Post by Deleted on Apr 4, 2016 17:20:29 GMT 2
6.4.2016
Hevoset tappelivat tarhassa. Harmaanruskea, mutavellinä lilluva tarhan pohja roiskui korkeina pisararyöppyinä ilmaan, kun Assi tarrasi pyöreän Vintiön korvantaukseen ja rehasi pienempi hevonen perässään pitkin aidanviertä. Vintiön pitkä, vapaana liehuva vaalea harja oli sotkeutunut sykeröille sen kaulalle ja värjääntynyt latvoista epätasaisen harmaaksi.
Panda, jonka olisi luullut ärsyyntyvän aidan takana olevien kavereiden riidasta ensimmäisenä, seisoi keskellä tarhaa takajalkaansa lepuuttaen ja nautiskeli auringonpaisteesta. Sen silmät olivat puoliummessa, mutta korvat kääntyilivät tarkasti sen mukaan, missä päin Assi ja Vintiö touhusivat. Tamma oli nähtävästi ottanut ainakin omasta mielestään tammalauman alfapaikan ja käyttäytyi kuin mikäkin vanha johtajatamma.
Sain vihellellä ja rapistella sinikultaisena kiiltävää suklaapatukan käärepaperia kädessäni melko pitkään, ennen kuin Assi äkkäsi minut portin takana ja jätti Vintiön rauhaan. Liinaharja pukitti kiukkuisena, hidasti kovatahtisena pyörineen laukkansa liitäväksi raviksi ja otti pari spurttia tarhan ympäri, ennen kuin rauhoittui Assin kylkeen. Ruunani tuli kaula pitkällä aidalle ja sen pitkät turpakarvat väpättivät sen haistellessa suuntaani.
”En mä sua ota sisälle, senkin tappelupukari”, sanoin hellästi ruunalle pujahtaessani aidanpienojen välistä toiseen tarhaan. Saappaat upposivat heti ikävästi liejuun. Lumi oli sulanut jo kokonaan pois, mutta ruoho ei ollut vielä ehtinyt nousta maasta. Mitenpä se vielä voisikaan, kun kaikki oli märkää ja niljaista velliä.
Panda ei halunnut sisälle. Kun pääsin sen kaulalle, se luimisti korvansa ja käänsi minulle päättäväisesti takamuksensa. Hyvältä aurinkopaikaltaan se ei halunnut lähteä, mutta pyöri paikoillaan kuin väkkärä, enkä minä uskaltanut ujuttautua sen varoittavasti nousevien takakavioiden ohitse. Pari kertaa yritin äkkiyllätystä, mutta Panda viskasi päänsä ylös ja sohi takasellaan suuntaani niin tosissaan, että katsoin parhaaksi käyttää mieluummin älykkyyttä kuin nopeutta.
Sen käytös alkoi vähitellen harmittaa minua. Olin ollut tarhalle tullessani superhyvällä tuulella, sillä ulkona pärjäsi ensimmäisiä kertoja ilman takkia ja käsineitä – sukkahousutkin olin jättänyt pois ratsastushousujeni alta. Olin ajatellut hakea Banskun pian sisälle ja harjata sen pihalla, mutta into laantui vähitellen tamman temppuilun jatkuessa.
Tarhoille tuli Jem. Tajusin viiveellä, että pojalla oli kädessään riimu ja riimunnaru. Noin viiden minuutin kuluttua, kun Panda edelleen jääräpäisesti esitteli minulle häntäjouhiaan ja poika tökötti aidan takana, minä suivaannuin ja käännyin hänen puoleensa.
”Anteeksi, saanko mä kysyä että mitä sä siellä teet!” sanoin tarpeettoman lujaan ääneen. Poika näytti hämmästyneeltä.
”Mä ootan, että sä saat sen konin kiinni ja haen sitten tuon mun Smirkyn sisälle”, hän sanoi kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys.
””No niin. Tarviitko sä ehkä apua sen Pandasi kanssa?”
Mietin hetken.
”Toi Panda on aika sähäkkä”, Jem sanoi kiivetessään pitkät jalat ja kädet heilahtaen aidan ylitse.
”Panda, niin. Se on mun hoitohevonen, toki mulla on omakin. Tuo tuolla. Sille kelpais tänään auringosta nauttiminen”, sanoin jo hymyillen, ja osoitin Assia.
