|
|
Post by allu on Jan 5, 2016 11:20:15 GMT 2
|
|
|
|
Post by Ida on May 2, 2016 14:37:03 GMT 2
Pidin katseeni tiukasti kiinni autotiellä samalla kun autot yksi toisensa perään ohittivat minua ja ikivanhaa mopoautoani. Tuntui aina hassulta ajaa pienellä murokipolla keskellä suuria autoja, joiden ärsyyntyneet kuskit vilkaisivat myrtsin näköisesti ohittaessaan minua. Onnekseni Hiisivuoren talli ei ollut kovinkaan kaukana Hiisijärven keskustasta, joten matka mopoauton kanssa ei ollut kovin pitkä. Voisin oikeastaan tulla joskus pyörälläkin. Talot harvenivat kun lähestyin Hiisistä, ja sen sijaan puiden määrä lisääntyi. Loputon määrä peltoja ja metsiä alkoi tulla vastaan, kunnes erotin reilun matkan päästä tieltä hevostarhoja. Varoituskyltti hevosista häämötti edessäni, jonka jälkeen tie Hiisivuorelle kääntyi vasemmalle. Tie oli melko leveä ja tasainen, ja tien molemmilla puolin oli tarhoja, joissa uteliaat korvat ja silmät kääntyivät katsomaan tulijaa. Hidastin mopoautoani niin paljon, että olin melkein jo pysähynyt. Yritin kurkistella näkisinkö tulevan hoitohevoseni, Mortin, tarhoissa. Ei sellaisen väripilkun löytäminen pitäisi olla vaikeaa, mutten silti onnistunut löytämään mustavalkeaa hevosta mistään. Hevosbongailuni jäi kuitenkin kesken, kun havahduin takanani olevaan hopeiseen möykkyyn; joku toinen oli autonsa kanssa takanani. Minua nolotti hirveästi – kuinkakohan kauan kyseinen auto oli seissyt takanani? Ajoin rauhallisesti tallin pihalle ja etsin itselleni sopivan nurkkapaikan, jonne parkkerata menopelini häiritsemättä muita. Sammutin mopoautoni, aukaisin oven ja loikkasin ulos mopoautosta. Vilkaisin sivulleni, ja näin kuinka nuori nainen nousi omasta autostaan. Yritin kävellä kauemmas mopoautostani ja olla kuin en olisi itse ajanut sitä, mutta epäilemättä nainen tiesi, että tientukkija olin minä. - Heippa! Nainen huudahti ja tuli kättelemään minua. - Minä olen Allu. - Ida, vastasin lyhyesti ja koitin tehdä vaikutuksen kädenpuristuksellani. Sanotaanhan, että kätellessä huomaa millainen ihminen on kyseessä. - Minä meinasin jo tulla apuun kun luulin mopoautosi hajonneen tielle, Allu naurahti osoittaen valkoista mopoautoani. - Joo eei, minä vain koitin etsiä Morttia, selittelin ja vilkuilin jalkojani – varmasti näytin siltä kuin olisin ollut pahanteossa. - Etkö löytänyt? Pojan pitäisi olla ihan tuossa noin, Allu sanoi hämmentyneenä (mutta jotenkin samalla myös todella iloisesti!) ja kääntyi osoittamaan yhtä tarhaa, joka kulki aivan tien vierellä. - Itseasiassa en, tai sitten en vain osaa kats-, selitin, kunnes Allu pirteästi kehotti meidän menevän moikkaamaan Morttia ja muita. Seurasin Allua tarhojen luokse, ja hevoset maleksivat meitä vastaan. Mutta mustankirjavaa hevosta ei näkynyt missään. - Ompas outoa, kyllä kaikkien nyt ulkona kuuluisi olla... Allu tuumasi ja kuikuili tarhojen suuntaan. Kurkotin kaulaani samoin ja aloin tähyillä ympäristöä. Mieleeni tuli näky kahdesta pitkäkaulaisesta joutsenesta, jotka pälyilevät pitkän kaislikon seasta ympäristöä. Samassa Allu hoksasi jotain; neljä tupsujalkaa pilkottivat toisen hevosen takaa esille. - Ha-haa, Allu sanoi ja seurasin hänen katsettaan Morttia päin. Mortin ja meidän välissä makoili eräs isokokoinen hevonen, joka oli peittänyt näkyvyyden lähes kokonaan. Mortti makoili kyljellään sen takana, niin että vain jalat ja palanen turvasta näkyi suuren tumman hevosen takaa. Jatkoimme Allun kanssa keskustelua kuiskimalla, sillä emme halunneet häiritä hevosten päiväunta. Suloinen tupsujalka liikutti laiskasti jalkaansa, jatkaen silti uniaan, ja lähdin Allun perässä tallikierrokselle. Allu esitteli kaikki tarhoissa olevat hevoset, ja kertoi niistä kaiken mahdollisen mitä vain kerkesi sanomaan; kirjava Velmu on tallin aito ja ainoa islanninhevonen, ja Kusti on tallin kipakka esteponi. Epäilemättä Allu olisi kertonut vielä paljon enemmänkin, ja olisin kuunnellut mielelläni lisää, mutta siirryimme tallin puolelle. Talli vaikutti hyvin avoimelta paikalta; käytävällä oli runsaasti tilaa ja karsinat vaikuttivat suurilta. - Panostimmekin tilaan paljon, ahtaassa paikassa ei olisi kiva työskennellä, Allu kertoi, ja minä myötäilin häntä. Joissakin talleissa on jopa niin pienet käytävät, että niissä ei saa edes käännettyä hevosta ympäri! Hiisivuorella ei moista ongelmaa olisi, varmasti kengittäjälläkin on kivaa kun saa oleilla levästi. Hiisivuoren tallissa käytettiin karsinoita, joissa oli puoliovet. Hevoset saivat siis pistettyä päänsä oven yli, mikäli jos oven yläosan jättäisi auki. Omasta mielestäni tuollaiset karsinat ovat parhaimpia, hevosistakin on varmaan paljon kivempaa kun saa välillä kurkotella karsinan yli! Allu näytti minulle, missä Mortin karsina sijaitsee. Pandan ja Vompatin välissä, suht keskellä tallia. Tosin Mortin nimi luki kyltissä norsunkokoisin kirjaimin, mutta painoin silti mieleeni missä ruunan boksi on. Siirryimme tallin perälle, josta löytyi kokonainen huone, joka oli omistettu vain ja ainoastaan meille hoitajille ja omistajille! Allu näytti lokeroni paikan, ja kertoi jokaisella olevan oma henkilökohtainen kaappinsa. Aivan seinän takana oli vesiboksi, jossa pystyi pesemään hevosia. Pesutilat myöskin olivat valtavat – hevosia voisi pistää vaikka kolme vierekkäin (ellei kaikki olisivat yhtä lihavia kuin Mortti  ). Vesiboksista kävelimme satulahuoneeseen. Satulahuone oli hyvinkin siisti, ja tuoksi aivan ihanalle; satulasaippuat, nahkaiset varusteet höystettynä hienolla hevosen tuoksulla on mitä mahtavin haju maailmassa. Allu näytti minulle Mortin tavarat, ja minun oli tottakai aivan pakko hipelöidä Mortin suitsia. Vaikka vanhempani ovat aina kaupassakin sanoneet ”katsoa saa, mutta älä koske”, en voinut sille mitään että katson käsilläni. Mortilla oli söpöt, tummanruskeat väriset suitset englantilaisella turpahihnalla – ei mitään turhia remmejä niin kuin vaikkapa meksikolaisissa. - Satulahuone on aina pidettävä suljettuna, ettei kukaan ulkopuolinen pääse käsiksi. Ja paikat on hyvä pitää siistinä ihan turvallisuuden ja viihtyvyyden takia, Allu opasti. Allu myös näytti suuren heinäladon, sekä rehuvaraston, ja näytti vihosta hevosten ruokintaohjeita. Kaikki olivat myöskin rehuvarastossa aivan tip top, ja kaikki olivat siistissä järjestyksessä. Allu painotti tässäkin vaiheessa siisteyttä – on helpompi työskennellä siistissä ympäristössä. - Ei sillä, että vahtisimme kokoajan peräänne, mutta tiedät varmaan mitä tarkoitan. - Ymmärrän juu. Kierroksen jälkeen vierailimme pikapikaa toisessa tallissa, joka oli kokonaan vain yksityisten hevosten käytettävissä. Mietin kuinka hurjan kivaa olisi omistaa ikioma hevonen – saisi ratsastaa miten haluaa ja milloin haluaa, eikä tarvitsisi stressata että onko omistaja nyt tyytyväinen minuun. Toisaalta en tiedä olenko valmis astumaan hevosenomistajan saappaisiin; parempi harjoitella omistamista jollain muulla hevosella. Allu sai yhtäkkiä puhelun, jonka jälkeen hän ilmoitti lähtevänsä hakemaan pari rehusäkkiä. - Saat kyllä oleskella tallialueella miten vain haluat, ja parin tunnin päästä alkaa ratsastustunti jota voit seurata, Allu kertoi iloisesti. - Menen varmaan itsekin kotiin, äiti siellä jo odottaa ruokiensa kanssa, sanoin ja Allu huusi nauraen hyvästit. Katsoin hänen peräänsä, kun hän poninhäntä puolelta toiselta viipottaen harppoi autolleen. Seurasin hänen esimerkkiään ja astelin mopoautolleni päin, mutta vilkaisin vielä kerran oikein kunnolla tallin miljöötä, ennen kuin lähdin ajamaan kotia päin. //En oikeasti tiedä millaiset karsinat Hiisivuoressa on, mutta karsinat puoliovella ovat minun lemppareitani, ja siksi mielikuvissani Hiisiksen karsinat näyttävät niiltä  Toivottavasti tarina ei ollut täysin tylsä, kun keskityin vain tallilla kiertämiseen. Ei todellakaan ollut tylsä! Tykkään juuri lukea tälläisiä kuvauksia, liian usein tuntuu, että hypätään heti ensimmäisessä tarinassa hoitsun selkään eikä kerrota mittän esimerkiksi juurikin ympäristöstä. Tätä oli todella kiva lukea, vaikka pisimmät tekstipätkät olisikin voinut jakaa vähän pienempiin osiin Toinen mihin kiinnitin huomiota, olivat aikamuodot, kannattaa seuraavalla kerralla vähän vilkuilla niitä Hyvä ettei se sun mopoauto hajonnut, ehdin jo huolestua! Toivottavasti nyt kaikki löytyy tallista ja juu kaiken täytyy kyllä olla tip top tallissa, vaikka en siivoamisesta niin muuten välitäkkään! Teen sulle nyt sen kaapin vihdoin ja saat tästä 30 tr ja 20 tp!
- allu |
|
|
|
Post by Ida on May 4, 2016 23:36:01 GMT 2
Nyt voidaan jo puhua kesästä! Seisoin bussipysäkillä näperrellen tylsistymisen partaalla urheilukassiani, jossa säilytin haisevia tallivaatteitani. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja lämpötila oli valehtelematta vähintäänkin +20 astetta. Edes tuulenpuuska ei saanut oloani viileämmäksi, vaikka viikko takaperin olisin jo aivastanut pienestä tuulenvireestä. Hassua miten ilma voikaan vaihtaa luonnettaan näin lyhyessä ajassa! Lopulta kaukana horisontissa erotin keltamustan bussin; Hiisijärven paikallisbussi oli vihdoinkin tulossa. Kaivelin taskustani bussikorttini, jolla sain matkustaa vapaasti niin moneen kertaan kuin ikinä halusin. Kortilla pääsin kouluun, keskustaan, tallille... kaikkialle. Tässä vaiheessa monille heräisi varmaan kysymys, että miksi ihmeessä minulla sitten on mopoauto, jos kerran julkinen liikenne toimii. Mopoautolla matkustaminen on paljon mukavampaa, kun ei tarvitse hermoilla aikatauluista tai mistään muustakaaan. Tosin bussikortin maksaminen kerran kuussa tulee paljon halvemmaksi kuin bensan maksaminen... Nousin ainoana henkilönä korttelimme pysäkiltä bussiin, ja vilautin nopeasti korttiani lukulaitteelle. Nyökkäsin pikaisesti kuskille, joka murahti minulle ”päivää”, ja aloin etsiä itselleni paikkaa bussista. Kauhukseni tajusin, että bussi oli aivan täynnä! No okei, ei se nyt läheskään täynnä ollut, mutta jokaisella penkkiparilla istui jo yksi henkilö. Yritin etsiä katseellani tuttuja, joiden viereen voisin mennä istumaan, mutta ilmeisesti ne harvat Hiisijärven henkilöt, joita en tunne, olivat nyt bussissa. Lopulta bussin peräpäästä, löysin kivannäköisen pojan, jonka viereen sullouduin istumaan. Istuimme molemmat Suomalaiseen tapaan mahdollisimman kaukana toisistamme, ja yritimme olla kuin emme näkisi toisiamme. Tuijotin vain urheilukassiani, jonka jätin käytävänpuolelle siitä leijailevan hienon hevosentuoksun takia. Epäilemättä joku haistoi kassini sisällön, mutta näistä kivikasvoista ei pystynyt lukemaan lainkaan heidän ajatuksiaan. Ai että miten aloinkin kaivata mopoautolla matkustamista! Matka ei kauaa kestänyt, ehkä kahdeksan minuuttia (pysähdyimme parin muun pysäkin kohdalla, joten matkaan kertyi pari lisäminuuttia). Seisoin tienreunalla nautiskellen puiden tuomasta varjosta, joka viilensi oloa mukavasti. Onnekseni ylläni oli vain vaaleita vaatteita: vaaleat farkut, sekä vaaleanpunainen paita. ”Älä pistä mummin antamaa kauluspaitaa tallille, se menee likaiseksi”, äitini oli huudellut perääni, mutta vaaleanpunainen paitani sopii ratsastushousuihini niin hyvin! Tuota pikaa olin Hiisivuoren tiellä, ja reippain askelin harpoin kohti tallirakennusta. Tarhoissa olevat hevoset tuttuun tapaansa kuikuilivat tiellä kipittävää tulijaa (minua siis) ja pärskivät rennosti toistensa naamoille. Hymyilin, kun näin kuinka Mortti ja islanninhevonen Velmu rapsuttivat toisiaan ja silminnähden nauttivat toistensa seurasta. Kirjavat poniruunat näyttivät niin lutuisilta yhdessä. Tallin pihalla ei näkynyt muuta kuin yksi punainen auto – lähes kaikki käyttivät bussia oman menopelin sijasta. Toisaalta odotin autoja olevan täällä ruuhkaksi asti, omistajien ja hoitajien tullessa tallille. Ainakin olin luullut kauniin keskiviikon vetävän porukkaa tallille. Astuin tallin avonaisesta ovesta sisään, ja huomasin heti kaksi nuorta naista lukemassa papereita tallin ilmoitustaulun edessä. Tunnistin ainakin toisen pitkätukkaisista naista; Allun. Allu ja toinen nuori (oletin hänen olevan Juulia) nainen tervehtivät minua iloisesti, ja vastasin tervehdykseen. Katosin kuitenkin hyvin pian tallin toiseen päähän, josta löytyi meidän lokeromme. Lueskelin kaappeja ja- haa! Oma lokeroni oli Aadan ja Fannin välissä. Lokeroni ammotti vielä tyhjyyttään, kunnes heivasin urheilukassini sinne. Vaihdoin farkkuni ratsastushousuihini, jotka haisivat hevoselle oikein viimeisen päälle, ja suuntasin kohti varustehuonetta. Varustehuoneesta kuului puhetta. Hiivin lähemmäs ovensuuta, josta erotin tytön ja pojan äänen. He keskustelivat ilmeisesti voileivistä, joten oletin kaksikon olevan syömässä pöydän äärellä. Ryhdistäydyin ja kävelin huoneeseen keskeyttäen heidän juttutuokionsa. Siinä samalla sekunnilla, kun astuin sisään, tunnistin pojan hiukset. Mikael! Kävin Mikaelin kanssa samaa lukiota, vaikkakin olemmekin rinnakkaisissa opintoryhmissä, mutta Hiisijärven lukiossa kaikki tietävät toisensa. En tiennytkään että Mikael käy tallilla, ajattelin. - Ai moi! Huusivat he yhdestä suusta, ja hymyilivät erittäin iloisesti. - Moi! Vastasin heille ja kävelin Mortin harjapakin luokse. - Haetko sä jotain? Tyttö kysyi minulta syöden leivästään viimeisen palasen. - En, tai siis hain Mortin harjapakkia, selitin ja osoitin keltaista harjalaatikkoa hyllyllä. - Ahaa, sä siis olet Mortin hoitaja, Mikael sanoi istuen rennosti pöydän ääressä. - Juuh. Tänään on eka kerta kun aion ratsastaa sillä, kerroin ja nappasin Mortin harjapakin hyllyltä. Mikael ja hänen kanssaan ruokaillut tyttö – Aada nimeltään – lupasivat tulla mukaani auttamaan. Aada kertoi hoitavansa kirjavaa Vompatti-ruunaa. Aada ja minä tulimme heti juttuun, sillä olimme molemmat melko kova-äänisiä ja samanlaisia. Olin löytänyt sielunsisareni hänestä! - Nimenne sointuu kivasti yhteen, Iida ja Aada , Mikael sanoi korostaen nimiemme yhteistä rytmiä. - Joo, paitsi että nimeni kirjoitetaan yhdellä ii:llä, sanoin. - Mutta lausutaan yhdellä ja puolella ii:llä, lisäsin ja virnistin