rullasi reippaana allani ja tuuhea harja piiskasi paljaita käsiäni vasten. Ihana Alpo!

Fanni näytti uteliaalta, kun jäähdyteltyäni Alpon ja hoidettuani sen karsinaansa palasin Assin luo pikkupuolelle. Letti heilahti olalta toiselle, kun hän tuli Velmun karsinan ovelle kumisuka kädessään ja siristi miettiväisen näköisenä silmiään.
”Mä näin, kun sä ratsastit Alpolla!” hän sanoi hetken minua silmäiltyään. Olin kumartunut kiinnittämään jännesuojia juronnäköisen Assin etujalkoihin.
”Joo, Allu pyysi mua ratsastamaan sen”, sanoin noustessani ja kurottaessani ottamaan takajalkojen suojat karsinan ulkopuolelta. Assi käänsi tällä välin selkänsä minua kohti ja huiskaisi tympääntyneenä häntäänsä. ”Älä Assi tappele.”
”Millainen se oli?” uteliaisuus paistoi pitkälle Fannin äänestä. Hän oli unohtanut Velmun harjaamisen ja nuori ruuna tuli tuuppaamaan häntä selkään vaaleanpunaisella turvallaan. Mitä, hän vain seisoskeli, se tuntui sanovan.
”No, herkkä ja aika omapäinen. Kuunteli tosi hyvin ja selvästi halus tehdä töitä”, kerroin kuuluvalla äänellä, jotta tyttö kuulisi minut, vaikka olin kumartunut suojien kanssa Knapstrupin takajalkojen puoleen.
”Kuka halus tehdä töitä?” kuului tuttu pojanääni tallin ovelta. Mikael!
”Alpo”, vastasin tullessani karsinan ovelle ja napatessani satulan loimitelineeltä käsivarrelleni. Mikael talutti Vallun parin karsinan päähän ja veti oven perässään kiinni.
”Voi teitä ainaisia heppatyttöjä!” hän puuskahti muka tosissaan. ”Meillä sentään on suuret kuviot, vai mitä, Vallu.”
Minä ja Fanni vaihdoimme virnistyksen tallikäytävän ylitse.
”Jos arvon suurmies haluaa, niin mä oon menossa hyppäämään kentälle. Kun sulla on se puomityttökerho koossa omia hyppyjäs varten, niin voisit ehkä tulla myös itse auttamaan”, huikkasin Valentinon karsinan suuntaan. Mikaelin pää ilmestyi yllättyneenä ovenrakoon.
”Ai että mä tulisin nostamaan puomeja? Ei käy! Mä tuun mukaan hyppäämään!”

Lopulta satulahuoneessa toimettoman oloisena lorvinut Samppa värvättiin puomipojaksi. Saimme Miksun kanssa antaa alkukäyntien aikana tarkat ohjeet, joiden mukaan keskihalkaisijalle rakentui simppeli jumppasarja. Samppa raahasi värikkäitä puomeja ympäri kenttää sen näköisenä, ettei oikein mielellään ollut samassa suljetussa aitauksessa kahden nopeasti liikkuvan kaviokkaan kanssa. Esteradan rakennuttua hän kipaisi kiireesti aidan toiselle puolelle ja jäi sinne katselemaan.
”Sulla on pitkä matka tulla sieltä nostaan puomeja!” ratsastava poika neuvoi laukatessaan tummalla Vallulla lyhyttä laukkaa pääty-ympyrällä.
”Kyllä mä ehdin hyvin täältä!” Samppa kommentoi ja astahti taaksepäin, kun ravasin Assilla hänen ohitseen ja ruuna ravisti päätään niin, että suitsien metalliosaset kilahtivat ja harja lensi tuulessa.
Rata oli korkeuden sijasta erittäin tekninen. Kahden ensimmäisen esteen väli oli ollut hankala saada sopivaksi niin Assille kuin Vallullekkin ja kerran Samppa maaniteltiin jopa siirtämään ulommaista estettä hiukan kauemmas toisesta sillä aikaa, kun minä ja Mikael hyppäsimme lämmittelyhyppyjä pääty-ympyrällä kentän toisessa päässä. Karsinakiukutteluistaan huolimatta Assi kuunteli nyt ihan hyvin. Aina silloin tällöin se yritti kiilata ja nostaa päätään liian ylös, mutta se oli tullut minulle kuukausien aikana jo tutuksi. Antamalla ruunalle jatkuvasti pientä puuhasteltavaa se ei ehtinyt keksiä mitään typerää.