Yhteistuumin saimme Jemin kanssa Banskun nalkkiin. Sain neuvoa ´keskenkasvuiselle miehelle (Jemille
) melkein kädestä pitäen missä halusin hänen seisovan ja miten en halunnut hänen sohivan Pandaa käsillään minua kohti. Tamma latasi muutaman kiukkuisen potkun väliimme, mutta leppyi saman tien, kun riimun solki oli saatu kiinni ja se tajusi olevansa narun päässä.
”Kiitos avusta”, sanoin hengästyneenä.
”No, ei mitään. Tai oli ihan kiva auttaa”, Jem hymyili hämillään. Hän näytti olevan jotenkin kauhean hukassa seisoessaan siinä Smirkyn pieni riimu kädessään keskellä keväisen kosteaa tarhaa.
Veera oli ulkona harjailemassa Ellaa. Suokki käänsi päätään hankalan näköisesti meitä kohti kuullessaan Pandan kavioiden tumahdukset maata vasten. Se viskaisi häntäänsä, nyökkäsi suurta päätään ystävällisesti ja kurotti raastamaan tallin seinänvierustalta hentoja, läpikuultavan vaaleanvihreitä kevään ensimmäisiä ruohonkorsia. Tamma hoksasi apajan ja yritti päästä osingoille, mutta pyöräytin sen voltille ja ohjasin kauemmas seinänvierustasta.
”Terve Ama!” Veera vetäisi juuriharjan puhtaaksi kumisukaa vasten ja ilmaan pölähti sakea pilvi.
”Hei! Mä meinasin jäädä kans tähän pihalle, jos vaan käy?”
”Totta kai! Tulkaa tähän viereen!”
Veera lupasi katsoa Pandaa sillä aikaa, kun kävisin hakemassa harjapussin hevosen karsinalta. Kipaisin sivuovesta sisään talliin ja räpyttelin silmiäni valovaihdoksen sokaistessa minut hetkeksi. Täysiä säkenöivän auringon jälkeen sähkövalo tuntui laimealta ja tallin ilma viileältä ja helpolta hengittää.
Tallikäytävän varrelle näkyi kerääntyneen muutama minulle ennestään tuntematon tallilainen. Kiinnostukseni heräsi, joten hipsin Alpon ja Mortin karsinalle ja kurotin rapsuttamaan Jemin sisälle tuomia hevosia, kun kuuntelin korvat höröllä heidän keskusteluaan. Mortti nappasi hupparini hihan suuhunsa ja kyhnytin toisella kädellä sen vaaleaa otsaa sen irrotettua.
”Aivan ihanan näköinen! Vai mitä, Nadja?” eräs tytöistä kuului sanovan innostuneella äänellä.
”Saako sitä taputtaa?” toinen kysyi.
”Reeta, tuu vaan, ei olla pitkään tässä karsinalla niin se ei häiriinny!” tytöt kuuluivat siirtyvän lähemmäs karsinan ovea. Yritin muistella ketä sillä kohtaa käytävää oli. Vallu ehkä, Vompatin minä olin nähnyt kentällä tunnilla. Toivoin salaa, että Vallu ei hermostuisi tallikäytävän melusta. En ollut varma pitäisikö minun mennä kehottamaan tyttöjä siirtymään vaikkapa oleskelutupaan, olivathan he kuitenkin käytävällä siivosti ja melko hiljaa.
”Mahtava väritys, tuollainen musta!”, ensiksi puhunut sanoi. Käteni, joka oli rapsuttanut Mortin aivan erityisen mukavasti sen harjamarrossa, pysähtyi. Kävin nopeasti läpi kaikki Hiisiksen hevoset. Ei meillä asunut ketään koko mustaa!
Minun oli pakko jättää hevoset ja hipsiä varovaisesti lähemmäs karsinaa. Tytöt huomasivat tuloni ja hiljenivät.
Vanhassa karsinassa seisoi noin 170-senttinen friisi ori. Friisillä oli suloinen turpa, kuin suukkosuu, ja kiltit tummat mantelinmuotoiset silmät. Se höristi korviaan minua kohti ja heinänkorret, joita se oli ollut syömässä, sojottivat hauskasti sen suupielistä.
”Tiedätteks te kuka tää on?” kysyin tytöiltä. Reippaimman näköinen vastasi heti:
”Se on Hiisivuoren yksäri. Sen nimi on Bob.”
”Se on friisiläinen”, kiiruhti toinen lisäämään.
”Toivottavasti se on mukana hoitajakurssilla. Meistä tulee pian varmaan hevosenhoitajia tänne. Mä olen Alenea”, kirkassilmäinen tyttö vastasi ja soi minulle pienen hymyn.