Mikaelille. - Onko se noin tarkkaa? Poika kysyi, ja naurahtaen katosin Aadan kanssa tallin käytävälle. Kävelimme tarhoille päin, kaikki kolme rinta rinnan. Mikaelin hoitohevonen, Vallu, oli heti lähimmäisessä tarhassa, kun taas Mortti oli kauempana. Kävelimme Aadan kanssa hakemaan Morttia, ja samalla kertasin hevosten nimiä. - Tuo valkoinen poni oli Ku...sti, arvelin ja Aada nyökkäisi naurahtaen. - Entä tuo pyöreä ruunivoikko? - Taisi olla Tintti. - Aivan oikein! Aukaisin rauhallisesti tarhan portin, ja menin tarhaan laittaen portin perässäni kiinni. Vaaleanpunaturpainen tupsujalka käveli luokseni korvat hörössä, kenties makupalojen toivossa. - Sori, ei tullut mitään mukaan, mutisin hevoselle ja annoin käteni Mortin haisteltavaksi. Hevonen puhalsi lämmintä ilmaa käsilleni, ja alkoi lepuuttaa takastaan. Upotin käteni sen paksuun, karkeaan harjaan ja koitin siirtää otsatukkaa pois silmien edestä. Pojalla oli niin muhkea tukka, ettei sitä millään saanut sivummalle, vaan se rehotti villisti sen silmien päällä. Talutin Morttia tallille päin, ja Aada jäi pihalle odottamaan Mikaelia. Mortti seurasi kiltisti perässäni, kun astelin tallirakennuksen sisälle. Melkein voisin sanoa, että Mortti käveli perässäni kuin koira, mutta jos katsotaan koiraani Rioa, niin Mortti ei todellakaan ole samanlainen kuin se! Rio on taluttaessa pikkaisen sekopää, ja saa välillä pieniä hepulikohtauksia hihnan päässä. Voi apua jos Mortti olisi samanlainen... Talutin Mortin käytävälle, ja kiinnitin sen naruihin kiinni käytävän keskelle. Mortti seurasi minua korvat hörössä, kun hain harjan käsiini. Mortti oli niin suloinen, ihanan positiivinen hevonen. Joko tuo hevonen oli pahuksen hyvä näyttelemään tai sitten se on vain maailman iloisin hevonen. Harjasin huolella Mortin karvaa, joka oli oikeasti varsin puhtaana säilynyt tarhassa olon jälkeen, mutta karvoja ja pölyä tuosta hevosesta irtosi. Mortti varmaan torkkui seisaaltaan, ainakaan se ei liikahtanut paljon yhtään harjauksen ajan. Edes mahan alta harjaaminen ei ärsyttänyt ruunaa, vaikka olenkin törmännyt useisiin hevosiin jotka ovat valmiina syömään kaikki vatsaa hipelöivät henkilöt. Harjattuani hevosen läpi, ja puhdistettuani sen kaviot, keräsin harjat takaisin pakkiin ja vein ne hyllylle. Aada ja Mikael olivat tulleet tarhoilta seuraani, ja kantoivat Mortin tavaroita puolestani. Tunsin itseni vähän avuttomaksi, kun käsiä heilutellen kuljin kahden tarmonpesän takana. - Minua hävettää pistää teidät tekemään töitä puolestani, marmatin heidän takanaan. - Höpöhöpö, Aada naurahti ja laski Mortin suojat lattialle. - Suojia ei ole varmaan pakko laittaa, ellet meinaa pistää Morttia kunnolla töihin, Mikael tuumasi ojentaen Mortin satulaa minulle. - Paras pelata varman päälle, virnistin ja nappasin satulan. Mortin korvat heiluivat sen päässä, kun astelin sen vierelle satula käsivarsillani. Silitin Mortin selkää varmistaakseni sen olevan puhdas ja samalla myös varoittaakseni sitä että hei, täältä on tulossa iso paha satula. Varovasti asetin satulan Mortin selkään, liu'uttaen sitä oikeaan kohtaan. Mortti oli ollut niin kilttiä poikaa varustamisen ajan, paitsi että suitsien laitossa ruuna nosti päänsä taivaisiin. Sain kuitenkin laitettua suitset, kiitos Aadan, joka toi minulle jakkaran. Mortin tupsukarvat sojottivat suojien alta hassusti. Tuijotin ruunan jalkoja taluttaessani sitä kentälle, ja huomautin pursuavista jalkakarvoista Aadalle ja Mikaelille. - Ne ovat aina tuollaiset, Aada naurahti ja kiiruhti hakemaan minulle jakkaraa. - Sen pitäisi sheivata joskus... Hyi hyi en pidä karvaisista pojista, sanoin pokkana, jonka seurauksena Aada ja Mikael räjähtivät nauramaan. - Mieti nyt jos Mortti olisi karvaton hevonen. - Hyyiii nahkahevonen.... Ja niin keskustelu jatkui. Samalla talutin Morttia kentän ympäri, ja valmistauduin henkisesti selkäännousuun. Kenttä oli melkoisen iso, ja panin merkille, että sinne saisi valotkin päälle jos pimeä yllättäisi. Kentällä näkyi sikinsokin hevosenjälkiä, ja kentällä meni selkeä ura josta ratsukot ovat eniten kulkeneet. Talutin Mortin kentän keskelle, jossa Aada seisoi jakkaran vieressä. Aada ja minä otimme Mortin jalustimet alas, ja kiristimme satulavyötä parilla reiällä. - Pääsisit selkään ilman jakkaraakin, Aada sanoi ja lähti jo kuljettamaan jakkaraa poispäin. - Eeeei, tuotko sen takaisin, huudahdin ja Aada teki täyskäännöksen luokseni. - En halua nolata itseäni heti ekalla kerralla. Kapusin jakkaran päälle, ja kevyesti loikkasin satulaan! Mortti pysyi hyvin paikoillaan, kun säädimme jalustimia sopiviksi. - Täytyy varmaan kiertää yhden kerran ympäri, Aada sanoi kun mittasi jalustinhihnaa jalkaani vasten. Aada kiersi molemmat jalustimet sopiviksi, ja pääsin vihdoinkin liikkeelle. Menin aluksi käyntiä pitkinohjin ja yritin totutella Mortin askeleihin; ne tuntuivat isoilta ja erittäin keinuvilta. Mentyäni muutaman kierroksen aloin koota ohjia käteeni. Mortin askeleet eivät tuntuneet enää isoilta, vaan enemmänkin hyvin tasasilta ja.. ponimaisilta. Aloin saada itsevarmuutta lisää, ja tuijotin hymyillen hevosen valkeaa harjaa. Mortin korvat lerppuivat puolelta toiselle. Se oli niin ihanan rento ja- - Vähän vauhtia, Morttihan on ihan nukahtamispisteessä! Mikael huusi nauravalla äänensävyllä keskeyttäen ajatukseni. Tosiaan, voisin tehdä jotain muutakin kuin vain matkustella. Kokeilin voltteja, pysähdyksiä ja ilokseni totesin Mortin ratin toimivan aika hyvin! Pohje aina tuntunut menevän läpi, ja voltit jäivät vähän jäykiksi tai liian pieniksi. Pysähtymiset onnistuivat omasta mielestäni todella hyvin, ja jo muutaman pysähdyksen jälkeen Mortti pysähtyi jo pelkästään istunnan avulla. Aada ja Mikael seisoivat kentän keskellä ja katsoivat ratsastustani ja jakoivat ohjeita. Ongelminani oli liian pitkät ohjat, löysät kantapäät, kädet ojennettuina eteen, huono ryhti ja milloin mitäkin. Lopulta aloin saada kroppaani ainakin pikkaisen kuriin. Annoin kevyesti pohkeita ja maiskutin, jolloin Mortin tahti muuttuui hitusen reippaamaksi. - Jos ravata meinaat niin kannattaa komentaa vähän tomerammin, Aada ohjeisti ja yritti muistella mitä ohjeita oli itse aikaisemmin saanut edellisiltä ratsastustunneilta. - Kuvittele puskevasi lantioilla vauhtia pulkkaan! Aada keksi ja tein työtä käskettyä. Mortti lähti pehmeästi liikkeelle ja ravasi hyvin, hyvin letkeästi. Tykkäsin Mortin ravista paljon, se oli tasaista ja erittäin rentoa. Menimme kevyttä ravia kenttää ympäri, ja kokeilin tehdä päätyihin ravivoltteja. - Ei yhtään paha, Mikael totesi ja Aada nyökkäsi hänen vierellään. Kaksikko istahti kentälle samalla kun tein suuren voltin heidän ympärilleen. Mortti oli vähän raskas ratsastaa, mutta antamalla tarpeeksi aikaisin pieniä apuja sai ruunan ajoissa hereille. Hyvin pian otin loppukäyntejä ja annoin hevoselle pitkiä ohjia. Vilkuilin huvittuneena kentän keskelle, jossa kaksi uupunutta urhoa (Aada ja Mikael) ottivat aurinkoa. Mortti pärskähti ja ravisti päätään kevyesti. Se venytti päätään alas ja kulki uraa pitkin hyvin verkkaisesti, ja itse irrotin jalkojani jalustimista. Mortin kanssa oli hirmukivaa, ja itse tykkään ratsastaa hevosilla, joihin voin luottaa. Mortti oli juuri sellainen, ei kuumu eikä yritä lainkaan pelleillä. Olen hyvin varovainen ratsastaja, ja moni sanoo että minä enemmänkin kysyn hevoselta enkä käske. Ohjasin Mortin keskelle kaartoon, lähelle maassa makaavia kavereitani. Mikael raotti silmiänsä ja katsoi Mortti hymyillen. - Se meni ihan hyvin. - Joo menihän se! Jalkauduin Mortin selästä ja nostin jalustimet ylös. Ajattelin talutella ihan hieman hikeentynyttä hevosta tallin pihalla ilman satulaa, joten aloin riisua ruunalta satulaa pois. Aada otti satulan huomaansa ja talutin Mortin ulos kentältä. Tallille johtavalle polulla kasvoi jo muutama komea ruohotuppo, ja annoin Mortin haukata ihan pikkiriikkisen maistiaisia kesän tuomista herkuista. Painoin pääni hevosen kyljelle ja kuuntelin sen mahasta kumpuavia ääniä. - Sen mahassa on paljon elämää, sanoin Mikaelille ja Aadalle, jotka hymähtivät. - Tuohon mahaan kyllä mahtuu kaikenlaista, Aada tirskahti ja sai hymyni kohoamaan korviin. Harjasin Morttia jälleen kerran käytävällä. Reippain vedoin kävin hevosen joka kolkasta läpi, kunnes oli aika viedä hevonen karsinaansa. Vilkaisin hevosten karsinoihin, ja huomasin niihin ilmestyneen heinäkasoja. Aada kertoi, että neljältä jaettaisiin aina iltapäiväheinät karsinoihin. Vilkaisin Mortin karsinaa, ja huomasin sen olevan aivan puhdas. - Allu tai Juulia ovat varmaan ehtineet siivota ennen sinua, Aada sanoi vilkuillen vierelläni karsinaa. - Varmaan. Täytyy ensikerralla tulla vähän aikaisemmin, vastasin ja aloin kanniskella Mortin ja minun tavaroitani takaisin varustehuoneeseen. Varustehuoneessa pesin Mortin kuolaimet, jotka olivat ruohojen peitossa. Tarkistin myös, että kaikki tavarat olivat ehjiä ja siistejä, ja että ne menivät oikeille paikoilleen. Koska kaikki vaikuttivat olevan satulahuoneessa kunnossa, lähdin karsinoiden suuntaan. Vilkaisin heiniä pureksivaa Morttia, kunnes kuulin Mikaelin huutavan jollekin jotain. Pitkä ja, usko tai älä, mutta ehkä universumin tyylikkäin poika asteli ovesta sisään hymyillen 'pilkettä silmäkulmassa' -hymyä. - Kuka hän on? Kuiskasin vieressäni seisovan Aadan korvaan. - Se on Jeremy, tai no kaikki kutsuvat häntä Jemiksi, Aada selitti ja me molemmat tuijotimme lähestyviä poikia. - Varmaan tämän vuoden Mister Finland -voittaja, möläytin ja sain Aadan hihittämään. - Mitäs tytöt näyttävät niin syyllisiltä? Puhuitteko meistä pahaa? Mikael tenttasi vitsin merkeissä. - Ei mitään pahaa, Ida vaan- - Pää kiinni Aada! Huudahdin mukamas vihaisesti, peitellen pientä häpeääni mikä johtui aikaisemmasta kommentistani Jemistä. Jem ei paljoa puhunut, eikä katsonut päinkään. Mieleni teki hypätä hänen eteensä polvilleen ja laulaa Armin ja Dannyn biisiä ”tahdon olla sulle hyvin hellä”. Tai jotain jolla saisin häneen maagisen yhteyden, jolla hän näkisi minut. Jem vilkaisi kerran jalkojani, ja aloin miettiä oliko housuissani jotain vikaa. Onnistuin vetämään itseni pois hitusen kiusallisesta tilanteesta, kun lähdimme Aadan kanssa siivoamaan tarhoja. Poikkesin vielä kerran ratsastuskentälle, kun lähdin siivoamaan Mortin jättämää tuoretta lantakasaa. Kentän siivottuani jäljiltäni lähdin kävelemään kohti Mortin ja Velmun tarhaa kottikärryjen kanssa. Vilkaisin vielä talliin sisälle, ja huomasin poikien kadonneen jonnekin. Okei okei, yritän keskittyä, mutta en voi sille mitään että ajatukseni on leimaantunut tuohon hyvännäköiseen poikaan. Menin täysin pois tolaltani nähtyäni tummatukkaisen pojan käytävällä. Olikohan Jem joku hoitajista? Vai kävikö hän edes tallilla? Ottaisin asiasta takuuvarmasti selvää... Pyyhin hikeä otsalta. Velmu ja Mortti olivat siisteinä poikina suoltaneet jätteitään vain yhteen kohtaan tarhasta, mutta lantakasat olivat jo tajuttoman isoja ja painavia. Lopulta sitkeys palkittiin, ja sain tarhasta siistin. Tyhjennettyämme pari kottikärryllistä lantalaan, lähdimme viemään kottikärryjä takaisin nojailemaan seinälle. - Lakaistaanko vielä käytäviä? Kysyin Aadalta, joka virnisti. - Haluat vain nähdä onko Jem paikalla. - No voi olla, vastasin. Äh, miksi en osaa valehdella. - Varoituksen sana siskoseni, Jem ei ole helppo saalis. - En milloinkaan sanonut edes yrittäväni- - Et sanonutkaan, mutta ilmeesi kertovat kaiken. - En kai voi vastaankaan väittää. - No mitä vielä odotat, mennään talliin! Nappasimme talli edustalta harjat, ja aloimme lakaista käytäviä. Aloitin lakaisemisen toisesta päädystä, jossa oli heinälato. Kuulien poikien puhetta varustehuoneesta, luultasti he istuivat pöydän äärellä. Heillä oli ilmeisesti kiihkeä keskustelu käynnissä, ilmeisesti jääkiekosta jos oikein ymmärsin. Lakaisin pölyjä ja heinää, salakuunnellen poikia ja välillä vilkuillen Mortin suuntaan. Käytävällä ei ollut paljon mitään roskia, lukuunottamatta Mortin karvoja ja muutama hassu heinänkorsi. Kävin pikaisesti hakemassa rikkalapion, johon lakaisimme kaikki roskat. Roskat Aada kävi heittämässä suurempaan roskikseen, ja lupasi samalla viedä luutamme takaisin. Lähdin kävelemään Mortin karsinalle. Ruunalla oli vieläkin heinää jäljellä, mutta hevonen kääntyi suuntaani jättäen ruokailunsa kesken. - Tulin vain sanomaan heipat, mutisin sille hiljaisesti ja ojensin Mortille käteni, jota se rupesi heti hamuamaan. - Olet sinä ihana, kuiskasin sille ja hymyilin. Oli se vaan hieno poika. Tämä oli vasta ensimmäinen kunnon yhteinen päivä, enkä malttanut odottaa näitä lisää. Olin korviani myöten ihastunut Hiisivuoren talliin, Morttiin, ja.. noh, Jemiin. Tunsin kuuluvani Hiisikseen. Haikein mielin lähdin kävelemään pois Mortin luota, sillä minun pitäisi ehtiä bussille, tai muuten saisin odottaa tunnin verran seuraavaa. //Uhups, yritin keskiviikoksi saada tuon valmiiksi, mutten ihan onnistunutkaan.  Innostuin hieman tarinoimaan, heh. Huomaa että hevoskirjoja on joskus tullut luetuksi. x) Loppuun vielä piirtämäni kuva minusta ja Mortista kun olin taluttelemassa sitä! (jos onnistun liittämään kuvan tähän...)  Ehkä hieman! :DD Mutta ei se mitään, tykkään lukea pitkiä tarinoita ja tämä jos oli sellainen tarina jonka - pituudesta huolimatta - jaksoi todella lukea! Vaikka kerroit ihan perus tallipäivästä, osasit kirjoittaa siitä pitkästi ja ennen kaikkea mielenkiintoisesti. Hiisivuoressa kyllä kaikki tuntee toisensa - niin hyvässä kuin pahassa Sun ja Mortin eka ratsastuskin kuulosti menneen hyvin, näkemään en kerennyt kun oli niin paljon muuta puuhaa. Upeaa oli myös huomata, että olit selkeästi lukenut sivuja, tiesit muista tallilaisista ja hevosista. Kappalejaot oli hyvät (tosin foorumi saattaa välillä ärsyttävästi heitää ne monta riviä pitkiksi, kuten tässä näytti käyneen), enkä törmännyt ainoaaseenkaan kirjoitusvirheeseen! En osaa tästä nyt sanoa muuta kuin jatka samaan malliin ja niin, upean kuvan olit mukaan piirtänyt! Saat tästä 70 tr ja 50 tp!
