Caramellan päiväkirja

Country-musiikkia kuulokkeista ja kevään ensimmäinen pyöräilysää. Viileä pää, posket punaisina, silmät ammollaan ahmivat paljasta maanpintaa. Tässä sitä mennään. Tänään. Keväällä sitä pukeutuu vähän liian kevyesti ja sitten palelee. Talvella palelee muuten vaan. Kesällä palelee järvessä, mutta sinne on mentävä. Aina on kylmä. Nyin pusakan helmaa alas. On niin kylmä!
            Aikaa on kulunut viime kerrasta. Siitä kertoo esimerkiksi se, että olen saanut työpaikan keskustan kahvilasta. Allu sai tietää siitä, kun kävi hörppäämässä kupin kahvia ja silloin hän minulle Karkkia tarjosikin, tiesi, että olin haaveillut. Tie näyttää ihan erilaiselta kahvilatyöntekijän silmin. Mietin, että sen pahimmissa lätäköissä on niin herkullisennäköistä liejua, ettei liene kaakaon voittanutta sitten, kun pääsen illalla kotiin. Alkaa oikein tehdä mieli. Lisäksi tulee halu ajaa kuralammikoiden läpi niin että roiskuu! Hih! Pian Karkki, oma Karamellini, on niin iso, että ravatessa roiskuu ja tarvitsemme pyyhkijät ja suojalasit!
            Aika on mitta, jonka avulla pystymme käsittämään elämän nopeuden sekunteina. Elämän laatu muuttuu numeroiksi, joita voi laittaa suuruus- tai pienuusjärjestykseen haluamallaan tavalla. Ihmiset kasvavat tällä aikakaudella henkistä pituutta numeroina, mutta kuitenkin jollain tavalla hyvin laadullisesti ja häilyväisesti, mihin eivät mittanauhat ja kulmaviivaimet pysty; sieltä ja täältä laajenevat ja toisaalta myös menettävät osiaan. Rikoksestakin seuraa tietty sakkosumma euroina tai vankeusaikaa vuosina riippuen siitä, kuinka paljon inhimillistä kärsimystä on tuottanut tai millaiseen vaaraan on asettanut muut ihmiset. Miten sellaista arvioidaan? Kuka sitä mittaa: paniikkia ja kipua, henkisiä haavoja, onnettomuuksien todennäköisyyksiä? Vuonna 2014 vastasyntyneen tyttövauvan elinajanodote oli melkein 84 vuotta (lähde: Tilastokeskus) eli noin 2 649 124 000 sekuntia - yli kaksi ja puoli miljardia! Minun sekuntini ovat tässä siis hyvin merkityksellisiä. Mehän laskemme niitä! Entä Karkin sekunnit? Mitä annettavaa minulla on vuotiaalle varsalle?
            Likert-asteikkoa (esim. 1 = ei lainkaan...5 = paljon) käytetään esimerkiksi itsearvioinneissa ja mielipidekyselyissä, kun tehdään tutkimusta. Kuinka paljon hevosharrastus vaikuttaa elämääni? Se vie kaiken ajan tällä hetkellä eli vitosen verran. Kuinka paljon tahdon tätä? Kuinka motivoitunut olen? Miten paljon pelkään epäonnistumisia? Kuinka paljon minulla on tukihenkilöitä?
            Mutta millä asioilla on Karkkiin ja minuun oikeasti vaikutusta ja miten minä pystyn itse vaikuttamaan niiden suuntaan, vaikka ensisijaisesti ympärilläni olevat asiat määräilevät minua ja tuovat elämääni tiettyä aloitteellisuutta ja automaattisuutta? Ne ovat muuttujia, ja niiden suhde minuun voi siis ajan kuluessa muuttua, esimerkiksi Allu, muut tallilaiset, kouluni joustava henkilökunta, työni, terveyteni... ovat niitä. Kaikki ne vaikuttavat kaikkiin. Kolikonheitossa todennäköisyys saada kruuna tai klaava on fifty-fifty. Millainen klassinen todennäköisyys on, että törmään umpikujaan ennemmin tai myöhemmin Karkin kanssa? Entä kun sitä tarkastellaan tilastollisesti? Mutta mitä jos monet tekijät ovat lähiaikoina muuttuneet niin paljon (enhän ole ikinä ennen omistanut hevosta!), että pitkällä aikavälillä kerätty tieto minusta ja voimavaroistani sekä ihmissuhteistani vääristää tilastollista totuutta ja saatankin mokata tämän tietämättä sitä etukäteen? Huh, hengähdän.