Hypyt sujuivat hienosti. Lämmiteltyämme huolella katsoimme tehokkaimmaksi, että toinen hyppäsi radan muutaman kerran ja toinen katsoi vierestä ja antoi kommenttia. Assi oli melko huono seisomaan paikoillaan ja odottamaan, mutta Vallun hyppyvuorojen aikana se ainakin ehti puhaltaa ylimääräisen pompinnan ja kuumuuden pois itsestään. Mikael kuulosti viimeisellä hyppykerrallamme aidon yllättyneeltä huudahtaessaan:
”Nythän se toimii tosi kivasti!”
Niinpä. Nyt se toimi!

Ihanaa saada taas sultakin tarinaa! Odotin jotain Assin saapumis tarinaa Hiisivuoreen, joten yllätyin hieman, kun kyseessä olikin tavis keskiviikko, ei sillä, tykkäsin kyllä kovasti tästäkin! Alpo on kyllä aika erilainen, kuin esimerkiksi Panda, vaikka molemmat ovatkin herkkiä. Alpo kun on vaan niin osaava, ettei itsekään ymmärrä sitä, kun avut pitäisi olla sitä luokkaa että.. Erityisesti juurikin tuo laukka on hepreaa, tuntuu aina, että tuntiratsastajien ja kilpahevosten laukka-avut ovat ihan eri planeetalta (siis itselläkin). Hyvin sulla kuitenkin meni Alpon kanssa näin ensikerraksi Tarinasta sain myös hyvin selväksi millainen Assi on perus luonteeltaan.

Pieniä kirjoitusvirheitä bongasin muutaman, jonka lisäksi yhden yhdyssana virheen (kokoajan -> koko ajan). Muuten jälleen todella sujuvaa ja hyvää tekstiä, erityisesti kuvailusi osuivat hyvin! Sulla on niin omaperäistä kuvailua, että voin vain ihastella sitä. Jos haluat vielä tästä parantaa sitä; kannattaa kokeilla kielikuvia (eli esim. aurinko on kuin ..., Panda toimi kuin ...) ja dekreptiiviset sanat (eli annetaan elottomille esineille elollisen ominaisuuksia), voi kokeilla! Siinä nyt jotain vinkkejä ja pidempi kommentti vaikka korvaukseksi niistä lyhyemmistä kommenteista  Saat 40 tr

- allu

19.3.2016 – Toinen hoito – Harjaus tuokio

Avasin oman pienen lokeroni, jonne olin unohtanut keskiviikkona laukkuni. Venyttelin väsyneenä ja suljin lokeroni ja sujautin avaimen taskuuni. Kello oli 7 aamulla ja kouluni alkuun oli vielä tunti. Haukottelin kaksi kertaa suuresti, ennen kuin avasin sihisevät Coca Cola pullon. Tumman juoma jäänteet vilahti nopeasti kuivuneeseen kurkkuuni, jota yritin helpottaa virkistävällä juomalla. Käännyin kannoillani oleskeluhuoneeseen ja meinasin jopa kupsahtaa maahan, kun jalkani jäi punaisen maton reunaan. Kuin zombi, kävelin kädet edessä, silmät melkein kiinni, kummaa ääntä päästellen kohti kahvinkeitintä. Nappasin punaisen mukin kaapista ja kaadoin siihen yhden kupin kahvia. Musta juoma sai ihmeitä aikaan ja pian olinkin kuin jännittynyt laulaja ennen keikkaa, mutta se kesti vain hetken. Hetkessä olin taas väsynyt.