- allu |
|
|
|
Post by Ida on May 8, 2016 9:26:52 GMT 2
Aamun ensimmäiset auringonsäteet pilkistivät huoneeni verhojen välistä. Vaaleanpunaiset verhoni päästivät hieman valoa läpi, ja huoneeni valkoiset seinät värjäytyivät pinkeiksi. Huoneeseeni kantautui ääniä; äiti meni koirien kanssa ulos, veljeni pelasi raivokkaasti pleikkaripeliä ja isä lauloi Biisikärpäsen mukana (minulla on ehkä maailman noloin isä). Mohnotin vielä muutaman minuutin sängyssäni, sillä olin väsynyt eilisestä valvomisesta... Loman aikana kun sortuu niin helposti tälläisiin pitkiin iltoihin! Kierittelin sängyssäni ja hymyilin onnesta soikeana sängyn pehmeydestä, kunnes päätin ryhdistäytyä ja ponkaista ylös sängyltä. Vilkaisin vaatekaappiani päin, joka toimitti myös peilin virkaa, ja näin väsyneen kuvani tuijottavan minua takaisin. Minun pitäisi päästä siistimään hiuksia ja kasvoja ennen tallille lähtöä. Aamupalaa syömättä juoksin pihallemme. Asuimme suurehkossa kivitalossa Hiisijärven keskustassa. Vaikka talomme komean näköinen olikin, oli pihamme säälittävän pieni ja ympärillämme oli joka puolella naapureita. Isäni oli yrittänyt jo kauan kasvattaa kuusiaitaa tonttimme ympäri, jotta voisi ”vaikka grillata alasti”. Vanhempani, ja minäkin tottakai, rakastivat omaa rauhaa, mutta omalta pihalta sitä ei saanut kun aina joku naapuri oli vastassa. - Hejsan, tervehdin mairea hymy kasvoillani naapurin vanhempaa herraa, joka kasteli kukkasia. Bussipysäkki oli aivan taloamme vastapäätä, ja näin kuinka paikallisbussi tuli juuri paikalle. Kiirehdin kyytiin, ja toivoin bussin olevan tyhjillään tähän aikaan aamupäivästä. Saavuin tallille muutaman minuutin kuluttua. Muutama auto oli parkkipaikalla, joten tallissa olisi ainakin hieman porukkaa. Mietin talliin kävellessäni, olikohan Fanni jo tullut paikalle. Olimme pari päivää sitten sopineet lähtevämme maastoon hoitohevosillamme, enkä malttanut odottaa reissuamme! Astuin sisään tallille, ja huomasin tallin käytävällä Mikaelin vetävän kypärää päähän. - Moi! Huusin ja nostin kättä tervehdykseksi. - Onko Fanni jo tullut? - Moikka! Joo on se, tuolla se syö aamupalaa varustehuoneessa, Mikael sanoi ja virnisti. Hyvästeltyäni Vallun ja Mikaelin kävelin varustehuoneeseen, jossa pitkähiuksinen tyttö söi posket pullollaan sämpylää. Jestas miten Fannilla voi olla noin hyväkuntoiset hiukset! - Ajattelin jos mentäisiin yhtä tosi hienoa reittiä pitkin, se menee metsän kautta ja matkan varrelta löytyy silta, Fanni selitti innoissaan. Tytön into tarttui minuunkin, enkä meinannut pysyä nahoissani kun lähdimme hakemaan hevosia tarhasta. - Siellä ne ovat taas toistensa kimpussa, sanoin Fannille ja osoitin tarhassa toisiaan rapsuttaen. - Ne ovat hyviä kavereita, Fanni sanoi ja hymyili paljastaen hammasrivinsä. - Jep. Kävelimme tarhan luokse, jolloin Velmu ja Mortti lopettivat toisiensa lääppimisen ja tulivat meitä vastaan. Tervehdimme molemmat omia hoitohevosiamme ja pidimme pitkät turinatuokiot niiden kanssa, kunnes lähdimme viemään niitä tallille. Kaksi läikikästä karvakasaa seisoivat käytävälle sidottuina, kun harjasimme niitä kiiltäviksi. Mortti oli oikealta puolelta hieman likainen, mutta oli pääasiassa putipuhdas. Ilmeisesti herra oli makoillut oikealla kyljellään saaden uuden kerroksen karvalleen. Harjattuani hevosen molemmin puolilta, siirryin letittämään otsatukkaa. Ajattelin, että Mortista voisi olla kiva kulkea ilman että tukka valahtaa silmille. Mortti pysyi hienosti paikoillaan kun letitin sitä, ja sain aikaiseksi siistin palmikon, joka valui pään oikealle puolelle. - Olet sinä söpö! Minä henkäisin ja huusin Fanniakin katsomaan luomustani. - Hahaha, näyttää isolta vauvalta, Fanni nauroi ja minäkin purskahdin nauramaan. Mortti todentotta näytti vähän vauvalta suurien silmiensä kanssa! Letityksen jälkeen selvittelin vuohiskarvoja ja puhdistin kaviot. Kävimme Fannin kanssa pukemassa kypärät päähämme, ja samalla haimme hevosten varusteet. Aloitin Mortin varustuamisen pistämällä sille suojat jalkaan. Maastossa on helppo hankkia pieni naarmu ja yleensä juuri minun kohdalleni sattuu kaikkea kamalaa, joten mieleni teki kääriä koko hevonen kuplamuoviin. Laitoin Mortille seuraavaksi satulan selkään. Mortilla oli söpö siniruskea huopa, joka erottui vahvasti mustavalkeasta hevosesta. Säädin jalustimet valmiiksi minulle sopiviksi, jottei minun tarvitsisi enää selässä säätää niitä. Viimeisenä siirryin laittamaan suitset Mortille, ja aukaisin riimun turvalta auki. Riimu valui kaulalle, kun Mortti nosti päänsä ylös paetakseen kuolainta. Pienellä maanittelulla Mortti kuitenkin laski päänsä alas ja otti kuolaimet hienosti. Kehuin vuolaasti Mortin hienoa elettä, ja hevonen hörähti minulle kuin vastaukseksi. Saatuamme hevoset varustettua, talutimme ne pihalle. Tallin pihalla kiristimme satulavyöt ja muutenkin katsastimme, että kaikki ovat kunnossa. - Käyn vielä etsimässä Allun ja ilmoitan, että olemme lähdössä, sanoin Fannille ja ojensin Mortin ohjat hänelle. Harpoin kentälle, tarhoille, tallille, lantalaan, enkä löytänyt Allua mistään ennen kuin menin yksityishevosten puolelle. En ollut ikinä mennyt tallin yksityisten puolelle, se tuntui sen verran pyhältä alueelta etten halunnut koskaan häiritä omistajia ja heidän hevosiaan. - Moi Ida! Joko olette lähdössä? Allu tervehti minua iloisesti nojaten yhteen karsinoihin. - Jo vain! Me mennään kuulemma jotain metsäreittiä, missä menee silta, paljastin. Allu nyökkäsi heti ja tiesi mistä reitistä on kyse. - Olkaa varovaisia, ja muistakaa soittaa jos tulee ongelmia, Allu muistutti, ja lupasin tulevamme ehjänä takaisin. Fanni työnsi minua takamuksestani minkä vain jaksoi. Mortin korvat kääntyilivät suuntaani, kun päästin vaimennetun tuskanparahduksen vetäessäni itseäni satulaan. - Pitäisi varmaan käydä salilla, sanoin viitaten heikkoihin käsilihaksiini. - Kyllä ne lihakset kasvavat kun joutuvat täällä töihin! Fanni kannusti virnistäen, ja nousi itsekin ratsaille. Lähdimme liikkeelle Fanni edellä, ja suuntasimme maneesia päin. Kuljimme tietä pitkin maneesin ohi, ja edessä avautui maalaismaisema; peltoa ja metsää. Pellot tosin olivat vielä melko värittömiä ja ankeahkon näköisiä. Ratsastimme peltotiellä vierekkäin löysin ohjin ja juttelimme niitä näitä. Aurinko paistoi viistosti yläpuoleltamme – kello oli suurinpiirtein yksitoista ellei jopa kaksitoista – ja tuntui hyvin lämpimältä iholla. Pian saavuimme metsälle, ja tie muuttui leveähköksi metsäuraksi. Hevoset kulkivat korvat pystyssä metsässä, ja tarkkailivat ympäristöä täpinöissään. Puut peittivät aurinkoa ja loivat varjoja päällemme, kun rintarinnan kuljimme leveää polkua pitkin. Polvemme lähestulkoon hipaisivat toisiaan, mutta koska Mortti ja Velmu viettivät muutenkin paljon aikaa yhdessä ja tunsivat toisensa, emme koenneet vierekkäin ratsastamisesta olevan haittaakaan! - Jos kokeillaan ravata? Fanni kysyi. - Joo vaikka, vastasin ja pysäytin Mortin mennäkseni Velmun ja Fannin taakse. Fanni ja Velmu lähtivät ravaamaan molempien hiukset hulmuten, ja lähdimme heidän peräänsä. Mortti ravasi verkkaiseen tahtiin, ja sen korvat pyörivät joka suuntaan. Ravasimme mutkittelevaa tietä hetken matkaa, kunnes Fanni nosti kätensä pystyyn hidastamisen merkiksi. Lakkasin myötäämästä Mortin askeleita, ja ruuna välittömästi siirtyi käyntiin ennen kuin ehdin ohjia käyttämään. - Hirvi, Fanni sanoi hiljaisella äänellä kun ennätin hänen vierelleen. Totta tosiaan, pieni hirvi seistä tapitti meitä vähän matkan päässä metsässä. - Nyt on se aika vuodesta kun emät hylkäävät viimevuotiset vasat, selitin ja Fanni kohotti kulmiaan. Katselimme hirvenpienokaista hetken matkaa, kunnes päätimme jatkaa matkaa. Nuori hirvi tuli kuitenkin pari askelta perässä, ilmeisesti hevoset kiinnostivat sitä, mutta jatkoimme siitä huolimatta eteenpäin. Mitäköhän Allu tuumaisi, jos hirvi seuraisi meitä tallille saakka? Hevosia ei hirvi pahemmin kiinnostanut, vaikkakin niitä ihmetytti metsässä seisonut otus, mutta kumpikaan ei pelännyt (onneksi!). Hyvin pian hirviepisodin jälkeen tulimme sillan ja joen kohdalle. - Joskus kesällä sen yli voi kahlata, kun virta ei ole niin voimakas, Fanni huudahti veden solinan yli. - Menetkö sinä ensimmäisenä sillan yli? Mortti menee siitä epäröimättä, mutta Velmun on helpompi mennä yli jos saa toisen selän edelleen. Annoin Mortille merkin lähteä liikkeelle, ja ruuna tiesi heti mitä tehdä; se oli ilmiselvästi mennyt tästä monia kertoja ennenkin. Minua itseäni vähän kuumotti kestääkö silta, säikkyykö hevonen, tipahdanko jokeen ja muitakin typeriä kysymyksiä ponnahti päähän. Ylitimme sillan ilman minkäännäköisiä ongelmia, eikä Velmukaan välttämättä olisi tarvinnut vetoapua, mutta parempi katsoa kuin katua. Olimme kulkeneet jo jonkin matkaa leveää metsäpolkua pitkin, kunnes polku yhdistyi toiseen polkuun. Fanni kertoi, että jos olisimme valinneet toisen poluista, olisimme löytäneet maastoesteitä sieltä. Kiinnostukseni maastoesteisiin heräsi heti, ja haaveilin jo hyppääväni valtavien tukkien yli... Joojoo jalat maassa! Jatkoimme polkua pitkin, ja pian metsikkö loppui ja tuli aukeaa, vähän kuin joku nummen tapainen paikka. - Tämä jatkuu useita satoja metrejä, Fanni sanoi ja osoitti kauas horisonttiin. - Voisimme laukata nyt. Vastasin Fannin virneeseen, ja samassa Fanni kannusti Velmua laukkaamaan. Vaikken ollutkaan aiemmin laukannut Mortilla luotin hevoseen hyvin paljon. Mortti lähti ravaamaan Velmun perään, ja mietin että missä tämän hevosen kaasupoljin on, kunnes Mortti vihdoinkin siirtyi keinuvaan laukkaan. Hymyni ylsi jälleen kerran korviini asti, sillä Mortin laukka oli kuin keinuhevosella, jotenkin ponimainen. En heti uskaltanut täysillä mennä, ja Mortti tuntuikin kylmäpäiseltä, vaan menimme rauhallista laukkaa Velmun kulkiessa jo vähän matkan päässä. Jossain vaiheessa itsevarmuuteni kasvoi, ja päätin antaa Mortin mennä. Maiskutin hiukan, ja Mortti pidensi askeliaan. Nousin kevyeeseen istuntaan ja tarrasin pitkästä harjasta kiinni. Mortin jalat kävivät entistä nopeammin, ja mietin jo että malttaako tämä hevonen enää tästä pysähtyä. Mortin sieraimetkin laajenivat valtaviksi kun se veti ilmaa keuhkoihinsa. Saavutimme pian pienen islanninhevosen, ja Mortti hidasti automaattisesti päästyään Velmun rinnalle. En kuitenkaan uskaltanut lähteä ohittamaan Fannia ja Morttia, kun en varmaksi tiennyt milloin laukkasuora loppuisi. Vähän ajan päästä Fanni hidastikin tahtia raville, ja ravasimme loppumatkan kunnes leveä tie kapeni poluksi. Kuljimme polkua pitkin peräkanaa, Velmu edellä. Irrotin jalkani jalustimista ja otin mahdollisimman rennon asennon, minkä hevosen selästä voi löytää. Polku kulki aivan järven viereltä, ja hetken jo mietimme Fannin kanssa lähtevämme kahlailemaan rannalle. Jätimme kuitenkin vesileikit myöhemmälle, ja suuntasimme tallille päin. Kuljimme hidasta tahtia loppumatkan tallille, ja minä tunsin jo pientä väsymystä hevosen selässä. Polulla kasvoi siellä täällä hieman ruohoa, ja molempien hevosten oli aivan pakko koittaa napata vähän syötävää. - Velmu on niin ahmatti, nauroi Fanni. Tulimme pian tallin pihalle, jossa autojen määrä oli lisääntynyt. Hevoset tarhoissaan hirnuivat huomattuaan Mortin ja Velmun, ja molemmat hevoset vastasivat tervehdyksiin. Silitin Morttia kaulasta kiitokseksi hyvästä maastokokemuksesta, ja jalkauduin sen selästä. Kehuin lenkkiämme myös Fannille ja ilmoitin lähteväni mielelläni uusiksikin maastoon tämän kanssa. Nostin jalustimet ylös ja lähdin viemään Morttia takaisin talliin. Kiinnitettyäni Mortin käytävälle, riisuin siltä varusteet pois ja harjasin ponin satulan ja suitsien kohdalta. Tarkistelin myös jalkojen kuntoa pienten vammojen varalta, mutten huomannut Mortissa mitään normaalista poikkeavaa. Huollettuamme hevoset lähdimme viemään Morttia ja Velmua takaisin tarhaan, missä niitä odottivat makeat heinäkasat. Vietyäni Mortin tarhaan, lähdin etsimään Allua. Ihan vain siksi, että ilmoittaisin meidän tulleen ehjin nahoin takaisin. Löysin Allun kentältä. Allu nojasi kentän aitaan ja jutteli kentällä olevan ratsastajan kanssa. - Terve! Hengissä ollaan! Huudahdin Allulle ja tämä moikkasi iloisesti. - Hyvä homma! Miten teidän lenkki meni? Allu uteli. - Tosi hyvin, Mortin ja Velmun kanssa ei ollut minkäänlaista ongelmaa, eikä mitään kummempia sattunut, kerroin hymysuin ja ihastelin samalla kentällä menevää ratsukkoa. Musta kuvankaunis friisiläinen valtavine jouhikarvoineen tanssahteli kevein askelin - tuollaisesta hevosesta voivat kaikki vain unelmoida! Lähdin hakemaan kottikärryjä, jotka majailivat tallin edustalla. Nappasin kottarit mukaani, ja talikon löysin nojaamasta Tintin karsinaa vasten. Jätin kottikärryt Mortin karsinan ovensuulle, ja menin itse karsinan sisäpuolelle viskelemään likaiset paikat pois. Saatuani sotkut siivottua, puhdistin juoma- ja ruokakupista muutamista heinänkorsista. Katselin vielä hetken aikaa Mortin karsinaa siltä varalta jos minulta jäi huomaamatta jotakin, mutta lähdin pian tyhjentämään kottikärryjä lantalaan. Kippasin Mortin karsinaan vielä uusia puruja päälle, ja levitin sitä tasaisesti ympäri karsinaa. Koska olin melko tyytyväinen karsinan puhtauteen, lähdin katselemaan hevosia tarhoille. Ilma alkoi olla jo todella lämmintä, tallin lämpömittarin mukaan ulkona olisi ollut peräti +20 astetta! Käärin paitani hihoja ylemmäs samalla kun kävelin kohti tarhoja. Hihat eivät millään halunneet pysyä ylhäällä, joten luovutin vaikkei se tapani mukaista olekkaan. Vilkaisin Mortin ja Velmun juomakaukaloa, ja totesin ettei minun tarvinnut lisätä sinne vettä. Mortti oli hitusen taas likainen, lieneekö ollut piehtaroimassa. Nyt ruuna torkkui pikkiriikkisen heinäkasan vierellä, mitä Velmu söi kaikenaikaa. Katselin vielä hetken aikaa levollisen näköisiä otuksia, ennen kuin lähdin pikkuhiljaa käpsimään kohti bussipysäkkiä. Jälleen oikein sujaa ja hienoa tekstiä, kiva tarina! Teillä vaikutti olleen kiva reissu, vaikka en ihan kaikkia yksityiskohtia (hirvistä esim.) saanutkaan sulta suoraan kuulla. Kirjoitusvirheisiin en törmännyt, ainoastaan yhdessä kohdassa olit vahingossa ilmeisesti kirjoittanut, ette uskaltanut ohittaa laukassa Fannia ja morttia. Se siitä sitten, en mä nyt tästä oikein muuta osaa sanoa :'D Erityisesti tämä kohta huvitti minua: "mieleni teki kääriä koko hevonen kuplamuoviin" Saat 40 tr ja 40 tp
- allu |
|
|
|
Post by Ida on May 10, 2016 19:09:08 GMT 2
Nousin mopoautostani jäseniäni venytellen, ja vilkaisin puhelimeni kelloa. 16:55, reilusti aikaa ennen Mortin tuntia. - Terve taloon! Huudahdin iloisesti astuessani talliin. Tallissa seisoivat Allu, Juulia ja Mikael, ja kolmikko tervehti minua iloisesti. - Oletpas hyvällä tuulella tänään! Allu huudahti ja minä nyökkäsin silmät tuikkien. Allu tosin varmasti tiesi syyn iloisuuteeni; olin käynyt eräänä päivänä Allun kanssa katsomassa yhtä myynnissä olevaa hevosta, ja päädyin solmimaan kaupat kyseisestä otuksesta. Olin kuitenkin pyytänyt Allua pitämään suunsa visusti kiinni, ja nytkin me vaihdoimme nuoren naisen kanssa vain tietäviä katseita. Kyllä muut saisivat asian pian selville, kun jo huomenna hevonen saapuisi Hiisivuoreen. Piipahdin varustehuoneessa hakemassa Mortin varusteet valmiiksi käytävälle. Varattuani Mortille paikan käytävän keskeltä, lähdin hakemaan ruunaa tarhasta. Mortti oli taas ylläripylläri makoilemassa maassa Velmun torkkuessa seisallaan sen vierellä. Molemmat ponit näyttivät hyvin rennoilta, ja vaikutti ettei edes ydinpommi saisi niitä liikkumaan. Mortti ei vaivautunut nousemaan edes silloin, kun puin sille riimua päähän. Rapsuttelin unenpöppöröistä irlannicobia hetkisen aikaa, kunnes kello alkoi lähestyä 20 yli viittä, ja oli pakko häiritä herran päikkäreitä. - Sori Mortti, mutta on aika tienata päivän heinät, sanoin Mortille, joka hitaasti nousi ylös ja ravisteli itseään. Mortti seisoi naruihin kiinnitettynä ja seurasi tarkkaavaisesti touhujani. Ruunan unisuus oli tyystin kadonnut, ja se oli jo valmiina töihin! Ehdin jo harjailla ruunaa hetken aikaa, kunnes talliin alkoi lipua porukkaa. Yksi talliin tulleista henkilöistä – hoikka vanhempi nainen – asteli Mortin eteen, ja selitti minulle ratsastavansa Mortilla tänään. Mietin ensin, että onko tämä joku vitsi (en ollut ikinä ennen nähnyt tätihenkilöä ratsastuskoululla ), kunnes muistin tänään olevan aikuisten alkeistunti. - Haluatko harjata sen loppuun? Kysyin kohteliaasti naiselta ja tämä tomerasti ryhtyi jatkamaan hommiani siitä mihin jäin. Jäin kuitenkin katsomaan mummuiän kynnyksellä olevaa henkilöä siltä varalta, jos tämä ei hoitaisikaan työtään kunnolla. Ehkä kärsin pienoisesta mustasukkaisuudesta, mutta tuntui pahalta antaa jonkun muun hipelöidä omaa nasupalleroaan. Nainen tosin osasi hommansa ja teki kaiken hvyin, mutta varusteiden laitossa epäröi joten kysyi minua näyttämään. Laitoin Mortille satulan samalla kun selitin miten minun mielestäni on helpointa löytää oikea kohta ja annoin naisen (sanoi nimekseen Helka) kiinnittää satulavön. Pistin itse vielä suitsetkin Mortille, ja Helka sai kiinnittää remmit puolestani. Suojat Helka laittoi itse Mortin jalkaan, tosin minun piti pari kertaa vähän päteä, mutta muuten Helka pärjäsi tosi hyvin! Helka lähti taluttamaan Morttia maneesiin, ja itse seurasin aivan Mortin toisella puolella varmistamassa. Ennen maneesiin menemistä aloin hyräillä kovaäänisesti ja huudahdin vielä ”ovi aukeaa!”, ennen kuin tupsahdimme sisään. Edellinen porukka oli juuri saamassa loppukäyntejään valmiiksi, ja me menimme maneesin keskelle valmiiksi. Helka oli päässyt aivan itse Mortin selkään – ilman jakkaraa, mikä herätti ihailua minussa. Helka tosin oli pitkä ja sai parimetrisillä jaloillaan loikattua keveästi satulaan. Vaikka Helka olikin pitkä, hän takuulla painoi melkein yhtä paljon kuin mikä – hän oli oikeasti todella (ällöttävän) laiha! Autoin vielä säätämään jalustimia ja kiristämään satulavyötä, jonka jälkeen Allu kysyi ovatko kaikki