Vihdoin tallilla. Mutta huomaan kyllä, miten paljon ajatuksia tämä muutos aiheuttaa minussa.

Raivopäinen askellukseni herättää muut tallilaiset entistä syvällisempään tietoisuuteen itsestään ja toiminnastaan. He keskittyvät puuhiinsa ja hinkkaavat satulaan niin että kuvittelen, että siihen tulee jälki ja sitten lattiaan tulee jälki, kun astun siihen. Ja niin, otsassani näkyy paniikin jälkiä ja Karkki on jättänyt jälkiä talliin ja jälkiä on joka puolella.
            - MIINA! Kiva nähdä sua! Ida pomppaa ylös ja halaa minua. - Ensin onnittelut ostoksesta! Tervetuloa omistajapoppooseen, vaikka ei täällä tallilla kyllä arvoteta. Kaikki ollaan yhtä sakkia, eiks niin?
            - Joo! Theo ja Jem nostavat peukut pystyyn.
            - Kuinka Karkki oikein päätyi sulle? Mikä tän jutun pointti on? Theo kysyy.
            - Mä aattelin ottaa tällaisen projektin, tuumin rauhallisesti. - Että tällanen systeemi mulla nyt on pyöritettävänä. Varsa, koulu ja työ. Vähän stressaa...
            - Kyllä sä selviit! Ida rohkaisee.
            - Meiltä saa kaikenlaista apua, kun vaan rohkenee pyytää, hymyilee Jem. Tunnen oloni hölmistyneeksi. Minne katosivat todennäköisyydet? Pitikö minun epäonnistua jossain? Laskea askelia tai jotain? Pitää listaa siitä, kuka auttaa sitten, kun joudun pulaan?
            - Hei kiitti! Olette aivan parhaita! Nyt mun on kuitenkin mentävä katsomaan. Olemme etäisesti tutustuneet... Sillä on pää ja neljä jalkaa, luettelen sormet pystyssä. - Ja häntä ja harja myöskin todennäköisesti!

Tarha on paksua kaakaota maitolasin pohjalla. Yhtäkkiä sinne ilmestyvät hevosen silmät, kaikesta päätellen Karkin silmät.
            - Oletpa kurassa! puhisen, kun yllytän sitä ylös. - Tulepas.
Se könyää seisomaan ja ottaa riimun päähänsä mielellään. Tanakka ankkamarssi läpi kevätmyrskyn käy, än yy tee NYT! Liukastun kolmannella askeleella, ja Karkki säpsähtää vaan ei säntää, sillä se suuntaa heti ilmeikkään päänsä minuun ja katsoo syyttävästi mutta uteliaasti minua. Jokin taisi nyt mennä pieleen sen mielestä, aavistan. Teit huonosti, miksi ihmeessä? se kysyy tai kuvittelen niin, eihän se puhu. Ei varsan aivoituksista tiedä. Olemme vieraita toisillemme. Olemme kuin trooppinen myrsky ja hyytävä Pohjolan tuisku samalla alueella. Levitän käteni ja haen niillä tukea kuralammikon kokoisen kaakaolasin jäisistä reunoista.
            - Onhan sitä ennenkin pärjätty! hymyilen Caramellalle. Caramella soi suussa makeasti.