”Onpa kiva, Bobille tuskin otetaan hoitajaa koska se on yksäri. " ilahduin. Olipa kivaa, että tallille tulisi uusia hevosenomistajia.
Tytöt hymyilivät minulle. Ystävällinen vastaanotto taisi ilahduttaa heidän mieliään.
Iltapäivällä, kun auringon viiltävimmät säteet ja terävin lämpö oli taittunut, minä satuloin Pandan ja ratsastin sillä kentällä reilun tunnin tehokkaan koulutreenin. Tuntui mahtavalta ratsastaa pihalla! Tuuli vilvoitti hupparin lävitse ja tamma tuntui toimivan oikein erityisen hyvin, kun pääsi ulos maneesin tunkkaisuudesta ja pölystä.
Ehkä pian me pääsisimme jo hyppäämään ulkona, kunhan kenttä ja maastoreitit kuivuisivat keväästä!
Olipas kiva lukea taas sun kuulumisia! Tai kuulumisia ja kuulumisia, tarinaa siis Kerrot tapahtumat jotenkin niin kivasti, tässäkin kerroit vain hevosen kiinniotosta ja uudesta asukista, mutta tarina oli silti todella mielenkiintoista luettavaa 
Osaat kenties jotenkin kuvailla tapahtumat niin kivasti? Kirjoitusvirheisiin en törmännyt, mutta paria lausetta jäin ihmettelemään mm tämä: "Harmaanruskea, mutavellinä lilluva tarhan pohja roiskui korkeina pisararyöppyinä ilmaan, kun Assi tarrasi pyöreän Vintiön korvantaukseen ja rehasi pienempi hevonen perässään pitkin aidanviertä" ? Muuten oikein hyvää, kielioppista tekstiä! Kevät tosiaan hiipii niin salakavalasti että huhhuh päivisin mittari kohoaa jo 10 celssiukseen! Mutakaudet on rasittavia, mutta eiköhän ne kohta ala hellittää, kesää kohti! Saat 30 tr ja 30 tp
- allu
Hevoset tappelivat tarhassa. Harmaanruskea, mutavellinä lilluva tarhan pohja roiskui korkeina pisararyöppyinä ilmaan, kun Assi tarrasi pyöreän Vintiön korvantaukseen ja rehasi pienempi hevonen perässään pitkin aidanviertä. Vintiön pitkä, vapaana liehuva vaalea harja oli sotkeutunut sykeröille sen kaulalle ja värjääntynyt latvoista epätasaisen harmaaksi.
Panda, jonka olisi luullut ärsyyntyvän aidan takana olevien kavereiden riidasta ensimmäisenä, seisoi keskellä tarhaa takajalkaansa lepuuttaen ja nautiskeli auringonpaisteesta. Sen silmät olivat puoliummessa, mutta korvat kääntyilivät tarkasti sen mukaan, missä päin Assi ja Vintiö touhusivat. Tamma oli nähtävästi ottanut ainakin omasta mielestään tammalauman alfapaikan ja käyttäytyi kuin mikäkin vanha johtajatamma.
Sain vihellellä ja rapistella sinikultaisena kiiltävää suklaapatukan käärepaperia kädessäni melko pitkään, ennen kuin Assi äkkäsi minut portin takana ja jätti Vintiön rauhaan. Liinaharja pukitti kiukkuisena, hidasti kovatahtisena pyörineen laukkansa liitäväksi raviksi ja otti pari spurttia tarhan ympäri, ennen kuin rauhoittui Assin kylkeen. Ruunani tuli kaula pitkällä aidalle ja sen pitkät turpakarvat väpättivät sen haistellessa suuntaani.
”En mä sua ota sisälle, senkin tappelupukari”, sanoin hellästi ruunalle pujahtaessani aidanpienojen välistä toiseen tarhaan. Saappaat upposivat heti ikävästi liejuun. Lumi oli sulanut jo kokonaan pois, mutta ruoho ei ollut vielä ehtinyt nousta maasta. Mitenpä se vielä voisikaan, kun kaikki oli märkää ja niljaista velliä.