valmiita. Seurasin katsomon puolella tunnin tapahtumia. En uskonut Helkan tarvitsevan apuani Mortin kanssa, ruuna ei tasan tarkkaan tekisi mitään tyhmyyksiä. Ihan hyvä kuitenkin, että jäin paikalle, nimittäin kun tuntilaiset rupesivat ravaamaan, Helka halusi taluttajan varmistamaan, ettei hevonen tee mitään. Lähdin Mortin riimunnaru kädessä kohti erikoista ratsukkoa, ja talutin heitä kaikki ravipätkät. Mortti ei meinannut lähteä millään raville, se ainoastaan kiihdytti kävelyään muttei ottanut raviaskeltakaan. Lopulta onnistuimme saamaan ruunan raville. Helkan kevennys oli hyvin erikoisen näköistä, näytti aivan siltä kuin tämä olisi keventänyt käsivarsillaan eikä jaloillaan. Vaan mitä minä nyt muita arvostelemaan (tai noh, en arvostellut, panin vain merkille!) näillä taidoilla. Taluttaminen alkoi käydä oman kunnon päälle, ja jo muutaman ravipätkien jälkeen aloin hönkiä kuin pieni porsas. Yritin kuitenkin saada juoksemisen näyttämään helpolta nakilta, ja koitin hengittää huomaamattomasti naama peruslukemilla. Lopulta tunti lähestyi loppuaan, ja minä kehtasin poistua katsomoon loppukäyntien ajaksi. - Voitte tulla täyskaartoon, Allu huudahti lopuksi ja ratsukot alkoivat lipua yksitellen kentän keskelle. Lähdin pitämään Morttia kiinni siksi aikaa, kun Helka hyppäsi alas satulasta, ja odottelin seuraavaa tuntilaista. - Olet sinä hyväkuntoinen likka kun jaksoit siinä vieressä kulkea, totesi Helka ja minä hymyilin hänelle iloisesti. Vai että hyväkuntoinen, haha! Seuraava oppilas tuli tuiman näköisenä paikalle, eikä edes vastannut minulle vaikka nätisti moikkasinkin. Yrmyn näköinen tyttö loikkasi selkään, sääti itse jalustimet sopiviksi ja lopuksi istui ryhdikkäästi satulassa. - Pystyn menemään Mortilla ilman taluttajaa, tyttö sanoi vähän äkäisellä äänensävyllä, jolloinka totesin parhaaksi poistua paikalta. Häivyin hetkeksi aikaa ulos maneesista, ja huomasin kentällä menevän ratsukon. Musta hevonen laukkasi pehmeän näköisesti, pää kauniisti kaarella ja ratsastaja istui oikeaoppisesti hevosen selässä. Maleksin lähemmäs kenttää, ja tunnistin ratsastajan Jemiksi. Poika oli niin keskittynyt ratsastamiseen, ettei huomannut minun tulleen pällistelemään heidän ratsastustaan. Vähän ajan päästä poika huomasi minut ja käänsi kotkan lailla päätään minua päin. - Moikka! Huudahdin pojalle hymyillen iloisesti. - Moi! Jem moikkasi ja keskittyi taas hevoseen. Olin kuullut Fannilta, että Jem omistaisi täysveritamman – Smirkyn. Smirky oli hurjan kaunis hevonen, kiiltävän mustine karvoineen ja muhkeine lihaksineen. Seurasin hetken aikaa pojan ratsastusta, kunnes ajattelin antaa heidän olla rauhassa (jos minulta olisi kysytty niin olisin satavarmasti jäänyt katsomaan sitä vaikka koko yöksi!). Vilkaisin kelloani ja totesin Mortilla olevan enää kolme varttia töitä jäljellä, joten lähdin siivoamaan ruunan karsinaa. Mortin karsina oli valmiiksi jo hyvin siistissä kunnossa, kaikki lantakasat olivat tuttuun tapaan karsinan perällä. Mortti oli siisti poika! Poimin jokaisen lantapallon kottikärryihin ja yhden märän kohdankin taisin löytää. Kävin tyhjentämässä kottikärryt lantalassa, ja samalla reissulla hain inan verran uusia puruja Mortin karsinaan. Ajattelin yrmeän oloisen tytön pärjänneen hyvin ratsastustunnillaan, ja kuinka ollakkaan, kyseinen tyttö talutti tuima ilme kasvoillaan Mortin suoraan karsinaan tunnin jälkeen. Seurasin sivusilmällä muka puhelinta näppäillen, sillä en halunnut näyttää epäileväisyyttäni tytölle. Tyttö riisui Mortin varusteista, vei kaikki tavarat yksitellen varustehuoneeseen ja oli lähdössä pois. - Hei, hevonen pitäis harjata ainakin varusteiden kohdalta, huomautin tytölle, joka mutisi minulle vastaukseksi jotain ja lähti kiireen vilkkaa harppomaan ovelle päin. Ehkä tytöllä oli kova kiire, mutta olisi hän voinut edes kertoa jotain eikä vain häippästä! Harjasin itse Mortin kokonaan. Toisaalta olin iloinen saadessani hoivata Morttia aivan itse, kuin että olisin seurannut sivusta. Kävin harjaussession jälkeen vielä tutkimassa varusteiden kuntoa, ja päädyin sitten hinkuttamaan hiukan suitsiin nahkasaippuaa. Koska keskiviikkona ei olisi tuntia, ehtisivät suitset olla huomisenkin rauhassa. Olin ajatellut antaa Mortille huomisen vapaaksi, ja viikonloppuna liikuttaa senkunno Viimeisenä kävin vilkaisemassa tarhan kuntoa, ja huomasin sen olevan täysin puhdas – Fanni oli varmaan käynyt siivoamassa sen. Tyydyin siis ainoastaan vesikaukalon siistimiseen ja tarhan tarkastamiseen. Piipahdin vielä tallilla tekemässä iltatallia muiden kanssa. Annoin Mortille iltaheinät ja lopuksi laitoin rehusatsin sen ruokakuppiin. Tallin käytävän alkoivat täyttää hevosten ruokailuäänet, sekä lakaisusta lähtevä suhina. Tartuin itsekin luudan varteen ja lakaisimme yhteisvoimin käytävän siistiksi. Saatuamme työmme tehdyksi, vein luudan tallin etuosaan ja kipitin mopoautolleni päin Allun jäädessä sulkemaan tallin ovia. //Oivoi olin sormet sauhuten kirjoittanut edellistä tarinaa, etten huomannut Mortin menneen Velmun tilalle. XD En ole muuten vielä tehnyt Hongalle omaa kansiota tai hoitajahakua, kun ajattelin tehdä sen ruunan muutettua tänne. Huomiseksi meinasin jotain tarinaa kirjoittaa muuttopäivästä, niin ajattelin pistää siinä samassa muutkin kuntoon. Voi voi, miten me pärjättäisiinkään ilman teitä hoitajia! Pelkillä ratsastustunneilla käyvät kun eivät aina osaa/jaksa hoitaa hevosia kunnolla. Ja voi että miten tykkäsin tästä tarinasta! Harvoit jaksetaan näet kertoa vain perus hevosen hoidosta, kun ajatellaan ettei se nyt niin mielenkiintoista ole. Hoitajan tehtävät kuitenkin koostuvat suurimmaksi osaksi juuri siitä hoidosta ja saa senkin kuulostamaan mielenkiintoiselta, omalla kirjoituksella. Mutta mitä mä nyt näistä sulle paasaan, sinähän hienosti niistä osasit kertoa Ja niistä ideoista vielä tähänkin: olivat todella hyviä, ehdottomasti toteutukseen! Minä en ole Hongalle vielä sivujakaan ehtinyt tekemään, nöyrimmät pahoitteluni, oma aika vaan nyt koeviikkojen aikaan niin koetuksella.. Lupaan kuitenkin saada ne tämän viikon aikana Kirjoitusvirheitä en löytänyt ainoastaan tätä kohtaa en tajunnut (olisiko sitten ollut se kirjoitusvirhe?): "ja viikonloppuna liikuttaa senkunno
" -> olisiko ollut sen kunnolla?
Saat 45 tr ja 40 tp
- allu
|
|
|
|
Post by Ida on May 14, 2016 19:18:23 GMT 2
Kello oli ehkä jotain yksi lauantai-iltapäivällä. Vettä valui alas välillä kuin saavista kaataen, ja välillä taas taivaalta ei tipahtanut mitään. Eilinen sää oli ollut ihana verrattuna tähän, ja kaikki tuntui menevän päin mäntyä muutenkin (joku oli noussut tänään väärällä jalalla...). Kävelin bussipysäkiltä kohti Hiisivuoren tallia, ja juuri silloin ryöpsähti vettä taivaan täydeltä. Mopoauto olisi ollut tässä vaiheessa hirmukätevä, mutta sellaista en enää omistanut. Onneksi Hiisivuori oli hyvin lähellä pysäkkiä, ja saavuinkin pian Hiisivuoren tielle. Hevoset olivat parhaillaan ulkoilemassa, ja nekin masentuneen näköisinä kyhjöttivät kylki kyljessä näyttäen kurjalle ilmalle takapuoltaan. Vilkaisin Morttia, joka Velmun kanssa kyhjötti vieretysten. Molemmat hevoset valpastuivat äkättyään minun kävelevän tiellä, ja erotin Mortin vaimean hörinän. Mortin harjasta tipahteli alas vesipisaroita ja ruuna näyttikin ihan uitetulta koiralta. Minun oli pakko kurkata myös olkani yli kohti Honkaa; siellä se pieni ruunan reppana seisoi velton oloisesti sadetakki niskassa. Pieni hymy nousi huulilleni, kun Honka hölmön näköisesti ravisti itseään saaden aikaan typerän ilmeen. Tulin päätalliin, ja huomasin Fannin olevan paikalla. - Fanni! Huh onneksi olet täällä, huudahdin. - Mitäs sulla nyt on mielessä? Fanni kysyi virnistäen. - No ei oikeastaan mitään, olisin ehdottanut uutta maastolenkkiä, mutta tuolla on kamala ilma, kerroin ja kalisutin leikilläni hampaitani kylmän kelin merkiksi. - Vaatteita päälle vaan enemmän, Fanni tuumasi. - Mutta itse menisin mielummin maneesissa tänään. Nyökkäsin, olin samaa mieltä. Fanni ehdotti meidän ratsastavan ilman satulaa. Mikäs siinä, ajattelin, ja pian lähdimmekin hakemaan hoitohevosiamme tarhasta. Mortti seisoi parhaan kaverinsa Velmun kanssa käytävällä, valmiina odottamaan palvelijaansa. Nappasin Mortin harjapakin hyllyltä, ja vilkaisin itseäni nopeasti peilistä. Äiti oli puuttunut pukeutumiseeni pahimman kerran, ja päälläni oli ällöttävä, vaaleansininen vettä hylkivä takki. ”Näytän lihavalta tässä”, olin sanonut äidilleni, jolloin äitini silmiään pyöritellen sanoi ”olet menossa tallille, et missikisoihin”. Voi voi äiti kumpa tietäisit syyn ulkonäkökriisiini! Riisuin Mortin kevyestä sadeloimestaan, ja ruuna ravisteli itseään hurjasti päästessään takistaan eroon. Vein loimen kuivumaan telineeseen, ja palasin harjaamaan Mortti kumisualla. Pyörittelin kumisukaa Mortin kaulalla, ja Mortti alkoi kihnuttaa itseään sukaa vasten. Taisi tuntua kivalta! Pitkät talvikarvat tipahtelivat alas ja vedin muutaman karvan henkeeni, jonka seurauksena aivastin useita kertoja peräkkäin. Pöllyteltyäni Mortin karvoja tarpeeksi, viimeistelin hevosen pölyharjalla ja kammalla. Lopuksi puhdistin kavioit ja siistin jouhikarvoja, jotka olivat kiertyneet toisiinsa hassusti. Varustimme Fannin kanssa hevoset hyvin nopeasti – laitoimme molemmat vain suitset päähän. Huudahdin Fannille meneväni edellä maneesille, ja tämä sanoi kiinnittävänsä viimeisiä remmejä. Lähdimme Mortin kanssa maneesille, jossa oli äänestä päätellen joitakin muitakin. Varoitettuani tulostani aukaisin maneesin oven. Maneesissa ravasivat kaksi hevosta, friisiläinen Bob ja knapstrup Assi. Ratsastajat kertoivat menevänsä loppuraveja, ja lähtisivät kuulemma pian pois. Ponnistin jakkaran päältä mahdollisimman keveästi Mortin selkään (yritin olla mätkähtämättä hevosen paljaalle selälle). Mortti odotti hienosti, että pääsisin istumaan kunnolla sen selässä, niin kohtelias se oli. Pian Fanni ja Velmukin tulivat maneesiin, ja tällä kertaa Fannikin käytti jakkaraa päästäkseen selkään. Puristin pohkeilla kevyesti ja Mortti astui laiskasti eteenpäin. Mortin askeleet tuntuivat ilman satulaa todella oudoilta, ja olin aluksi menettää tasapainoni kulmissa. Hyvin nopeasti totuin kuitenkin Mortin askeleisiin, eikä hevosen liikeet tuntuneet enää yhtään oudoilta. Allu tupsahti maneesiin katsomaan ratsastustamme juuri, kun Elsu ja Amanda hevosineen olivat lähteneet pois. Olikohan hän kuullut kahden (tai ainakin yhden) törpön menevän ilman satulaa, ja tullut varmistamaan ettei kukaan loukkaisi itseään. Pisarat rummuttivat maneesin kattoa hautaen alleen hevosten askeleiden äänet. Allunkin piti korottaa ääntään, jotta saisimme jotain selvää tämän puheesta. Kokosin pikkuhiljaa ohjia käteen, ja aloin kokeilla pysähdyksiä. Niin kuin yleensäkin, Mortti pysähtyi pienestäkin merkistä. Liikkeelle lähteminen oli vähän hidasta, mutta ainakin pääsimme liikkeelle. - Ida, tee paljon voltteja, pysähdyksiä ja vaikka pujottele noiden tötsien ympärillä. Yritä antaa Mortille paljon tekemistä, jolloin sen on pakko pysyä hereillä, Allu neuvoi. Niimpä keskityin kaikenkokoisten volttien tekemiseen, ja pujottelin kentän keskihalkaisijalla meneviä tötteröitä. Ruuna alkoi ehkä hiukan piristyä ja reagoida paremmin, kun se odotti kokoajan uutta käskyä. Kentän pitkällä sivulla Velmu nosti ravin, ja nauravan ratsastajansa kanssa se puksutti korvat hörössä eteenpäin. Annoi itsekin Mortille pohkeita, yrittäen kannustaa sitä raviin. Allu huudahti, että minähän kaivan kantapäilläni hevosen kylkiä, vaikka minun pitäisi vain antaa nopea ja lyhyt puristus pohkeilla. - Lyhytjalkaisilla ihmisillä on yleensä taipumusta kantapäillä naputtamiseen tai kaiveluun, kun heistä tuntuu etteivät jalat riitä, Allu tuumasi. - En nyt tarkoita että sinulla olisi lyhyet jalat, Allu naurahti ja yritti keksiä jotain millä muotoilla lauseensa uudelleen. - Joojoo olen mä vähän lyhytjalkainen, nauroin. Allun vinkeistä oli hyötyä, sillä Mortista tuli heti astetta herkempi kun otin uuden taktiikan käyttöön. Ravasin Mortin kanssa Fannin perässä, ja kulmien kohdilla minun oli pakko kiljahtaa ja nauraa heti perään. Tasapainoni horjui aina tiukissa käännöksissä, ja jouduin silloin tällöin korjailemaan asentoani. Mutta aivan kuten käynti-askeleidenkin kanssa, totuin pian Mortin ravi-askeleihinkin. Tein suuria ravivoltteja, jotka olivat oikeastaan isoja ympyröitä, ja yritin volteissa keskittyä sisäpohkeen käyttöön. Volteista tulikin omasta mielestäni varsin pyöreitä ja Morttikin joutui tekemään töitä. Pakkohan minun oli laukkaa kokeilla, varsinkin kun Fannikin laukkasi. Varoitin Allua ja Fannia ehkä tulevani selästä alas. Istuin syvälle satulaan, rentoutin hartiani ja varmistin ulko-ohjan tuen. Annoin laukka-avut, jolloin Mortti nosti parin suuren raviaskeleen kautta laukan. Mortin laukka ilman satulaa tuntui hurjalta, ja pari kertaa jouduin tarraamaan harjasta kiinni (erityisesti kulmissa). Laukka meinasi pari kertaa lopahtaa, mutta sisäpohkeella kannustin ruunaa jatkamaan tasaista tahtiaan. Aloin päästä jyvälle Mortin laukka-askeleissa, ja valtava hymynkaari muodostui kasvoilleni. Parin kierroksen jälkeen istuin raskaammin selässä ja puristin pikkaisen nahkaohjia, jolloin Mortti hidasti raviin. - On kiva nähdä teidät kiva noin iloisina! Allu huudahti ja nauroi heti perään. Silitin Morttia kaulasta ja hevonen pärskähti tyytyväisenä. Mortti oli hienoimpia hevosia joilla olin ikinä ratsastanut. Se yritti hidastaa aina kun tasapainoni oli horjumispisteessä ja ikään kuin juoksi alleni jos meinasin valua pois. - Hei kuuletko tuon? Fanni kysyi tullessaan vierellemme. - Ai minkä? En kuule mitään, vastasin. - Juuri niin! Minäkään en kuule mitään – sade on lakannut, Fanni iloitsi. Katsos vaan, enää ei kuulunut pisaroiden ropinaa, ja maneesin ikkunoista tulvahti jopa parit auringonsäteet. - Jos loppukäynnit mentäisiin maastossa? Ehdotin Fannille, joka innostui välittömästi ajatuksesta. Ja niin me tosiaan teimme; lähdimme peltotietä pitkin jäähdyttelemään hevosia. Allu oli vielä pyytänyt meitä olemaan varovaisia, aivan kuin viimeksikin kun lähdimme aitojen ulkopuolelle. Kuljimme vierekkäin tietä pitkin, joka vei metsälle päin. Aurinko meni takaisin piiloon, ja pian alkoi tulla jopa hieman pimeää. - Käännytääkö ennen siltaa takaisin? Fanni kysyi. - Vaikka. Kuljimme pitkin ohjin nauttien ilman satulaa ratsastamisesta. Hevosen lämpö tuntui kivalta takamuksessa, kun ilma oli muuten hieman kolea. Onneksi äitin oli muuten pakottanut minua pukemaan tämän pusakkani, ei pahemmin tullut vilu!  - Olipa typerä ajatus, Fanni manasi vierelläni. - Älä muuta virkaa, manasin minäkin huokaillen. Juuri kun olimme päässeet metsän puolelle, alkoi vettä tipahdella taivaalta. Käännyimme samantien takaisinpäin tallille, ja kaikki neljä näytimme vähän happamilta kylmyyden takia. Vedin huppua päähäni samalla kun Fanni joutui kärsimään huputtoman takkinsa kanssa. - Vettä valuu niskaan. Hyi nyt sitä valuu selkäänkin, Fanni sanoi ja irvisti leikkimielisesti. Meitä alkoi jo huvittaa vetinen lenkkimme. Pian tulimme tallin pihalle, ja ratsastimme suoraan tallin sisälle. Onneksemme sademyräkkä oli todella lyhyt (mahtoiko kestää minuuttiakaan), ja loppu matkasta vain tihkutti vettä. Olimme silti hieman kastuneita, ja ainakin ratsastushousuni olivat melko märät ja liimautuivat ihooni kiinni. Heti loikattuani alas hevosen selästä, otin Mortilta suitset pois ja laitoin riimun tilalle. Hain varustehuoneesta pyyhkeen ja kuivasin sen kanssa pahimmat pisarat pois hevosen karvalta. - Ei näitä kahta välttämättä kuivata tarvitsisi, niillä on hyvä turkki joka kyllä kestää tuollaisen määrän vettä helposti, Allu sanoi, mutta kehotti meitä silti laittamaan fleeceloimet niskaan hetkeksi aikaa. Harjattuani Mortin puin sille loimen ja vein ruunan karsinaansa. Samalla kun Mortti söi pientä heinäkasaa, aloin siivota sen karsinaa. Melkein olisi ollut fiksumpaa jättää hevonen käytävälle siivouksen ajaksi, mutta Morttia ei tuntunut haittaavan minun touhumiseni. Ruuna katseli minua korvat hörössä, kun nakkasin lantaa ovensuulla oleville kottikärryille. Piipahdin karsinan puhdistuksen jälkeen lantalassa, ja vein sitten kottikärryt tallin edustalle. Kurkistin vielä Mortin karsinaan varmistaakseni kaiken olevan kunnossa. Vaikka talli oli todella lämmin paikka, kylmät ja märät housut alkoivat verottaa kylmänsietokykyäni. Huikkasin Allulle lähteväni kotiin jotta saisin jotain lämmintä ylleni, ja omistajatar lupasi ottaa Mortilta loimen pois puolestani. Ystävällisesti Allu tarjosi kyytiäkin kotiin, mutta päättäväisesti ilmoitin pärjääväni itsekin. Huusin heipat tallilaisille (ja hevosille!), ja poistuin paikalta hiukan hytisten. //Tuo piirustus jäi vähän kesken, en jaksanut tehdä taustaa ja ihmiset jäivät luonnoksiksi... Ai että, vois ottaa tavaksi piirtää jokaiseen tarinaan ainakin yksi kuva, tulis vähän uutta potkua päiväkirjamerkintöihin! Yritin muokata noita välejä pienemmiksi, häiritsevää kun tekstien välissä on kauhea hajurako. Aivan mahtavaa työtä!! Piirrustus luo tarinaankin jotain uutta, kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa! Oon aina niin innoissani, kun joku jaksaa tehdä näin perusteellisen päikkymerkinnän. Ja vaikka piirrustus onkin vain luonnos, on se sentään jotain (ihan kateellisena katselee, kun ei osaa piirtää hevosen päätäkään!) Noi tarina välit on kyllä ärsyttäviä, foorumi ne jotenkin aina sinne taikoo.. No mutta sullahan meni oikein kivasti Mortin kanssa! Mortti on kyllä yksi parhaista tallimme ratsuista ratsastaa ilman satulaa, pyöreä selkä ja niin tasaiset askeleet. Askeleet kyllä voi tuntua vähän oudoilta, kun ei ole satulaa, mutta kannattaa ehdottomasti mennä useammin ilman satulaa, siitä tulee tosi hyvin tasapainoa. Oli kiva myös päästä näkemään teidän ratsastusta, hauskaa että niin innostuitte laukatessa Harmi, että oli huonompi sää, mutta ehkä ensi kerralle se suosisi paremmin? Tai sitten ei, Suomen sää kun on vähän mitä on..