Karkin karsinaan johtaa kaksi selkeää kuraista paakkua. Toinen tippui minun housunlahkeestani ja toisen erehdyin pyyhkäisemään kesken matkan Karkin pepun päältä. Siivottavaa siis riittää. Mietin, että pesemällä palellutan tammani heti alkuunsa, muttei tuota kuraa saa millään ilveellä pois, sehän on osittain jäätynyt sen karvaan ja tuore, puuromainen kerros vain leviää harjan mukana. Nöyrästi kumarran Karkille epätoivon edessä - eikunsiis, kumarrun ottamaan repusta ainokaisen harjani ja päätän, että kyllä nämä kurat lähtevät.
            - Miina, mitä kuuluu? Allu huikkaa.
            - Mmmmmmmmm.
            - Miina?
            - Olommm.
            - Mitä sä teet?
            - Me meditoimme Karkin kanssa. Mommmm.
            - Jaaha?
            - Tiedätkö, joskus minulla on sellainen olo, että olemme kaikki hieman outoja.
            - Mitä oikein tarkoitat?
            - Että olemme outoja. Mutta olemme hyviä juuri näin! Karkki opetti sen minulle. Katso vaikka!
Tamma on tyytynyt lepuuttamaan turpaansa taskuni vieressä. Se odottaa selvästi jotakin, kuitenkin hyvin tyytyväisenä pelkkään odottamiseen. Sen uteliaat halut on nyt täytetty, sillä sen elämän tarkoitus on vain olla utelias, ei suinkaan saavuttaa kaikkia himottuja asioita. Elämä on juuri tällaista ristiriitaa. Odotamme aina jotain, mutta loppujen lopuksi emme tyydy saavutuksiimme vaan kohtaamme odottaessa itsemme, syvimmät tarpeemme ja aidot luonteenpiirteemme. Kaikki eivät siihen pysty, mutta Karkilla homma näyttää olevan erittäin hallussa. Allu hymyilee ja puistelee päätään.
    Läsnäolon ja itsensä hyväksymisen taidot ovat muutenkin jotain, mitä ei enää mitata. Hevosten luona sen huomaa. Karkki ei osaa matematiikkaa, joten siitä se varmaan johtuu. Rapsutan sen kaulaa ja hengitän syvään. Omaan keskiöön ei tulla siinä mielessä, että mitattaisiin korkeus lattiasta katonrajaan ja tarkistettaisiin itkemättömien kyynelten pH-arvo indikaattoriaineen avulla tai laskettaisiin naurun kaarevuus: suusektorin keskuskulma nenästä jaettuna 360 asteella ja se kerrottuna kasvojen ympärysmitan pituudella (2 x pii x säde). Ei sinne vain mennä mittanauha kädessä tai vatupassi kainalossa (silloin kaikki vasta olisikin vinossa, kun olisi niin hirveä vauhti!).
    Olemassaoloa ei siis voi mitata. Olen olemassa, vaikka suljen silmät hetkeksi stressaantuneessa tunnetilassa tai katson kauas ja yritän tavoittaa ryntäilevät ajatukseni koskettamalla nenää tai hiuksia tai Caramellan kuraista poskea nimettömällä sormella. Olen olemassa silloinkin, kun nukun ja näen unia kelloista tai esteistä. Häpeän viiltäessäkään tallilaisten edessä en marssi sisimpääni ja tökkää harpin terää sen keskelle, jotta voisin mitata, kuinka suurella alueella häpeän kanssa oikein liikutaan ja minne pelkoni ulottuu. Väistämättä mittaustulos on vääristynyt, sillä ei olemassaoloa mitata.
            - Kiitos, Karkki. Sinä varsa taisit opettaa minulle tänään jotain.
            - Olisi kohta iltaruuan aika! Allu kuuluttaa. - Haluaako joku auttaa?
Aikaa on kulunut. Merkityksellisiä sekunteja on vielä edessä. Meidän aikaamme ei kuitenkaan kannata laskea, sillä olemme myrsky, meri ja avaruus. Olemme enemmän kuin mitä sekuntiin mahtuu. On historia, nykyhetki ja tulevaisuus. Mitä kaikkea tästä keväästä voikaan versoa!
            - Miina, auttaisitko? Allu kuiskaa. - Tiedän, että sulla on mietintä kesken, mutta jos nyt kuitenkin? Pääsen katsomaan Lemmen viemää hieman aikaisemmin...
            - Miksi ihmeessä sä sitä katsot?
            - Opettelen saksaa, tietysti!
            - Aivan, miksen heti tajunnut? Mä voin auttaa ruokinnassa, hymyilen.