Väsyneenä vääntäydyin ilmoitustaululle, jossa luki vielä kuuden eri vanhan hoitaja haun tulokset. Tiesin kyllä kuka hoiti ja ketä, mutta jostain syystä kuitenkin tölläsin ilmoitustaulua oman aikani. Käänsin päätä hiukan vasemmalle ja katsoin uudestaan nimiä. Sanat olivat ihan hullunkurisen näköisiä. Nauroin väsyneen ihmisen naurua, joka saattoi epäilemättä kuulostaa psykopaatin naurua ennen murhaa. Monen haukotuksen jälkeen painelin portaat alas ja monta kertaa meinasin unisena astua monta porrasta kerralla ja humpsahtaa alas. Onneksi oli sentään joku Sherlock keksinyt kaiteet portaisiin, joita puristin tiukasti. Alas päästyäni koko talli oli hiljainen, aamutallilaista lukuun ottamatta, joka lauantaisin oli Allu. Seurasin nurkalta miten yli-pirteä Allu suoritti aamu tallia.

Käännähdin kannoillani ja astelin puolet pienempiä askelia kuin normaalisti, kohti sitä kaunista ruunaa, jonka kaikki tuntevat nimellä Assi. Minulle hän oli myös: Assi, mutta ennen kaikkea oma hevoseni. Päästyäni ruuanni karsinalle ja juuri kun olin avaamassa natisevaa ovea, en avannutkaan ovea. Assi oli laittanut maaten ja makoili turpeella. En kehdannut avata ovea kokonaan, jotten herättäisi tuota komeaa pilkukasta.

Koulu alkoi lääkärin tarkastuksella, jonne menin tasan kahdeksaksi. Kun tämä piinaava puolen tunnin mittainen tarkastus oli ohi, painelin kaula paljaana teknisen tunnille, jossa olin jo jäänyt jälkeen aika paljon, mutta meillä olikin jotain piiri-levy juttuja, jotka olivat helppoja, joten sain loput kiinni. Uskonnon tunnilla olin jälkeen jäänyt, mutta yritin parhaani mukaan keskittyä Hindulaisuuteen, joka oli ihastuttavan 10 uskontoni tämän kertainen aihe. Äidinkielen tunnilla piirtelin vihkooni kuvia Assista,ja minusta. johon laitoin tekstiksi: Yhdessä hommat sujuu! Historian tunnilla aina saa nauraa. Ei aiheelle vaan kavereille, jotka niin viisaasti kysyvät: Mikä on Haiti? Herneen kokoiset aivot, koska eivät edes osaa olla nauramatta pingviinin kuville englannin tunneilla, mutta sitä minulla ei ollut tänään. Liikunta tunnille minun ei tarvinnut mennä joten painelin suoraan tallille.

Muutaman hääppöisen tunnin jälkeen pyöräilin jo uudestaan tänään kohti Hiisivuorta. Jossain salaisessa labyrintissä mieleni sekalaisissa ajatuksissa, oli pieni toivon kipinä.

Toivo, mikä loisti mielessäni, on salainen. Salainen asia, jota en voi kertoa kenellekään, en äidille, en isälle, en edes parhaale kaverilleni, eli aika salainen vai mitä?

Tartuin oven kahvaan lapasellani ja kiskaisin oven auki. Tallissa oli vain muutama hoitaja, Jem ja Miksu. Miksu on ”vanha” hoitaja, joka hoiti tunnollisesti Vallua, jota olin itsekin tahtonut joskus hoitsukseni, mutta kohtalo oli päättänyt puuttua peliin ja antoi minulle Pandan. Uskon että tämä ei ollut sattuma, sillä en usko sattumiin. Tämän on määrännyt joku, joku joka on tuolla ylhäällä. Jem taas oli Smirkyn uuni tuore omistaja,kuten minä. En oikein kunnolla tunne Jemiä, mutta tahtoisin tutustua, sillä hän vaikuttaa mukavalta pojalta.