Kieliopillisesti jälleen hyvää työtä, ei mitään moitittavaa. Ainoastaan tämä (ilmeisesti joku aivopieru tai sitten vaan metafora, joka ei mun aivoissa ihan hahmotu): "Istuin syvälle satulaan" ettekös te menneet ilman satulaa? Joka tapauksessa oikein hyvää työtä, saat 40 tr ja 30 tp (älä ihmettele, yritän hieman säätää näitä summia pienemmiksi, jottei teistä vallan tulisi miljonäärejä ;D)
- allu |
|
|
|
Post by Ida on Jun 17, 2016 21:59:46 GMT 2
Suomen kesästä puhutaan useimmiten pahaa, että olisi jotenkin kylmää ja kosteaa. Juuri tällähetkellä ei todellakaan tuntunut siltä! Siivosin Mortin karsinaa hikipisarat valuen. Vaikka ruuna viettikin suurimman osan ajastaan laitumella, oli karsinaan mystisesti tupsahtanut valtavat lantakasat. Sää oli näin kesäkuun alussa hyvin armoton, päivisin kuuma mutta yöllä mentiin aika kylmillekin lukemille. Hurjaa! En normaalisti valita jos joudun töihin, mutta tämä kuumuus tuntui niin painostavalta, etten voinut peitellä irvistystäni. Onneksi en sentään joutunut siivoamaan tarhaa, nimittäin ulkona vasta kuumaa oli! Tyhjennettyäni kottikärryt lantalaan, hain puruja Mortin karsinaan. Minun oli pakko hypätä istumaan kottikärryihin hetkeksi aikaa, sillä minulla oli tuhottoman kova hiki. Röhnötin vetelän näköisesti selälläni kottikärryillä kaikki raajat levällään, näyttäefn varmasti tyhmältä, mutta tallissa ei onneksi ollut muita. - Katoin jo että tänne on tuotu ruumis, kuului Theon ääni karsinan ovelta ja nostin vetelästi kättäni tervehtiäkseni poikaa. - Joo, olo ainakin on kuin ruumiilla, mutisin ja ummistin silmiäni hetkeksi aikaa. - Minkä takia osa heinäpaaleista on avattu jo valmiiksi? Theo yhtäkkiä kysyi, - Kävin heinäladossa ja siellä on jotkut paaleista ihan räjähtäneen näköisiä. Nostin pääni vikkelään ylös, mitä ihmettä Theo oikein selitti? Totta se oli mitä Theo oli sanonut. Seisoimme heinäladossa ja tuijotimme molemmat mietteliäästi heinäpaaleja, joista oli narut katkaistu. Lisäksi osa paaleista oli hajotettu ja heinää levitetty sinne sun tänne. - Oliskohan joku kissoista käyny temmeltämässä? Kysäisin hiljaa ja kyykistyin katselemaan heiniä kissan vinkkelistä. - Njäääh ei kai kissa tämmöistä saisi aikaan, Theo tuumasi ja kumartui itsekin katselemaan paaleja, - Katso nyt, nämäkin narut ovat kuin saksilla leikattuja. Tuijotimme hämillämme paalinaruja, ja olin itsekin sitä mieltä, ettei tuon takana voinut olla mikään eläin! Siirryimme Theon kanssa varustehuoneeseen, jossa Pinja, Aurelia ja Jem istuskelivat puuhaten omiaan. Kaikilla oli ilmeisesti vapaapäivä, kun olivat paikalle päässeet. - Onko kukaan teistä käynyt heinäladossa? Theo kysyi heti astuttuaan satulahuoneeseen. Kaikki pudistelivat päätään ja alkoivat heti kysellä ”kuinka niin”. Selitimme suu vaahdossa kaikille, mitä olimme nähneet, ja kaikki kuuntelivat meitä hiljaisina. - Itseasiassa tuosta tulikin mieleeni, että täältä on kadonnut vähän tavaroitakin... Pinja aukaisi suunsa ja me kaikki hyppäsimme tämän ympärille silmät suurina. - Täh? - Kerro lisää! - Milloin? - Vou vouu, antakaa tilaa hengittää! Pinja naurahti, jolloin me kaikki istahdimme lattialle ja tuijotimme suurin silmin Pinjaa. Näky oli varmasti kuin jostain ikonimaalauksesta, kun intensiivisesti tuijtotimme tyttöä odottaen tämän kertomusta. Pinja kertoi Tintiltä kadonneen pinteleitä, ja lisäksi Pandalta oli kadonnut martingaali. Samaten talikkoja on mennyt hukkaan, ja lisäksi varustehuoneen sohvalta oli viety tyyny. - Lisäksi kun saavuin tallille, niin Allu kertoi, että kun hän oli tehnyt aamutallia ja muutenkin tarkastellut paikkoja, niin hevosten satulat olivat vaihtaneet paikkoja, Pinja kertoi vakavalla äänellä. - Mitäääh? Miten niin vaihtaneet paikkoja? Aurelia kysyi ja me muut yhdyimme kysymykseen. - Joojoo, tyyliin Vompatin satula ja Smirkyn satula olivat vaihtaneet päittäin paikkaa, Pinja huudahti elehtien voimakkaasti käsillään. Varustehuoneessa vallitsi kammottava hiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään. Mitä ihmettä tallilla tapahtui? - Ovatko hevoset kunnossa? Kysyin vaisusti, jolloin varustehuoneeseen syntyi pulinaa. - Allun mukaan hevosiin ei ainakaan oltu koskettu. - Annan turpaan sille joka taittaa karvankin Kustilta, Theo uhosi ja alkoi nyrkkeillä ilmaan. - Minä myös! - Syötän sen henkilön meidän koiralle. - Tervaa ja höyheniä! Aloimme kaikki virnuilla ajatuksillemme, ja huumori tekikin tunnelmasta kepoisemman. Allu ja Juulia tupsahtivat juuri ovelle, kun nauroimme ja uhosimme varustehuoneessa. Molempien omistajattarien ilmeet olivat näkemisen arvoisia! - Mitä täällä elämöidään? Allu ja Juulia kysyivät kuin yhdestä suusta. - Kehitellään sotasuunnitelmaa varkaille ja tihutyöläisille! Allu ja Juulia virnistivät nopeasti, mutta muuttuivat sitten mietteliäiksi. - Voi pahus! Muistimme juuri, että meidän täytyy käydä aikaisin aamulla yhdessä hevoshuutokaupassa... Allu tuumaili, mikä sai meidät muut kiinnostuneiksi. - Tuleeko tänne uusi hevonen? Pinja kysyi. - Eeei, me vain katsomme, Juulia kertoi ja hymyili. - En kyllä takaa että se jää vain katsomiseen... Allu virnisti ja sai meidät muut nauramaan. Allu ja Juulia kertoivat lähtevänsä heti iltatallin hoidettuaan. Kuulemma aamutallin tulisi hoitamaan eläinlääkäri Olga ja Velmun hoitaja Fanni. Omistajattaria kuitenkin arvelutti jättää Hiisistä pois silmistä viimeaikaisten outojen tapahtumien vuoksi. - Me kyllä pidetään tallia silmällä! Theo vakuutteli rinta rottingilla, ja me muut huutelimme kannustavia lauseita. Onnistuimme vakuuttamaan Allun ja Juulian hyvillä puhetaidoillamme, ja naiset lähtivätkin iloisesti suunnittelemaan reissuaan keskenään. Jäimme varustehuoneeseen juttelemaan hetkeksi aikaa. - En tiedä ajatteletteko samaa kuin mä, mutta mun mielestä meidän olisi hyvä jäädä yövahdeiksi tallille, virnistin muille ja jäin katsomaan Jemiä. Pojan virneestä päätellen tämä oli juonessa mukana. - Jooohoo, Theo huudahti ja tämän suu jäi innosta vielä auki. Kaikki huoneessa olijat innostuivat välittömästi ajatuksesta. - En mä ainakaan kerkeä! Aurelia harmitteli ja mutristeli punaisia huuliaan pettymisen merkiksi. Theo harmitteli asiaa ääneen, ja lupasimmekin kaikki vahtia Aureliankin puolesta. - Juu, tänä yönä selviää mitä tallilla oikein tapahtuu, lisäsin ja muut nyökkäilivät. Sovimme heti Theon, Pinjan ja Jemin kanssa tapaavamme tallilla heti yhdeksän jälkeen. Saisimme varmasti selvitettyä tämän mysteerin! Jouduimme kuitenkin vaikenemaan yöseikkailustamme, sillä huoneeseen saapui enemmän porukkaa pian alkavien ratsastustuntien takia. Lähdin hakemaan Morttia laitumelta. Laidun oli oikeasti hyvin valtava, ja ulottui kauas horisonttiin. Kaikki hevoset olivat yhdessä klimpissä syömässä heinää, ja jokuset hevoset makasivat heinikossa. Mortti laidunsi rintarinnan tarhakaverinsa Velmun kanssa, ja Honka rapsutti Vompattia sään kohdalta. Hevoset hoksasivat minut pian portilla, ja osa hevosista lähtivät lyllertämään uteliaina luokseni. Mortti hörähti ja lähti ravaamaan, jonka seurauksena Velmu lähti kiihdyttämään Mortin perään. Kaksi karvaista kaveria kirmasivat luokseni saaden toisetkin hevoset liikkeelle. Mortti kuitenkin laukkasi ohitseni ja leikki Velmun kanssa hetkisen aikaa, ennen kuin lähti kävelemään luokseni.  Harjasin tupsujalkaista hoidokkiani tallin suht viileässä käytävässä. Mortissa näkyi vihreitä värjäytymiä valkoisten karvojen kohdalla, ruuna on sananmukaisesti kylpenyt ruoassaan. Harjaessani Morttia huomasin tällä karvattoman kohdan takajalassa, ja hetken epäilin sen saaneen haavan. Luultavasti ruuna oli johonkin kolaissut jalkansa, mutta ihoa ei onneksi mennyt rikki. Saatuani Mortin harjattua, lähdin hakemaan sen varusteita. Varustehuoneessa oleskeli joitakin tuntilaisia joita en tuntenut, ja aloin välittömästi pohtia olisiko joku heistä syypää pieniin kujeisiin. En saanut heistä kuitenkaan mitään irti, vaikka kuinka yritin salakuunnella! Laitoin Mortille ensin satulan selkään. Mortti haukotteli makoisasti kiristäessäni satulavyötä, eikä ruunassa näkynyt merkkejäkään työhaluttomuudesta. Suitset menivät hienosti Mortin päähän, vaikkakin se yritti livistää paikalta huomattuaan suitset käsissäni. Kiinnittelin kaikessa rauhassa remmejä kiinni ja yritin samalla kuikuilla ympärilleni Mortin ratsastajan varalta. Pari tuntilaista lähtivät jo taluttelemaan ratsujaan kentän suuntaan, mutta Mortin ratsastajaa ei näkynyt. Lähdin kuitenkin Mortin kanssa letkan perälle, sillä luultavasti ratsastaja löytyisi odottavan näköisenä kentän laidalta. Tuntilaiset hyppäsivät ratsujensa selkään - poikkeuksena Mortti. Allu pisti minut taluttamaan Morttia ratsastajaa odotellessa, joka toisten tuntilaisten mukaan oli aina myöhässä. Mortin ratsastaja ilmaantui hengästyneenä paikalle juuri kun olimme ehtineet vaihtaa suuntaa. Puuskuttava tyttö pinkaisi juoksuun tallin suuntaan, ja tuli takaisin kypärä päässään. Virnistäen tervehdin tyttöä ja luovutin Mortin hänelle. Huokaisin. Ratsastustuntien katsominen toivat haikean fiiliksen, ja olin jopa mustasukkainenkin joutuessani jakamaan Mortin huomiota muille. Ratsastustunnin seuraaminen oli hyvin hurjaa, varsinkin kun alkoi estetunti. Mortti oli ollut hurjan rauhallinen kokoajan, mutta estetunnin alussa se vaikutti vähän erilaiselta. Mortti puksutti reippaasti eteenpäin, ja Allukin oli positiivisesti yllättynyt ruunan eteenpäinpyrkivyydestä. Kesälaitumelta on taidettu saada lisää energiaa! Mortti näytti pyöreältä luodilta loikatessaan valtavalla loikalla kahden esteen yli. Mortti kiidätti selässä olevaa ratsastajaansa vähän miten sattui, ja tippuminenkin oli kerran lähellä ruunan tehtyä hurjan hypyn esteen yli. Onneksi ratsastaja sai kuitenkin loppua kohden tahdin tasaisemmaksi, ja kaikki näytti sujuvan varsin hyvin! Tunnin jälkeen seurasin taaempana Mortin ratsastajan ja itse Mortin perässä tallille. Seurasin tuttuun tapaani tuntilaisen toimintaa hoitohevoseni äärellä, mutta luotin kuitenkin kyseiseen tyttöön. Tarjouduin viemään Mortin varusteita takaisin satulahuoneeseen, ja tyttö hoiti muuten Mortin kokonaan. Mortille oli tullut hieman hiki, ja sen karva oli kostunut vähän sieltä sun täältä. Parempi kuitenkin pestä vasta huomenna, ajattelin, ja lähdin itse viemään Morttia takaisin laitumelle. Talli vaikutti hyvin hiljaiselta ratsastustuntien jälkeen. Jäin vielä laitumen ulkopuolelle istuskelemaan ja tuijottelin laiduntavia hevosia. Kaikki hevoset laidunsivat samalla alueella, ja aina jos joku siirtyikin paikkaan X, siirtyi koko joukko mukana. Aloin miettiä tallin viimeaikaisia tihutöitä uudestaan. Varmaa se ainakin oli ollut, että tavaroiden katoamisen takana olisi ihminen! Vilkaisin kelloani, oli aika lähteä kotiin valmistautumaan yölliseen seikkailuumme kunnon iltapalalla ja piristävällä suihkulla. //Olin kirjoittanut tätä aikoja sitten, mutta kiireiden takia tarina jäi kesken. Voi olla että tarina vähän rakoilee, sillä kun tein tarinaa loppuun saakka niin olin jo tyystin unohtanut mitä olin ajatellut kirjoittaa! XD Ja tosiaan, tämä tarina jatkuu vielä! Ensikerralla päästään jo itse yön tapahtumiin... Ooh, luulin jo vallan, ettei kukaan tästä mitään kirjoitakaan, onneksi sinä jaksoit! Tarinasi ovat aina niin mukaansa tempaavaa luettavaa, että olisin voinut lukea tätäkin lähes loputtomiin! Osasit kirjoittaa niin hyvin ratsastustunneistakin, harvemmat niistä kirjoittavat.. Kuva kaiken päälle oli vielä todella upea ja tekstikin niin pitkä, että tästä on pakko antaa bonuksena Cool Rider Classy ratsastushousut eqp:stä haluamassi värissä (ilmoita väri shoutboxissa tai yv:llä!) Toivottavasti saatte jupakan selvitettyä, se olisi niin helpotus kaikille viime aikaisille takaiskuille. Laidunnus tuntuu tosiaan antaneen Mortille lisää energiaa, vai liekö tässäkin joku juttu? Jätänkin lopun sinun käsiisi ennen kuin alan enempää arvuuttelemaan ja odottelen tarinalle loppua Saat sen bonuksen lisäksi 45 tr ja 40 tp!