Panda ei halunnut sisälle. Kun pääsin sen kaulalle, se luimisti korvansa ja käänsi minulle päättäväisesti takamuksensa. Hyvältä aurinkopaikaltaan se ei halunnut lähteä, mutta pyöri paikoillaan kuin väkkärä, enkä minä uskaltanut ujuttautua sen varoittavasti nousevien takakavioiden ohitse. Pari kertaa yritin äkkiyllätystä, mutta Panda viskasi päänsä ylös ja sohi takasellaan suuntaani niin tosissaan, että katsoin parhaaksi käyttää mieluummin älykkyyttä kuin nopeutta.
Sen käytös alkoi vähitellen harmittaa minua. Olin ollut tarhalle tullessani superhyvällä tuulella, sillä ulkona pärjäsi ensimmäisiä kertoja ilman takkia ja käsineitä – sukkahousutkin olin jättänyt pois ratsastushousujeni alta. Olin ajatellut hakea Banskun pian sisälle ja harjata sen pihalla, mutta into laantui vähitellen tamman temppuilun jatkuessa.
Tarhoille tuli Jem. Tajusin viiveellä, että pojalla oli kädessään riimu ja riimunnaru. Noin viiden minuutin kuluttua, kun Panda edelleen jääräpäisesti esitteli minulle häntäjouhiaan ja poika tökötti aidan takana, minä suivaannuin ja käännyin hänen puoleensa.
”Anteeksi, saanko mä kysyä että mitä sä siellä teet!” sanoin tarpeettoman lujaan ääneen. Poika näytti hämmästyneeltä.
”Mä ootan, että sä saat sen konin kiinni ja haen sitten tuon mun Smirkyn sisälle”, hän sanoi kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys.
””No niin. Tarviitko sä ehkä apua sen Pandasi kanssa?”
Mietin hetken.
”Toi Panda on aika sähäkkä”, Jem sanoi kiivetessään pitkät jalat ja kädet heilahtaen aidan ylitse.
”Panda, niin. Se on mun hoitohevonen, toki mulla on omakin. Tuo tuolla. Sille kelpais tänään auringosta nauttiminen”, sanoin jo hymyillen, ja osoitin Assia.
Yhteistuumin saimme Jemin kanssa Banskun nalkkiin. Sain neuvoa ´keskenkasvuiselle miehelle (Jemille
) melkein kädestä pitäen missä halusin hänen seisovan ja miten en halunnut hänen sohivan Pandaa käsillään minua kohti. Tamma latasi muutaman kiukkuisen potkun väliimme, mutta leppyi saman tien, kun riimun solki oli saatu kiinni ja se tajusi olevansa narun päässä.”Kiitos avusta”, sanoin hengästyneenä.
”No, ei mitään. Tai oli ihan kiva auttaa”, Jem hymyili hämillään. Hän näytti olevan jotenkin kauhean hukassa seisoessaan siinä Smirkyn pieni riimu kädessään keskellä keväisen kosteaa tarhaa.
Veera oli ulkona harjailemassa Ellaa. Suokki käänsi päätään hankalan näköisesti meitä kohti kuullessaan Pandan kavioiden tumahdukset maata vasten. Se viskaisi häntäänsä, nyökkäsi suurta päätään ystävällisesti ja kurotti raastamaan tallin seinänvierustalta hentoja, läpikuultavan vaaleanvihreitä kevään ensimmäisiä ruohonkorsia. Tamma hoksasi apajan ja yritti päästä osingoille, mutta pyöräytin sen voltille ja ohjasin kauemmas seinänvierustasta.
”Terve Ama!” Veera vetäisi juuriharjan puhtaaksi kumisukaa vasten ja ilmaan pölähti sakea pilvi.
”Hei! Mä meinasin jäädä kans tähän pihalle, jos vaan käy?”
”Totta kai! Tulkaa tähän viereen!”
Veera lupasi katsoa Pandaa sillä aikaa, kun kävisin hakemassa harjapussin hevosen karsinalta. Kipaisin sivuovesta sisään talliin ja räpyttelin silmiäni valovaihdoksen sokaistessa minut hetkeksi. Täysiä säkenöivän auringon jälkeen sähkövalo tuntui laimealta ja tallin ilma viileältä ja helpolta hengittää.
Tallikäytävän varrelle näkyi kerääntyneen muutama minulle ennestään tuntematon tallilainen. Kiinnostukseni heräsi, joten hipsin Alpon ja Mortin karsinalle ja kurotin rapsuttamaan Jemin sisälle tuomia hevosia, kun kuuntelin korvat höröllä heidän keskusteluaan. Mortti nappasi hupparini hihan suuhunsa ja kyhnytin toisella kädellä sen vaaleaa otsaa sen irrotettua.