Moikkasin Miksua samalla kun kävelin Assin karsinalle, tyhjä, mutta likainen. Annoin aivojeni raksuttaa hetken, ennen kuin tajusin että Assi on joko maneesissa tai sitten tarhassa. Arvioin hetken tilannetta, kumpi olisi suurempi toden näköisyys, maneesi vai tarha? Päätin kuitenkin mennä tarhalle jospa täplikäs ruunani olisi tarhassa leikkimässä Vintiön kanssa, tai sitten ei.

Kävelin taas pakkasessa, joka jo jäädytti jalkojani. Vedin mustaa huiviani paremmin naamani eteen ja askelsin eteenpäin. Pian olinkin tarhoilla. Siellähän se juoksenteli muiden kanssa. Hymyillen nojaisin paksun lumi kerroksen peittämään aittaan. Ilokseni Assi heitti muutaman ilo pukin, samalla kun juoksi häntä kaarella kavereiden luokse. Joskus tuntui että tuo vekkuli ruuna nauraisi, mutta kuinka hassulta se kuulostaakin niin se on totta. Se kirmaa tarhan ympäri kaula kaarella, häntä ylhäällä ja vekkuli ilme naamallaan, ei siitä voi erehtyä.

Kellon viisari puksuttivat eteenpäin ja näyttivät aikaa tarhasta hakemiselle. Nappasin punaisen riimun-narun aidalta ja sujautin sen selkäni taakse. Kävelin muutaman askeleen Assia kohti ja kutsuin ruunaa. Se käänsi korvansa minua päin, mutta ei kiinnittänyt minuun sen enempää huomiota. Kutsuin toisen kerran ja nyt rapistelin huiviani, josta ei kyllä lähtenyt suurta ääntä.
”Ääh, nyt minun pitää turvautua herkkuihin..” Ajattelin harmissani, mutta tavallaan iloisena. Nyt se kiinnitti minuun huomiota. Kutsuin sitä kerran ja toisenkin ennen kuin se asteli uteliaana luokseni. Tarrasin riimusta kiinni ja kiinnitin riimun-narun siihen.
”Hyvä poika.” Kehuin ruunaa ja taputin tätä, josta Assi nauttia, huomiota kaipaava hevonen, söpöä.

Avasin vaivalloisesti hiukan jäätyneen oven ja kävelin Assin kanssa sen karsinaan. Suljin vähän natisevan oven ja availin loimen remmejä, nyt alkaisi armoton puunaus, paitsi se ei ollut armoton, sillä Pandalla oli loimi joka esti likaamasta itseään kovin pahasti, vaikka loimia ei siihen tarkoitukseen oltu keksittykään. Nopeasti kävin viemässä loimen omalle paikalleen ja samalla nappasin harjapakin. Otin kumisuan pakista ja menin karsinaan. Olin sitonut Assin kiinni, ihan vain varmuuden vuoksi, mutta sen verran löysälle että sen turpa ylettyy maahan asti. Aloitin kumisukalla pyörittelemisen kaulalta. Pieni pöly kerros siitä ilmaan lennähti, joka sai herkän nenäni kutiamaan ja pian tallissa kuului aivastus.
”Kuules ruunapoika, tiesitkö että sinussa on paljon pölyä?” Kysyin, ja pyörittelin kumisukaa vatsan kohdalla. Assin ylä-huuli kieri rullalle, kun kumisuka oli vatsan alla.
”Taidat pitää tästä?” Hymähdin ja jatkoin vatsan alta pyörittelyä. Nyt kun vaivaisen 2 minuutin kuluttua olin saanut toisen puolen valmiiksi ja siirryin toiselle puolelle. Sen kaulalla oli nyt vuorostaan kuivunut lika, joka ei meinannut lähtä, ei sitten millään. Hankasin ja hankasin, mutta se vain pysyi siinä. Mietin tovin ja koitin sitten kovaa harjaa. Sillä se sitten osittain lähti ja otin kumisukalla otin lopun. Laskin takaisin pakkiin kumisukan ja otin sieltä jalka harjan. Kyykistyin harjaamaan jalkoja, ja samassa Assi nappasi mustan piponi.
”Heii! Assi!” Sanoin yllättyneenä ja leikkisänä. Kurkottelin pipoani, mutta koska olin niin lyhyt mielestäni, niin en yltänyt pipooni.
”Hmp, oletko nyt tyytyväinen kun en ylety?” Kysyin happamasti siltä, joka oli minulle tärkeä. Kyykistyin uudestaan jalkojen luokse ja harjasin sen puhtaaksi. Takajalan myös. Yritin vielä napata pipoani kun menin toiselle puolelle. Olin harjaamassa toista jalkaa, kun joku tökkäsi minua selkään. Käännyin katsomaan kuka se siellä mahtoi olla, ja kukakohan se oli? Assi katsoi minua suurilla lempeillä silmillään ja piti pipoa nenäni edessä. Yritin napata piponi takaisin, mutta ruuna nosti sen taas käsieni ulottumattomiin.
”Sinähän huijasit minua, Assi” Katsoin kysyvästi ruunaa, joka piti päätään katon rajassa.
”No, kyllä se sen mulle annat kun mä pyydän oikein nätisti, vai?” Otus katseli oikealla silmällään puuhiani ja oikea korvakin oli kääntynyt minua päin.