- allu |
|
|
|
Post by Ida on Sept 18, 2016 11:51:19 GMT 2
Äitini leuat loksahtivat valehtelematta melkein lattiaan saakka kuultuaan hänen pienen kullannuppunsa lähtevän yöksi tallille. "Etkö voi olla hetkeäkään erossa hevosista" ja "mikä voi olla niin tärkeää että pitää yöksi jäädä" ryöppyivät ulos äitini suusta. En tietenkään kehdannut paljastaa jahtaavamme kummituksia tallilla, vaan kerroin jotain tärkeistä velvollisuuksista ja toisten auttamisesta... Vaikka äitini oli vieläkin vähän reissuani vastaan, suostui isäni tuomaan minut "salaa" tallille. Iskät ovat aina parhaita tällaisissa tilanteissa! Hiisivuoren piha näytti kesäkuisena iltana hyvin kauniilta; auringonlasku värjäsi näkymän oranssin sävyiksi. Jos instagramiin lataisi kuvan tallin pihalta, ei tarvittaisi lainkaan filttereitä! Bongasin tallin seinustaan nojailevan pojan, Theon, joka minut huomattuaan heilutti kättään. - Yo, huikkasin mukamas coolisti ja Theo vilkaisi minua. Tiedätkö sen ilmeen, kun tuntuu että joku virnistää silmillään? Theo nimittäin näytti juuri siltä. - Yo yo, pelottaaks? Poika kysyi pitäen katseen tiukasti puhelimen näytöllä. - Ei tietenkään! - Vapinasi kuuluu tänne saakka. - Mulla on kylmä. Minulla oikeasti oli vähän kylmä. Olin pukenut shortsin ja t-paidan, enkä ollut arvannut kuinka kylmäksi ilma voi muuttua auringon laskettua. - Aina sä voit kysyä Jemiltä paitaa lainaksi ja- auh! Nipistin poikaa poskista, niinkuin Mirka-mummullani on tapana tehdä. Istuimme kaikki varustehuoneessa; minä, Jem, Pinja ja Theo. Me kaikki pohdimme suunnitelmia... öh, kännyköillä? Okei, aloitetaan alusta. Me kaikki räpläsimme puhelimiamme saadaksemme aivosolumme vireiksi. Huoneessa oli hiirenhiljaista, kun lähettelimme keskenämme viestejä whatsapissa ja snapchatissa. - Hei, eikö meidän pitäisi tehdä jotain muuta? Pinja kysyi. Hän oli meistä se fiksuin. - Niin kuin mitä? Theo kysyi nenä kiinni ruudussa. - Vaikka miettiä meidän suunnitelmaa. - Eihän meillä ole sellaista. - No sitä juuri. - Ida keksi sä jotain. - Hä? Mä vai? - Niin niin, sä keksit aina jotain. Pohdin pitkään, mutta pääni löi silti tyhjää. Olisiko meidän parempi hajaantua pitkin tallia vai olla kaikki yhdessä? - Okei, tehdään äänestys. Kuka kannattaa että ollaan yksin? Theo huudahti. - En mä halua olla yksin, marmatin. Pinja oli samaa mieltä. - Mennään sitten pareittain, Theo sanoi ja läpsäisi käsiänsä yhteen. - Ida ja Pinja voi mennä heinävarastoon niin me Jemin kanssa partioidaan tuntihevosten puolella ja kierellään välillä pihallakin tarkistamassa. Ei huono ajatus, ajattelin. Heinäladosta pääsi kulkemaan molempiin käytäviin, ja sieltä pystyisimme kuulemaan jos vaikka satulahuoneeseen menisi joku. - Ei muuta ku menoks sano Annie Lennox, Theo huudahti intoa puhkuen ja kehotti heti perään meidän menevän heti asemiin. Istuimme Pinjan kanssa suuren heinäkasan päällä. Tuskin kukaan hevosista pistäisi ainakaan kovinkaan pahasti pahakseen, jos me höyhenen kanssa samaa painoluokkaa olevat tytöt istuisimme niillä. - En usko et me nähdään mitään, mutisin Pinjalle. - En kans, tyttö nyökkäsi. - Mitä veikkaat kuka olisi vienyt ja siirreskellyt tavaroita? - Empä tiedä. Veikkaan vähän et Allu ja Juulia eivät itse vain muista mihin ovat tavaransa jättäneet... Pinja hihitti. - Hihih heiltä se ei ainakaan olisi mahdotona, yhdyin hihitykseen. Minuutit kuluivat ja ilta alkoi hämärtyä niin, että näimme toisemme vain suurinpiirtein. Aloimme hiljentyä sitä mukaa mitä lähemmäs mentiin yötä. Heinänkorret liimautuivat kiinni t-paitaani, ja nypin aikani kuluksi niitä irti. Alkoi olla vähän tylsää. Räpytin silmiäni. Nojasin Pinjaa vasten pää tämän olkapäällä. Olimme molemmat onnistuneet nukahtamaan, ja tuhinasta päätellen Pinja nukkui yhä. Ravistin kaverini takaisin hereille, ja tämä kysyi heti ensimmäisenä "mitä on aamupalaksi?". - Camaan Pinja, me ollaan tallilla etkö muista? Virnuilin ja yritin katsoa tyttöä päin, mutta erotin hämärässä ainoastaan hänen siluettinsa. Pinja ei vastannut mitään, vaan oli hetken aikaa hiljaa. - Ohh, sori mä taisin nukahtaa, hän mutisi unisena. - Mäkin tein niin. Mut onneks ei olla nukuttu minkään ohi, ei oo ainakaa kuulunu poikien huutoja tai mitään, virnistin. Theo ja Jem luultavasti karjuisivat kurkku suorana, jos saisivat jonkun kiinni. Theo ei ainakaan pystyisi olemaan hiljaa. Haukottelimme kilpaa, ja sinnittelimme pysyäksemme valveilla. Hereillä pysyminen helpottui kummasti, kun yhtäkkiä kuulimme natinaa. Nati nati, nati nati. En ollut täysin varma olivatko ne askeleiden ääniä, mutta mikään hiiri se ei ainakaan ollut! Aivan kuin joku olisi kulkenut märillä kumisaappailla. En uskaltanut sanoa mitään, joten nykäisin Pinjaa paidasta. Pinja otti kädestäni kiinni ja puristi sitä, joten oletin että hän oli huomannut saman kuin minä. Yritin hengittää hitaasti, jotta hönkimiseni ei kuuluisi alas kävelijän korviin. Mutta silti, jokainen hengenvetoni kaikui omassa päässäni kauheana kohinana, ja kroppani painosti minua yhä ankarammin vetämään lisää happea. Natisevat askeleet pysähtyivät. Pitäisiköhän minun käynnistää puhelimen taskulamppu ja valaista alas? Höpöhöpö, suoraan heinäkasan alapuolella seisoi SATAVARMASTI joku, enkä t o d e l l a k a a n halunnut tämän huomaavan kahta pikkutyttöä piileksivän heinäpaalien päällä. Kaikki rohkeat ajatukseni heiluttivat valkoista lippua ja pinkaisivat yksin tein karkuun. Juu heippa.Pinjakaan ei tehnyt elettäkään. Sen sijaan outo heppu otti taas pari askelta. Huh, hän meni kauemmas, askeleet vaimenivat. - Oliko täällä oikeasti joku? Pinja kuiskasi. - Ne kuulosti askeleilta, kuiskasin takaisin. - mutta outoa ettei ovet ole narisseet. - Jos se ei ollutkaan ihminen vaan aave? Pinja ehdotti hyytävällä äänellä. Tirskahdin. - Höpöhöpö, Pinja! Mennään hakemaan pojat, en uskalla olla täällä enää, kuiskasin nyt astetta kovempaa, aloin rohkaistua. Laskeuduimme Pinjan kanssa alas heinäpaaleilta. Pyyhin heinää paidaltani, ja tunsin lämpimän tuulahduksen ihollani. Joku nykäisi minua hiuksistani. Eikä henkilö ollut Pinja, sillä tyttö oli minun vieressäni. - YÄÄÄÄÄÄÄKHHYYII, rääyin niin kovaa kuin vain kykenin, ja vaistomaisesti löin käden pois. Juoksin sokeasti tallin suuntaan, jossa Jem ja Theo olivat. Valitettavasti pakokauhun vallassa syöksyin suoraan ovea päin, mikä oli vain jäävuoren huippu, sillä Pinja juoksi puolestaan minua päin. - Auuh... ulvaisin tömähtäessäni oveen toistamiseen Pinjan takia. Olin litistettynä Pinjaa ja ovea vasten, kun Pinja alkoi hätäisesti räpeltää ovea auki. Ovi aukesi narahtaen hiljaa, ja me juoksimme kiljuen apua pitkin tuntihevosten käytävää. Onneksi hevoset viettivät yönsä laitumella, eikä yöllinen älämölömme aiheuttanut turhaa stressiä tallin asukkaille. Törmäsin taas johonkin lämpimään ja vähän kovaan, mutten hengästyksemiseltäni kyennyt edes kiljumaan kunnolla. - Shhhh, mitä ihmettä te teette? Kuului Jemin hämmentynyt ääni samalla kun Theo napsautti taaempana valot päälle. Luojan kiitos olin tälläkertaa törmännyt vain Jemiin! - Tuolla on JOKU! Pinja huusi ja tarttui Jemiä hihasta kiinni. Tasasin vielä hengitystäni ja tyydyin vain nyökyttelemään raivoisasti taustalla. - Äänestä päätellen siellä on pakko olla kokonainen eläintarha, Theo vitsaili. - Joku koski mun hiuksiin! Huusin väliin molempia käsiäni huitoen. Pojat eivät tuntuneet uskovan meitä. - Yyh ja me kuultiin askeleita! Pinja vakuutti kovaäänisesti. - Nooh, kai me sit käydään katsomassa, Jem totesi ja lähti tallustamaan heinaladon suuntaan Theo ja Pinja perässään. - Mä en ainakaan tuu sinne, huudahdin heidän peräänsä aralla äänensävyllä. - Ihan miten vain, jää sitten tänne, Theo virnisti ja vilkutti minulle. - Äääh... mumisin ja kiiruhdin kaverieni perään. Heinäladossa oli viileämpää kuin tallissa. Kattovalo paljasti huoneen lähes joka nurkan, joissa ei näkynyt ketään. - Höh, mä ajattelin et täällä ois saattanukki olla jotain siitä kaikesta kolinasta ja huudosta päätellen, Theo huokaisi ja sai Jemin nyökyttämään. - No ei me nyt voitu kuvitella mitään, sanoin ihmeissäni vilkaisten Pinjaa. - Ei niin, Pinja totesi jämäkästi. Aloimme nuuskia huonetta tarkemmin. En löytänyt minkäännäköisiä todisteita vieraan ihmisen käynnistä. Mutta jos se ei ollut ihminen? Eiväthän esimerkiksi vampyyrit heijastu peilistä... - Hei täällä on jalanjälkiä, Jem huudahti osoittaen lattiaa. Kas vain, lattialla pilkottikin haaleat jäljet. Kokoonnuimme yhdeksi rykelmäksi jälkien ympärille ja aloitimme ankaran pohdinnan. - Noi vois olla vaikka Idan jäljet, Idallahan on kroksit, Theo tuumasi. - Älä viittii, tolla tyypillä on ainakin kymmenen numeroa isompi jalka kuin mulla! Totesin ja vakuudeksi asetin jalkani jälkien vierelle. - Jos Allu on täällä? - Ihan kuin Allu muka hippailisi täällä yöllä ja lähtisi pois, vaikka koko tallissa kaikuu hirveä kolistelu. - Nojoo kuhan ehdotin. - Kuha.. Seuraatsä Vain kuha juttuja instas? - Hei keskittykää nyt! Aloimme taas pohtia tilannetta. Lähdimme koko porukalla kiertämään yksäripuolta, ja lopulta menimme haravoimaan koko tallialuetta. Emme kuitenkaan havainneet yhtään mitään erikoista. Kaikki oli niin kuin tavallisestikin. - Justjoo, ei siis saada koskaan tietää mitä tallilla tapahtuu! Theo puuskahti ja sammutti puhelimen taskulampun. Tallipihalle laskeutui pimeys. - Jos me oltais napattu se heppu heti Pinjan kans niin-, aloitin. - No hyi, ei mulla ainakaan ollut aikomustakaan jäädä sinne! Pinja huudahti, ja oli muuten täysin oikeassa. Siinä vaiheessa kun joku nykäisi hiuksiani ja huomasin ettei se ole Pinja, mielessäni oli ainoastaan yksi asia: pakoon. - Hei, kuulitteko? Jem yhtäkkiä kuiskasi. Kuuntelin, mutten erottanut muuta kuin jotain rapinaa kauempaa. - Tulee laitumelta päin, Theo tuumasi ja lähti harppomaan kohti laitumia. En tajunnut yhtään mistä oli kyse, enkä kuullut mitään kummallisia ääniä, mutta kiiruhdin kaverieni perään. Kiihdytimme askeleitamme, ja sitten erotin edessämme puhetta, pientä kavioiden kopinaa ja jotain muuta sähläämisen ääntä. - Jätä se siihen! Kuului vieras ääni edestäpäin, ja näin kahden ihmishahmon liikkuvan kauemmas meistä. Vasta kun pääsimme tarpeeksi lähelle tapahtumapaikkaa, minulle valkeni vähän mitä oli tapahtunut. - Heippa Manta, mitä sä täällä teet tähän aikaan... Kuulin Pinjan lepertelevän pullealle ponille, joka seisoi keskellä tietä. Jäimme Pinjan kanssa ottamaan Mantaa kiinni, kun pojat lähtivät jahtaamaan pelloille päin karaavia henkilöitä. - Kiinni on! Pinja huokaisi tarraessaan Mantaa riimusta. Palautimme Mantan laitumelle, jonne pieni poni paineli innolla. - Ihme että joku edes sai sen kiinni, mä oon nähnyt kuinka Allukin on juossut Mantan perässä, hihitin. Jäimme odottelemaan laitumen luokse Jemiä ja Theoa, mutta aika tuntui kuluvan todella hitaasti. - Oiskohan meijän pitänyt mennä perään? Pinja kysyi, jolloin kohautin olkiani. - Ehkä joo, tuumin. - Otetaan Smirky ja laukataan heidän peräänsä. Ihan kuin elokuvissa, kaverini vitsaili. - Joo, naureskelin. - Smirkyllä ratsastaminen on kuin yrittäisi itsemurhaa. Jos ei itse ratsastus saa sua sairaalaan, niin viimeistään Jem hoitaa tekee sen. Aloimme nauraa vaisusti keskustelullemme, mutta puheistamme paistoi selvästikin väsymys. Päätimme lähteä kävelemään peltotielle päin, jonne pojat katosivat. Ehdimme laahustaa vain muutaman metrin, kun kuulimme kaukaa puhetta. Jem ja Theo! - Hei löytykö mitään? Huhuilin kauas. - Pari rottaahan täällä, Theo huudahti takaisin. Pian erotinkin pojat, tosin poikia oli nyt yhteensä neljä. Kaksi murjottavaa, ehkä noin 14-vuotiasta poikaa matelivat kädet shortsien taskuissa ja mutisivat keskenään jotain. - Kas tässä meidän juonittelevat kakarat, Theo esitteli. - Nämä pölvästit eivät osanneet tietä pois tallilta ja juoksivat suoraan mun ja Jemin syliin. Vilkuilin erikoista poikaparia; toinen heistä oli aivan tajuttoman pitkä henkilö, kun taas toisen pää ylsi hädin tuskin tämän napaan saakka. Ellen olisi ollut näin hämmentynyt, olisin luultavasti räjähtänyt nauramaan nähtyäni heidät. Selvisi, että pojat olivat vain jostain saaneet päähänsä tulla tallille aiheuttamaan päänvaivaa. Emme saaneet kaivettua ulos parempaa syytä, sillä pojat vaikenivat. Heidän oli tarkoitus viedä tänäiltana Manta järven rannalle, jotta olisimme ihmetelleet aamulla ponin katoamista. Mutta miksi juuri Manta? Epäilin heidän ottaneen pienimmän ponin, koska eivät isoa uskaltaneet ottaa. - Jeren idea se oli, lyhyempi poika syytti toista. - Ihan sama kumman oli, ei kiinnosta. Soitas Pinja smurffit ja sano että täällä on kaksi retua yrittänyt varastaa ponia, Theo sanoi, mutta iski heti perään silmää. Olimme välittömästi juonessa mukana. Pinja nyökkäsi ja alkoi näpytellä puhelinta, kun poikien naamat venyivät järkytyksestä. - Älä viittii, ei me nyt mitään tosissaan tehty, valitti toinen heistä silmät pyöreinä. Aamu tuli nopeasti vastaan, ja aurinko nousi jo viiden aikoihin. Laitoimme pojat töihin oikein kunnolla, ja parhaillaan toinen heistä kiillotti Jemin saappaita ja toinen keitti meille kahvia. - Ai että kiristäminen tuntuu hyvälle, möläytin ääneen makaessani pitkin pituutta sohvalla. - Nimenomaan. Tees tilaa, Theo sanoi ja naputti jalkojani. Haukottelin rankasti. Vaikka aurinko paistoikin ikkunasta jo kunnolla, olo ei tuntunut piristyvän yhtään. Joimme kaikki kahvit, jonka jälkeen ajoimme kaksi huligaania pois tallin mailta. - Te ootte sairaita! Huusi lyhyempi meille kävellessään poispäin. - Valitetaan teistä kun orjuutatte tolla tavalla! Vannoi hujoppi. Myhäilin itsekseni tyytyväisenä, oppivatpahan pysymään kaukana meistä. - Valittakaa pois vaan, niin katotaan sitten ketä tässä osoitetaan sormella! Saimme kadonneet tavarat takaisin, kun vieraat pojat olivat tunnustaneet piilottaneensa ne yhden leirimökin alle. Yhtä asiaa en silti ymmärtänyt, nimittäin hujoppi ja pätkä eivät kumpikaan olleet heinäladossa yöllä. Tai niin he ainakin väittivät, etteivät olleet vetäneet hiuksistani tai pelotelleet meitä... Olin silti erittäin helpottunut, että saimme pojat kiinni. En uskonut heidän palaavan enää koskaan tallille, he tuntuivat saaneen meistä ja tallista tarpeekseen. - Täytyy sanoo Allulle ja Juulialle et tallin vara-avaimelle pitää keksii joku vähän vaikeempi paikka, ettei noita heppuja tuu enää, Jem tuumasi ja me muut nyökyttelimme. En malttanut odottaa tallinomistajien saapumista, jotta pääsisimme vaihtamaan uutisia heidän kanssaan. // Musta tuntuu että tää tarina vähän pätkii, ainakin loppu on jo vähän väsynyttä, en enää jaksanut viilata tuota Olin muuten unohtanut nuo mun ratsastushousut (kummitusjahti tarinani ensimmäisestä osasta annoit ne ratsastushousut), ja kävin nyt katsomassa niitä värejä. Voisin ne violettina ottaa, vähän uutta väriä munkin kaappiin! Mahtavaa, että sait tän kuitenkin lopulta kasaan. Oli mukavaa lukea tätä, vaikka aikaharppaus olikin aikamoinen. Ja vaikka loppu vähän lässähtikin, niin eikö niin käy yleensä aina? Ainakin itsestä tuntuu siltä, en vaan osaa sitten yhtään kirjoittaa tarinoihin hyviä loppuja! Jokatapauksessa tykkäsin tästä todella paljon, tarinassa oli mukavasti (etenkin alussa) jännitystä ja erityisesti tuo maininta lopussa, etteivät pojat olleet olleet heinäladossa oli hyvä (jännäjuttu, mitäköhän aaveita meidän tallissa vaeltaa..) Onnistuit nyt tällä inspiroimaan myös minua, pakko raapustaa tuonne omistajien päiväkirjaan jotain mietteitä heti kun vain suinin kerkiää.. Kiitos muuten todella paljon teille, otitte pojat kiinni oikein verekseltä. En usko, että heillä oli mitään tämän takana, kunhan halusivat vähän pitää hauskaa eivätkä oikein tajunneet tekojensa merkitystä. Tuskin enää palaavat, niin napakasti asiasta napautitte Useimmitenhan kokemattomat hevosihmiset ottavat käsittelyyn ne pienimmät ponit, mutta voisi sanoa, että ainakin Mantan ottaminen on kyllä virhe..