”Aivan ihanan näköinen! Vai mitä, Nadja?” eräs tytöistä kuului sanovan innostuneella äänellä.
”Saako sitä taputtaa?” toinen kysyi.
”Reeta, tuu vaan, ei olla pitkään tässä karsinalla niin se ei häiriinny!” tytöt kuuluivat siirtyvän lähemmäs karsinan ovea. Yritin muistella ketä sillä kohtaa käytävää oli. Vallu ehkä, Vompatin minä olin nähnyt kentällä tunnilla. Toivoin salaa, että Vallu ei hermostuisi tallikäytävän melusta. En ollut varma pitäisikö minun mennä kehottamaan tyttöjä siirtymään vaikkapa oleskelutupaan, olivathan he kuitenkin käytävällä siivosti ja melko hiljaa.
”Mahtava väritys, tuollainen musta!”, ensiksi puhunut sanoi. Käteni, joka oli rapsuttanut Mortin aivan erityisen mukavasti sen harjamarrossa, pysähtyi. Kävin nopeasti läpi kaikki Hiisiksen hevoset. Ei meillä asunut ketään koko mustaa!
Minun oli pakko jättää hevoset ja hipsiä varovaisesti lähemmäs karsinaa. Tytöt huomasivat tuloni ja hiljenivät.
Vanhassa karsinassa seisoi noin 170-senttinen friisi ori. Friisillä oli suloinen turpa, kuin suukkosuu, ja kiltit tummat mantelinmuotoiset silmät. Se höristi korviaan minua kohti ja heinänkorret, joita se oli ollut syömässä, sojottivat hauskasti sen suupielistä.
”Tiedätteks te kuka tää on?” kysyin tytöiltä. Reippaimman näköinen vastasi heti:
”Se on Hiisivuoren yksäri. Sen nimi on Bob.”
”Se on friisiläinen”, kiiruhti toinen lisäämään.
”Toivottavasti se on mukana hoitajakurssilla. Meistä tulee pian varmaan hevosenhoitajia tänne. Mä olen Alenea”, kirkassilmäinen tyttö vastasi ja soi minulle pienen hymyn.
”Onpa kiva, Bobille tuskin otetaan hoitajaa koska se on yksäri. " ilahduin. Olipa kivaa, että tallille tulisi uusia hevosenomistajia.
Tytöt hymyilivät minulle. Ystävällinen vastaanotto taisi ilahduttaa heidän mieliään.
Iltapäivällä, kun auringon viiltävimmät säteet ja terävin lämpö oli taittunut, minä satuloin Pandan ja ratsastin sillä kentällä reilun tunnin tehokkaan koulutreenin. Tuntui mahtavalta ratsastaa pihalla! Tuuli vilvoitti hupparin lävitse ja tamma tuntui toimivan oikein erityisen hyvin, kun pääsi ulos maneesin tunkkaisuudesta ja pölystä.
Ehkä pian me pääsisimme jo hyppäämään ulkona, kunhan kenttä ja maastoreitit kuivuisivat keväästä!
Olipas kiva lukea taas sun kuulumisia! Tai kuulumisia ja kuulumisia, tarinaa siis
Kerrot tapahtumat jotenkin niin kivasti, tässäkin kerroit vain hevosen kiinniotosta ja uudesta asukista, mutta tarina oli silti todella mielenkiintoista luettavaa 
Osaat kenties jotenkin kuvailla tapahtumat niin kivasti? Kirjoitusvirheisiin en törmännyt, mutta paria lausetta jäin ihmettelemään mm tämä: "Harmaanruskea, mutavellinä lilluva tarhan pohja roiskui korkeina pisararyöppyinä ilmaan, kun Assi tarrasi pyöreän Vintiön korvantaukseen ja rehasi pienempi hevonen perässään pitkin aidanviertä" ? Muuten oikein hyvää, kielioppista tekstiä! Kevät tosiaan hiipii niin salakavalasti että huhhuh päivisin mittari kohoaa jo 10 celssiukseen! Mutakaudet on rasittavia, mutta eiköhän ne kohta ala hellittää, kesää kohti! Saat 30 tr ja 30 tp- allu
Tarinoitasi on ollut aina mahtava lukea, kiitos tästä ajasta ja toivottavasti jatkossa löydät jotain.
Täällä on aika hiljaista ja en saa hahmoani ja Caramellaa ja Velmua kehitettyä tarinallisesti eteenpäin. Sori kaikille :/