Vein harjan takaisin pakkiin ja palasin karsinaan. Mulkaisin leikkisästi sitä ennen kuin menin selvittämään tämän häntää.
”Muista, nyt olet aloillasi, koska otit minun piponi” Sanoin Assille joka taas katsoi hurmaavasti minua, ainakin minun mielestä.
”En tuu. Sä huijaat mua taas, tiedän sen” Assi ei liikkunut senttiäkään vaan pysyi paikallaan. Selvitin hännän loppuun ja käännyin ruunaani päin. Kävelin sen pään luokse ja rapsutin sitä. Kun tarrasin pipooni, Assi päästi irti.
”Kiitos poika” Kehuin ruunaa ja halasin sitä. Assi katsoi minua kummastuneena kun tarrauduin sen kaulaansa, mahtoi ajatella että kuka tuo hyypiö on, joka tulee minun rakasta kaulaan koskemaan?

Oletpas ollut ahkeran, kun toisenkin tarinan vääntänyt heti perään! Oli kiva lukea sun ja Assin perus päivän puuhailuja, koska eikös se niin ole että realismia on tälläinen aherrus ja enemmän haavekuvaelmaan se ratsastalu? Joten minusta on kiva, kun kirjoitetaan myös näitä perus-puuhailu tarinoita. Olit selvästi kirjoittanut tämän hieman hätäisemmin, sillä tarinassa oli aika paljon kirjoitusvirheitä. Kerrankin pääsin tekemään kunnon listan havaintoja ja nyt saan luennoida ne sulle tähän:

- aamu talli -> aamutalli (yhdyssana)

- ja sanan voisi korvata välillä esimerkiksi sekä sanalla ja muutenkin ja sanaa voisi hieman välttää. Jos ja sanan eteen ei pilkkua!

- aikamuodoissa myös aika paljon takkuilua. Esim tämä kohta: "Käännähdin kannoillani ja astelin puolet pienempiä askelia kuin normaalisti, kohti sitä kaunista ruunaa, jonka kaikki tuntevat nimellä Assi." -> "Käännähdin kannoillani ja astelin puolet pienempiä askelia kuin normaalisti, kohti sitä kaunista ruunaa, jonka kaikki tunsivat nimellä Assi." (viimeinen sivulause)

Joo siinä mun "pieni" kieliopillinen tsekkaus tältä kertaa En siis mitenkään paasaa näistä tms, vaan kerron näitä, jotta voisitte parantaa kirjoitusta ja oppia

Saat 30 tr.

- allu