Ja ohhoh mäkin olin unohtanut kokonaan nuo ratsastushousut lisäänkin ne nyt kaappiisi Muutamaan pieneen kirjoitusvirheeseen törmäsin, mutta nämä olivat hyvin pieniä yhden kirjaimen virheitä esim. "shortsin" ja yhdessä kohdassa oli vahingossa kaksi verbiä peräkkäin tarkoituksettomasti "Jem hoitaa tekee sen" - kumman halusitkaan valita? Saat tästä nyt vaikkapa 40 tr ja 30 tp, tämä oli sen verran pitkä ja todella hauskaa luettavaa!
- allu |
|
|
|
Post by Ida on Sept 20, 2016 17:19:04 GMT 2
- Odota hetki täällä niin äippä käy kattomas Morttia, höpötin Hongalle, joka jäi tuijottamaan karsinastaan minua. Olin juuri saanut harjatuksi ja letitetyksi ruunikon, ja nyt vuorossa oli Mortti. Mortti odottikin jo seisomassa käytävän keskellä lepuuttaen takajalkaansa. Ruunan harjapakki lepäsi Tintin karsinan edessä lattialla, ja kävin ottamassa sieltä harjoja käteeni. Mortti oli ilmeisesti piehtaroinut, sillä hevosen karva pyörteili hassusti ja siinä oli siellä sun täällä kuivunutta kuraa. Onnekseni kura irtosi kuitenkin helposti kumisuan avulla, eikä ruunan putsaamiseen mennyt ihan tolkuttomasti aikaa. Harjasin vielä Mortin päätä ja asettelin otsatukan nätisti sivulle. Harkitsin jo letittäväni Mortin otsatukan samalla tavalla kuin Hongankin, mutta aikaa säästääkseni laiskuuttani jätin sen välistä. Puhdistin Mortin kaviot ja selvittelin jouhikarvatkin samalla, kunnes lähdin noutamaan ruunan varusteita. - Moro, kuului iloinen ja reipas tervehdys ovelta. Miina tuli! - Ai mooi! Arvaas mitä, mää menen Mortin ja Hongan kans maastoon, ilmoitin pirteänä, jolloin Miinan kulmat kohosivat. - Molemmilla? Hän hämmästeli. - Meinaatko pärjätä ihan yksin? - Kyllä! Tosin kaveri ei olis yhtään pahitteeksi... et pääsis mukaan? Kysyin toiveikkaana Miinalta, joka sanoi Velmun jalan olevan vähän turvoksissa. - Äh voi hitsi, toivottavasti menee pian ohi, harmittelin. Ei se mitään, onhan minulla kaksi viisasta hevosta kaverinani! Saavuin käytävälle Mortin satula, suitset ja suojat käsissäni. Tiputin suojat lattialle ja suitset yritin laittaa koukkuun, mutta harmilloisesti nekin tipahtivat lattialle. - Huono päivä tänään, marmatin Mortille, joka vain hiljaisesti pärskähti. Liu'utin ruunalle satulan selkään ja tottuneesti asetin sen oikeaan kohtaan. Ruuna liikahti hieman levottomasti kähjäessäni satulavyön kanssa ja jouduin ystävällisesti huomauttamaan asiasta. Laitoin vielä suojat kaikkiin jalkoihin, ja viimeisimpänä pistin ruunalle suitset päähän. Kiinnittäessäni remmejä talliin valui enemmän hoitajia, muun muassa uusi tyttö, Jenna. - Moi! Moikkasin tyttöä. Jenna moikkasi iloisena takaisin ja meni sitten satulahuoneeseen, jossa Miina touhusi. Minua olisi kiinnostanut mennä juttelemaan heidän kanssaan, mutta haluni päästä ratsastamaan paloi liian voimakkaasti. Vein Mortin ulos, jossa sidoin sen riimulla kiinni hoitopuomille. - Nyt sä saat odottaa pari minuuttia niin mä haen sen pölvästin tänne, mutisin Mortille ja rapsutin sitä partakarvoista. Lähdin lennokkain askelin takaisin talliin, siellä kuljin satulahuoneen ohi (oli pakko vilkaista mitä siellä tapahtuu) kohti yksärien puolta. Hongan pää tulikin heti ensimmäisenä näkyviin puolioven yli ja ruuna irvisti minulle nostamalla ylähuultaan. - Joo nyt ei kerjätä, totesin ruunalle, ja napsautin riimunnarun kiinni sen vaaleansiniseen riimuun. Lähdin taluttamaan Honkaa Mortin luokse, ja Mortti hörähtikin huomatessaan meidät. Annoin ruunien haistella toisiaan, ja ne vaikuttivat ihan hyviltä kavereilta. Tosin Morttia ei hirveästi kiinnostanut, ruuna totesi vain "jaa" ja keskittyi taas mietiskelemään omiaan. Honka taas oli aivan haltioissaan Mortista ja oli turpa kiinni irlannincobin kaulassa. Heh.Kiristin satulavyötä ja varmistin kaiken olevan kunnossa. Irrotin Mortilta riimun päästä, ja kapusin ruunan selkään. Honka tunki päätänsä takapuoleeni noustessani Mortin selkään, ja ruunikko olisi varmasti tullut ratsastamaan kanssani jos olisi pystynyt. - Täällä ei oo tilaa kahdelle, puhelin hevosille ja annoin Mortille merkin lähteä liikkeelle. Kuljin kahden huippuhienon ruunan kanssa tallin pihan läpi kohti järvenrantaa. Pysyin kuitenkin valppaana siltä varalta, jos hevoset eivät tulisikaan keskenään toimeen tai jos jotain muuta hälyttävää sattuisi. Hevosten välillä vallitsi kuitenkin sula sopu; Honka yritti välillä vähän kerätä Mortilta huomiota, mutta Morttia ei erityisemmin tuntunut liikuttavan. Piipahdimme järven rannalla, ja tuijottelimme hetken aikaa järvellä uiskentelevia joutsenia. Lähdin kuitenkin hevosineni metsään päin ratsastamaan, sillä sinne minä alunperin halusinkin. Kaviot tömähtelivät joustavaa metsätietä vasten. Minulle alkoi hiukan ehkä tulla kylmä, sillä olin pukenut ainoastaan ohuen hupparin ylleni. Tuuli tuntui melko viileältä, ja sain vilunväreitä aina kun tuulenvire tavoitti paljaan niskani. Oli myöskin kovin hiljaista, ehkä vähän jopa yksinäistä. Huonopäivä tänään.- Olis pitänyt pyytää vaikka Jemiä tai Theoa mukaan, valittelin hevosille. Kaikki "normaalit" ei-hevosettomat kaverini varmasti veisivät minut valkotakkisille jos saisivat selville minun höpöttävän hevosille. Mutta kaikki hevosihmiset tekivät niin, eikö vain. - Hmm, mitäköhän ne edes puuhaavat.. Jemiä ei oo aikoihin näkynyt ja Theokin on ollut häviksissä sitten paitajupakan jälkeen, mietin ääneen. Silittelin Mortin paksua harjaa toisella kädelläni, ja nautin jokaisesta sekunnista jonka sain jakaa näiden kahden kanssa. Vain me kolme, ei ketään muuta.Pysäytin Mortin, jolloin Honkakin pysähtyi kuin peilaten mustankirjavan hevosen jokaista liikettä. - Pusu! Huudahdin Hongalle ja ruuna paljasti minulle hampaat. Hongalla oli korvat hyvin tallella, ja palkitsin ruunan taskussani piilottelevilla leivänpaloilla. Tasapuolisuuden nimissä annoin Mortillekin oman, olihan se uskollisesti kantanut minua selässään. Sitten päätin kokeilla jotain, mistä olin jo pitkään haaveillut: napsautin Hongan riimunnarun irti. Olimme kesällä harjoitelleet luoksetuloa käskystä, ja se oli toiminut ainakin kentällä, laitumella ja tarhassakin hyvin. Eri juttu tietenkin oli päästää jännittävässä ympäristössä irti, mutta Hongan tuntien se ei lähtisi näköpiirin ulkopuolelle. Ei se ainakaan kokeilematta selviä! http://instagr.am/p/BKlJPZ1jET1 Kuten odotinkin, Honka käveli vierellämme ihan yhtälailla irti kuin kiinnikin. Hymy nousi kasvoilleni, olin hyvin tyytyväinen siihen miten asiat sujuivat! Jossain vaiheessa Honka rohkaistui, ja jättäytyi taaksemme nuuskimaan erilaisia asioita. Nostin Mortilla ravin ja jatkoimme mutkittelevaa metsätietä pitkin. Ehdin vähän jo miettiä mihin Honka jäi, kun ruskea ruuna jo laukkasikin häntä pystyssä ohitsemme. - Älä sit loukkaa itteäs! Huusin pieniä "pukkeja" (jos niitä naurettavia pomppuja voi pukeiksi kutsua) heittävälle ruunikolle. Mortti tuntui saavan piristäviä vaikutteita Hongasta, ja mustankirjava hevonen puksuttikin innoissaan eteenpäin. Otin kuitenkin ravin alas kun saavuimme puron ja sillan kohdalle. - Tänne! Huusin Hongalle, joka jäi nököttämään sillan päähän. Honka epäröi ilmeisesti astua sillalle: se vain taivutti päätään sillan ylle ja haisteli sitä. - Jää sitten tänne... mutisin ja jatkoin eteenpäin Mortin kanssa. Yksinjääminen ei riemastuttanut ruunaa yhtään, ja Honka tuli hassusti jalkojaan nostellen sillan yli. Morttikin käänsi päätään taakse ja hörähti Hongalle, joka ravasi kiireellä peräämme. Kuului pieni tumps, kun Honka törmäsi turvallaan Mortin takamukseen. Mortti sivalsi kevyesti hännällään Hongan naamaa, johon ruunikko lähti leikkisästi hyppelehtimään vierellämme. Kumpa se ei vaan kompastuisi mihinkään kun tuolla tavalla loikkii, ajattelin. Pyysin Morttia ravaamaan taas, ja pian laukkasinkin sen kanssa pienen pätkän. Honka tuli aivan kiinni meissä, ja se törmäsi Mortin takapuoleen joka kerta, kun hidastimme. "Välimatka" tuntui olevan Hongalle aivan vieras käsite. Jossain vaiheessa Honka haisteli ilmaa sieraimet suurina ja lähti ravaamaan kevein askelin eteenpäin. Se varmasti sai jotain päähänsä, sillä ruuna vaikutti hyvinkin kiinnostuneelta. Itseasiassa Morttikin huomasi jotain, ja niimpä minäkin tulin uteliaaksi. - Honka! Huusin ruunaa, ja onnekseni siltä löytyi yhä halua totella. Ruuna lähti mutkitellen ravaamaan minua päin, pysähtyi, hirnahti ja lähti taas eteenpäin. - HONKAAAA! Aloin huutaa kovempaa, mutta ruuna ei tälläkertaa totellut minua. Aloin ensin huolestua karkaisiko ruuna jonnekin, mutta sitten tilalle tuli pienen pieni ärtymys. - Tänne sinä senkin petturi! Huudahdin ja pyysin Morttia ravaamaan. - Honkaaaa! Nyt heti takaisin! Pian pääsimme aukeaan paikkaan, ja tunnistin valkean ratsun joka oli hidastamassa laukasta raville. Ei ihme että Honka innostui noin paljon, sillä valkea ratsuponi Kusti oli ruunan paras kaveri. - Ööh, moi! Theo huudahti jo kaukaa. Hän näytti vähän puusta pudonneelta, luultavasti ihmetteli miksi Honka oli irti. Vilkutin pojalle. - Mikset sä oo kertonut et oot menos maastoon? Kysyin yhä hieman ärtyneenä. - Ei olla aikoihin nähty. - Niinno siis eihän me ollakaan nähty ku viimeks eilen kaupassa. - Tarkotan ihan kunnolla. Theo virnisti. - Ahaaa nyt mä ymmärrän, sulle on kerennyt tulemaan jo ikävä. - Hah, luulottelet. Okeasti se oli totta, ja sen Theokin ilmeestä päätellen tiesi. Tottakai kaipasin yhteisiä maastoreissuja, jolloin saattoi tapahtua mitä vain... Theo kumartui ojentaakseen kätensä Hongalle, ja kyseli mitä ihmettä olin oikein tekemässä. Vakuuteltuani pojalle, että Honka oli täysin hallinnassani ympärillemme laskeutui hiljaisuus. - Ootko just tullut ratsastamaan? Kysyin pojalta. - Jep, hän nyökkäsi. - Tulin tätä reittiä vaihteeksi väärinpäin. - Joo mä huomaan, virnistin. Kusti ja Honka haistelivat toisiaan ja tuttuun tapaan Honka rupesi tuuppimaan kimoa turvallaan. Mortti oli hyvin rauhallisena kokoajan, ja välillä yritti vetää päätänsä alas syödäkseen vanhaa ruohikkoa. - Noh, me jatketaan matkaa takas talliin... totesin, ja toivoin salaa Theon lähtevän samalla mukaamme. Poika kuitenkin lähti eri suuntaan, ja jatkoin karjalaumani kanssa yksin tallille. Hongan oli aluksi vähän vaikea erota Kustista, mutta huomattuaan jäävänsä kauas minusta ja Mortista ruunalle tuli kiire juosta peräämme. - Eiköhän oteta kunnon laukkapätkä, ehdotin hevosille ja kannustin Morttia laukkamaan. Jäähdyttelin Morttia pitkin ohjin. Molemmat ruunat olivat juosseet hurjaa vauhtia, ja niiden kaulat olivat kostuneet hiestä. Irrotin jalkani jalustimista ja vedin jalustimet ylös. Roikotin jalkojani rennosti Mortin kyljillä, ja Mortti käveli hyvin verkkaisesti eteenpäin. Hevosten puuskutus tuntui kaikuvan hiljaisuudessa, ja ainoastan minä laiska ihminen röhnötin tyytyväisenä satulassa. Honkakin laahusti perässämme pää hieman roikkuen, tutkiskellen maata. Honka toi vähän mieleeni jonkun ajokoiran, joka nokka maassa kulkee eteenpäin jäljittäen toista eläintä. Otin loppuraveja pitkin ohjin, ja saavuimme eräälle toiselle polulle joka kulki järven läheltä. Tallin lähettyvillä kytkin Hongan taas naruun, mutta heitin narun sen selän päälle. Naru oli vain kaiken varalle, jos ruuna vaikka innostuisi taas jostain. Mortti ja Honka kulkivat tasatahtiin kentän ohitse, eikä meillä ollut mitään eripuraa. - Kiitos kyydistä, sanoin ja halasin Morttia kaulalle. - ja seurasta. Laitoin Mortin jälleen kiinni hoitopuomille, kun lähdin viemään Honkaa karsinaansa. Palasin samantien takaisin hoitamaan mustavalkeaa ruunaa, ja riisuin siltä varusteita pois. Kiikutin varusteet yksitellen takaisin satulahuoneeseen, ja vaihdoin taas muutaman lauseen Allun kanssa. Kerrottuani Hongan olleen vapaana Allu katsoi minua "et oo tosissas" ilmeellä, hyvällä tavalla siis! Allun reaktiot saivat minut aina hilpeälle tuulelle. - No mikäs siinä jos se kerran hallinnassa pysyy, nuori nainen nauroi. Palasin harjaamaan Morttia hoitopuomin luokse. Ruunalle oli jäänyt satulasta kunnon painautuma selkään, ja aloin pohtia oliko talvikarva ruvennut kasvamaan. Tai sitten minä vain kuvittelen, ajattelin. Ei, kyllä karva mielestäni oli kerennyt jo vaihtumaan hieman. Vein Mortin karsinaansa, vaikka sen olisikin voinut viedä tarhalle vielä muutamaksi hassuksi minuutiksi. Pudotin ruunan ruokakeppuun pari leivänpalaa palkkioksi, jonka jälkeen lähdin katsomaan Honkaa. Ruunikko oli ehtinyt jo piehtaroida itsensä vaalean väriseksi, ja nytkin se pyöri siihen malliin että piehtaroisi pian lisää. Nopsaan kävin ruunan jalat läpi, ja pieni naarmuhan sieltä löytyi. Haava oli kuitenkin tosi pieni, joten tyydyin vain pesemään sen ja laittamaan jotain voidetta ja tervalaastaria päälle. Eläinlääkärileikkien jälkeen kipaisin noutamaan tallin seinustalta kottikärryt, ja lähdin siivoamaan Mortin karsinaa. Ruuna ei pistänyt pahakseen siivousta, ja haisteli vain uteliaana minua ja talikkoa. - Siivoa nyt oikeen kunnolla kun sun lihavaa pyllyä oon tässä kantanut, kuvittelin Mortin sanovan minulle ja hekotin mielessäni omalle ajatukselleni. Kävin vielä tarhasta keräämästä hiukan lantaa sen verran, että kottarit tulivat aivan täyteen. Lähdin pian tyhjentämään kottikärryjä, jonka jälkeen palautin ne takaisin seinustalle. Pysähdyin hetkeksi tallin pihalle näpyttämään puhelinta taas vaihteeksi, ja pian sainkin Theolta snäpin, jonka kuvassa minä seisoin räpläämässä puhelintani. - Heh heh, totesin pojalle, joka lähestyi hoitoponinsa kanssa minua. - Täällä sitä pelataan vaikka olisi talli täynnä töitä, poika virnisti. - Ehin jo siivota. Sulla kesti kauan, vastasin Theolle ja ojensin kämmeneni Kustille haisteltavaksi. - Kesti vähän, kun joku mummu oli rantakävelyllä ja pysähtyi juttelemaan. Ei meinannut päästä mua menemään kun puhu niin et tekohampaat oli lentää ulos suusta. - Hahaha miksei mulle ikinä käy noin! Pörräsin tallilla vielä hetken. Kävin putsaamassa Mortin juomakupista parit heinänkorret ja rapsutin muutenkin ruunaa. Pakko minun oli myös Honkaa katsella, ja ruuna torkkui kaikessa rauhassa karsinan perällä. Kaikki oli tallilla hyvin rauhallisesti. Viikonloput olivat yleensäkin todella rauhallisia verrattuna arkipäiviin, jolloin erilaiset tuntiratsastajat ravasivat tallilla pitkin poikin. Tuntilaiset olivat pääosin mukavia, mutta joukkoon mahtui niitäkin joista oli harmia. Mutta ihanan viikonlopun jälkeen olin taas valmis vastaanottamaan maanantain tuntilaisia hymysuin. //Tällainen tarina on ollut mulla jo vähän aikaa suunittelun alla, ja tän oikeastaan piti tulla viime perjantaina mutta nooh.. En oikein tiennyt kumpaan päikkyyn tän olisi pistänyt, mutta pääasiassa koitin kuvailla Mortin kanssa puuhailuja enemmän. Sitten yksi ostos vielä! OddPixelistä ostaisin tämmöisen: - PixHorse naruriimu (sinivalkoinen) 8v€ "harmilloisesti" "kähjäessäni" tälläkertaa
Kyllähän tämä Mortin touhuiluja taisi pääasiassa olla, vaikka Honkakin mahtui mukaan. Mutta pakko mainita, että nämä sun tarinat saa kyllä mut aina hymyilemään ja hyvälle tuulelle Tänään kauhea stressi ylimääräisistä töistä sun muusta, mutta sun tarina kyllä piristi mukavasti päivää! Aivan mahtavan piirroksenkin olit jaksanut tehdä mukaan tarinaa värittämään. Täytyy sanoa, että hieman järkytyin kun kerroit Hongan juosseen irrallaan, mutta tosiaan mikäs siinä jos hevonen pysyy täysin hallinnassa.. Joskus on hyvä olla vain hevosten seurassa, vaikka myönnettäköön niiden olevan hieman hiljaista maastoseuraa. Ja tottakai hepoille pitää jutella, nehän ovat ihan parhaita kuuntelijoita! Hyvin muuten olit hoitanut sen naarmun, aamu tsekkauksessa ei jalassa näkynyt enää mitään!