Hevoset syövät. Tämä oli jotenkin filosofinen tallikäynti. Minun piti suunnitella tulevaisuus, laskelmoida, puntaroida vaihtoehtoja ja keskittyä todennäköisyyksiin. Ainoa, mitä sain aikaiseksi, oli Karkin harjaaminen. Ei minulle tule muuta mieleen kuin... että se vaikuttaa heikentävästi tilastolliseen todennäköisyyteen selviytyä seuraavasta tallikäynnistä paremmin.
            - Lopeta Miina se vatvominen! Ida huikkaa. - Me autetaan sua! Älä nyt liikaa stressaa Caramellasta!


// Tota noin, toivottavasti tää ei nyt mee yli hilseen ' En jaksa oikolukea heti (heh) mutta toivottavasti tämä ei sisällä kovin epäselkeitä kohtia, vaikka tyylini onkin sellainen... moneen kertaan luettava.. Ens kerralla enemmän hevostelusta

allun Kommentti:
Oikolukeminen on yliarvostettua, vaikka taidankin tästä lähin lukea omat tekstini läpi heti, enkä jälkeenpäin (kauhistuin niistä kaikista virheistä, mitä Dellan päikkymerkintä sisälsi..). Sinä olit kuitenkin onnistunut kiemurtelemaan oikolukemisesta läpi (ellet sitten yön salaisina tunteina jossain vaiheessa käynyt täällä  ), sillä en harmikseni saanut mitään kieliopillista piikiteltävää tästä tekstistä. Se osuus siis joudutaan jälleen jättämään välistä.

Toisekseen, tyylisi on kyllä hieman hankalaa, mutta se tekee siitä juuri mielenkiintoista. Asioiden pohtimisessa ei koskaan voi mennä liiallisuus levelille, tai voi, mutta asioita voi aina pohtia vielä monimutkaisemmin, kokonaisvaltaisemmin, lähemmin, eri näkökulmasta.. Lista on loputon. Ja on iso taito kirjoittaa näin pitkä ja mielenkiintoinen tarina tallikäynnistä, jolla tarkoituksena on vain harjata vähän varsaa.

Etkä onnistunut vain karkottamaan ajatuksiani tältä tasolta stratosfääreihin (kirjoitusasu?), vaan tässä oli myös joitain hauskoja kohtia. Meidän välinen viimeinen keskustelu jäi parhaiten mieleen, nauruhermoja hipovana esityksenä!

Joka tapauksessa, oli todella mukavaa nähdä sinut pitkästä aikaa tallilla, eiköhän teistä Karkin kanssa kehity jotain. Kiitos muuten avusta, ilman sinua en olisi kerennyt katsoa sitä jaksoa. Jos joskus kaipaat maastoseuraa tai jotain vastaavaa, voisin vaikka vastavuoroisesti olla siinä mukana! 

Saat nyt vaikka 50 tr (jos et vielä tiennyt niin yksityisheppa tarinoista saa ainoastaan tallirahaa, kun yksityishevosten omistajilla ei käytännössä ole tähtipiste systeemiä, mutta siis hoitotarinoista Velmun kanssa saat niitä vielä normaalisti).

- allu