Tarina oli jälleen todella mielenkiintoista luettavaa. Muutaman hyvin pienen kirjoitusvirheen onnistuin havaitsemaan, mutta niistä erityisesti nämä haluaisin vielä käydä läpi. "Harmilloisesti" -> harmillisesti (varmaakin ihan vaan kirjainvirhe?) "Kähjäessäni" -> mikä sana tämä on, vai olenko ihan tyhmä kun en ole koskaan kuullutkaan? tälläkertaa (yms. pikkusanat) erikseen (en ole varma, mutta tämäkin taisi olla jossain toisessa kohtaa ihan oikein, olisiko ollut vaan välilyöntivirhe?) Saat 40tr-8tr= 32tr ja 35 tp (lisäilen ostoksen kaappiisi!)
- allu
|
|
|
|
Post by Ida on Oct 16, 2016 10:32:31 GMT 2
James Bond Hiisivuoren metsissä Maastoilua feat Miina&Velmu Lueskelimme Miinan kanssa tallin ilmoitustaulua. Ilmoitustaululta ei löytynyt mitään järisyttävää, jonkun hanskat olivat nastalla kiinnitetty taululle ja jokunen mainoslappu pilkotti sieltä täältä. - Hei kato, solariumia hevosille, Miina huomasi ja osoitti lappusta, jonka kuvassa rautias läsipäinen puoliverinen seisoi eräänlaisen laitteen alla. Minulla ei ollut mitään käryä solariumhoidoista, en totta puhuen ollut ikinä kuullutkaan sellaisesta. - Eihän hevoset voi ruskettua, tokaisin. Miinalta pääsi hymähdys ja tämä pyöräytti silmiään naurava ilme kasvoillaan. - Ei sitä nyt sen tähden... tyttö aloitti kertomaan, kunnes hieraisi silmiään (meniköhän roska silmään?). Pidimme pienen hiljaisen hetken, kunnes lähdimme kävelemään satulahuoneelle. Tallissa oli sopivan lämmintä ja rauhallista, melkein teki mieli hiipiä sukkasillaan tallin käytävillä. Haimme hoitohevostemme tavaroita ulos hoitopuomille, jonka jälkeen nappasimme molemmat kottikärryt. Vaikka tapoihini kuului siivota vasta ratsastuksen jälkeen, päätin seurata Miinan mallia ja siivota jo heti ensitöiksi. Tälläkertaa karsinassa oli jokseenkin enemmän tavaraa kuin yleensä - kenties talviruokinnan seurauksena. Onneksi nyt ei ollut sitä ongelmaa, että siivotessa tulisi kunnon hiki. Kesä ja karsinan siivoaminen olivat kiduttava yhdistelmä, mutta näillä kylmillä keleillä se vain lämmitti mukavasti. Miina lähti jo menemään lantalalle päin, kun minä vielä viskaisin viimeisiä kottareihin. Vilkuilin vielä lopuksi karsinaa ja arvioin sen tarvitsevan yhden kottikärryllisen puruja. Ehkä yksi ja puoli, riippuen kuinka täyteen pistän kärryt. Saatuani karsinan kuntoon aloin pestä Mortin ruokakippoa, jota koristivat muutamat heinänkorret ja kivennäisjämät. Kivennäisellä oli tapana painua pohjalle ja sitä jäi aina vähän kuppiin. Vaikkakin Mortin kuppi oli lähes aina sellaisen näköinen kuin joku olisi nuollut sen puhtaaksi. Haimme Miinan kanssa hevoset sisälle - anteeksi hoitopuomille. Mortti oli tänään oikea Sportti-Mortti, ruuna oli hörähtäen ravannut meitä vastaan! Hihitimme Miinan kanssa portilla ja vaihdoimme virnistyksiä keskenämme. Meidän ei Miinan kanssa tarvinnut puhua keskenämme mitään, kommunikoimme pelkällä telepatian voimalla. Velmu tapansa mukaisesti kyseli ruoan perään ja veti herneet nenään saadessaan kieltävän vastauksen. - Siinä sitä kerjätään söpösti, Miina puheli hoitsulleen harjaessaan tätä. - Näyttääkin iha siltä et ei ois saanu ruokaa viiteen vuoteen, vitsailin. Hoidimme hevoset reippaasti valmiiksi maastoreissuamme varten, Mortti sai jopa söpön letinkin. Ajattelin mennä samaa maastoreittiä mitä Miina oli jo kerran aikaisemmin mennyt, ihan kertauksen vuoksi. - Oon kuules ekspertti maastoasioissa, kehaisin rintaani röyhistellen. - Enhän mä paljoa muuta teekkään kun ratsastan maastossa. - Joo mä huomaan, Miina naureskeli. Otin vauhtia, ja hyppäsin mahalleni Mortin selkään. Olin valua takaisin alas, mutta sisäinen taistelija-Ida pakotti minut taiteilemaan selkään. Mortti roikotti päätään ja kuunteli säätöjäni kaikessa rauhassa, ruuna oli jo tottunut tunarointiini. - Jees mennänkö? Huudahdin Miinalle ja tyttö nyökkäsi. Lähdimme metsää päin vierekkäin kulkien. Kentällä olivat parhaillaan Eerika, Anni ja Maura-poni. Vilkutimme kolmikolle ohimennen ja huutelimem heille kaikkea "miten sujuu" ja muuta vastaavaa. Aurinko yritti paistaa harmaan kalvon läpi, mutta sai aikaan vain pienen keltaisen rinkulan. Sää ei varsinaisesti ollut kylmä, sillä tälläkertaa ei tuullut eikä satanut. Saavuimme vähän ajan päästä peltotielle, joka oli moneen kertaan paikattu ja vieläkin vähän kuoppainen. Sadevesi oli kaivanut tienreunaan sileän näköinen uran, joka pian katosi ojanpenkkaan. - Oispa talvi, tokaisin. - Niimpä. Metsään päästyämme eräs orava jäi seuraamaan meitä, mikä oli hassua. - Eikö oravan kuuluisi pelätä meitä? Ihmettelin ääneen. - Näköjään ei, Miina tuumi. Vielä parinkymmenenkin metrin jälkeen orava oli perässämme. - En tiiä susta mut mun mielest toi on jo ahdistelua, totesin virnistäen. - Toi on ilmiselvä agentti, Miina nauroi saaden minutkin nauramaan. - Joo, meiän täytyy antaa sil nimeks James Bond! Ehdotin nauraen. Kuljimme metsätietä pitkin jonkin aikaa, ja jossain välissä Bond oli kadonnut. - Ouh nouu meiän Bondi on hävinnyt, valitin teatraalisesti. - Eeeei, Miina parkaisi ja nyyhkäisi perään. Aloimme yhteen ääneen vollottaa (emme tietenkään oikeasti!) ja muistelimme kovalla äänellä millainen Bond oli. - Niin kaunis ja tuuhea turkki, ei sitä tule koskaan unohtamaan! Olisimme esityksellämme varmasti päässeet televisioonkin, näyttelijän kykymme olivat omaa luokkaansa. Toisaalta meidät oltaisiin varmaan passitettu pöpilään, jos joku lenkkeilijä olisi huomannut kahden tytön rääkyvän metsässä James Bondia. Miinan ja minun huumori oli juurikin tuota, nauroimme jollekin omalle jutulle. Parasta siinä oli se, ettei kukaan ulkopuolinen tajunnut, mille nauroimme tai mikä voisi olla niin hauskaa. - Kai sä muistat tän kohan? Kysyin Miinalta tultuamme kohtaan, jossa tie haarautui. - Joo muistan muistan, tosta pääsee maastoesteille ja tuolla me käytiin viimeksi, Miina muisti ja osoitti sormellaan teitä vuorotellen. Koska maastoesteitä ei enää pystynyt hyppäämään, eikä meillä ollut taitoa hypätä niitä ilman satulaa, menimme sillan suuntaan. Ylitimme pienen puron helposti, Velmu ja Mortti olivat tallin yksiä varmajalkaisimpia hevosia. Istuin rennosti Mortin paljaalla selällä, ruunalla oli maailman mukavin selkä. Otimme piitkän ravipätkän Miinan kanssa, ja kuulin vain kun Miinaa nauratti Velmun juostessa vesilätäkön yli. Jossain vaiheessa tulimme tutulle aukealle, jota kesti piitkän matkan päähän. Kyselin Miinalta haluaisiko hän laukata, ja tyttö vastasi myöntävästi. Ravin kautta nostin Mortilla laukan, ja kumarruin ruunan kaulalle. Otin tukea valkeasta paksusta harjasta, jolloin minulle tuli paljon varmempi olo. Mortilla oli tosin niin pehmeät askeleet ettei kellään, ja niissä oli helppo istua. Tulimme omasta mielestäni melkoista vauhtia, Morttihan pinkoi kuin laukkahevonen! Ei ehkä ihan, mutta oli kuitenkin irlannincobiksi pahuksen ketterä. Miinasta ja Velmusta en tiennyt mitään, mutta oletin heidän olevan aivan pepputuntumalla. Minun oli kuitenkin pakko vilkaista taakseni, ja jep, siellä he olivat. http://instagr.am/p/BLnbKbsj7g_ Hidastimme raville ennen aukean loppua, hevoset olivat jo saaneet juoksemisesta tarpeekseen. Etenimme loppumatkan ravaillen ja käynnissä kulkien, jäähdytellen hevosia. Metsästä päin kuului koiran haukkua, tai oikeastaan ajamista. Tavallisen haukkumisen ja ajamisen ero oli siinä, että ajaessa koiran äänessä oli metallinen sointu. Se oli myöskin paljon kauniimpaa kuin tavallienn haukku, joka mielestäni oli ruma. Kenties ajohaukun iloisuus tuleekin siitä, kun koira tykkää siitä? - Toivottavasti ei tuu tänne, totesin jolloin Miina nyökkäsi. Sitä ei koskaan tiennyt, miten joku metsästyskoira reagoi hevosiin. - Tai toivottavasti ei oo metsästäjää! Miina säikähti. Totta, en tullut sitä ajatelleeksi. - No niimpä muuten... No mut mä veikkaan et joku on vaan päästänyt koiran treenaamaan, eihän täällä saa metsästää, mietin. Tosiaan, metsissä sai kuka tahansa kulkea tai vaikka treenata koiraa, mutta metsästää ei saanut jos maanomistaja sen kielsi. Allu ja Juulia tuskin sallisivat sen, kun ratsastajat kävivät harva se päivä maastossa. Saavuimme tallialueelle vähän ajan kuluttua. Kentällä ratsasti tälläkerta Jem tammallaan, ja kentän aidalla notkui ärsyttävästi muutama tuntiratsastaja. Jotkut tuntiratsastajista tulivat vapaa-aikanaan Hiisivuorelle, ja he usein tulivat norkoilemaan ilmaista ratsastusta. En ollut koskaan aikaisemmin välittänyt tuntilaisista - heidän kanssaan oli välillä ihan kiva jutellakin - mutta eräänä päivänä eräs tyttö oli kysynyt lupaa liikuttaa Morttia puolestani. Tyttö oli saanut raivarin kieltäessäni asian, ja siitä lähtien olin tuntenut inhoa näitä tallilla pyöriviä tuntiratsastajia kohtaan. Okei, se että yksi oli inhottava ei tarkoittanut sitä, että kaikki olisivat. Mutta silti. Silmissäni he kaikki näyttivät ilmaisen ratsastuksen perässä kulkevilta. Lisäksi he olivat kovasti tallimme hevosenomistaja-poikien perään, ja tottakai luolamies-ajoilta peräisin olevat puolustusvietit heräsivät minussa. Auta armias jos koskette ainakaan Theoon niin hirtän teidän hiuksistanne!Riisuin Mortilta suitset karsinassa. Jätin suitset karsinan ovessa olevaan koukkuun, ja nappasin tuomani harjan käteeni. Mortin selkään oli jäänyt painautuma sirosta ja kauniista pyllystäni ja... Hahaha vai siro ja kaunis! Olin ilmeisesti liukunut selässä vähän miten sattuu, ja painautuma ylsi laajalle alueelle. Harjasin Mortin selän siitä kohtaa missä olin istunut, ja vielä perään päänkin. Mortti nuokkui minun avaessani lettiä, ja ruunan alahuuli alkoi venyä lattiaa kohti. Uninen Mortti sai minut hymyilemään, oliko suloisempaa näkyä maailmassa. Vietyäni Mortin takaisin tarhaansa, lähdin satulshuoneelle notkumaan. Satulahuone oli tyhjillään, mikä oli harvinaista. Yleensä ainakin joku tallilainen oli syömässä täällä, tai sitten jompi kumpi tallin omistajista keitti kahvia. Aivan! Voisinhan minä keittää Allulle ja Juulialle kaffetta, ajattelin, ja ryhdyin tuumasta toimeen. Teillä taisi olla todella hauska maastolenkki! Kun James Bondinkin näitte matkalla ja kaikkea.. Taisin muuten nähdä saman tyypin tuossa pari päivää takaperin, kun olin Vintiöllä maastossa. Ei säikähtänyt, vaikka ratsastin ihan vierestä, oikeastaan huomasin koko karvahännän vasta vähän jäljessä! Ai niin, kiitos Kaffesta, teki kyllä terää Kyllä, me olemme Juulian kanssa todella kofeiini-hörhöjä. En voi varmaksi vannoa, mutta allun esittelyssä taitaa lukea ettei tämä kahvista välitä.. Kylläpäs nykyään vaan välittää! Mä luin tän hutaisten nyt uudelleen, enkä enää viime kerralta muista mitään ainakaan, että tässä olisi ollut kieliopillisia virheitä, pääset siis nyt syynistä läpi! Mä en voi vaan kyllisti hehkuttaan kuinka paljon pidän sun tarinoistasi, vaikkakin tämä oli ehkä hieman hutaisten taiteiltu Saat taas 30 tr ja 30 tp, sullahan on jo kohta se 500 tp! Ai niin muuten, huomasin juuri että olin viime tarinan kommentin alusta unohtanut poistaa muistilistan. Yleensä siis teen tätä listaa samalla kun tarinaa luen -> muistan kommentoidessa paremmin kaikki mitä olen miettinyt mainitsevani. Että tiedät, mikä tuo ihme lista tuolla oli ;D
- allu |
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Dec 6, 2016 18:32:48 GMT 2
|
|
Jun 15, 2020 23:32:46 GMT 2
Kiva tietää myös, että siellä ruudun toisella puolella on vielä joku, joka seuraa Hiisiksen menoa 
Feb 13, 2018 20:03:31 GMT 2
Tarinoitasi on ollut aina mahtava lukea, kiitos tästä ajasta ja toivottavasti jatkossa löydät jotain.
Dec 12, 2017 20:04:59 GMT 2
Tarinoitasi on ollut aina mahtava lukea, kiitos tästä ajasta ja toivottavasti jatkossa löydät jotain.
Dec 12, 2017 20:04:59 GMT 2
Täällä on aika hiljaista ja en saa hahmoani ja Caramellaa ja Velmua kehitettyä tarinallisesti eteenpäin. Sori kaikille :/
Dec 12, 2017 12:23:17 GMT 2
Täällä on aika hiljaista ja en saa hahmoani ja Caramellaa ja Velmua kehitettyä tarinallisesti eteenpäin. Sori kaikille :/
Dec 12, 2017 12:23:17 GMT 2