Pandan päiväkirja

20.1.2016 Rapsuttelua.

Aamu sarastaa kukonlaulun aikaan, liian aikaisin minulle. En jaksaisi kömpiä millään sängystä ylös, mutta Panda tulee mieleeni, joten äkkiä olenkin jo jaloillani. Vaatteiden valitsemiseen meneekin hetki. En laita ratsastusvaatteita, sillä vielä en voi ratsastaa.Osa syynä se, että tutustun Pandaan kunnolla. Toisena taas se että polvi venähti, ja on tukisiteessä vielä parisen päivää. Vaatekaappi suorastaan pursuaa. Ensimmäisenä käteen tulee harmaan collarit, violetti pitkähihainen, paksu huppari, saapas- ja villasukat.Nopeasti vaatteet vaihtuvat ylleni.
Huoneestani lähden kävelykepeillä. Olen tottunut näitä jo käyttämään. Vasenta jalkaa kinkaten, olen keittiössä. Äiti on hereillä ja valmistanut muutaman voileivän minua varten. "Voisitko sä heittää mut tallille? Käyn vähän harjailemassa ja rapsuttelemassa Pandaa?" Kysyn äidiltäni varovasti. Hän pelkää jalkani puolesta. "No jos lupaat varoa jalkaasi" Äiti vastaa.
Uusi Land Rover pyörähtää käyntiin. Auto kehrää uutuuttaan. Valkoinen auto kaartaa pihasta, nokka kohti Hiisivuorta. Automatka menee hitaasti. Vaihdamme äidin kanssa pari sanaa hevosista ja hänen lapsuudestaan. Jutustellessa 10min menee hujauksessa.Tallin toinen pääty siintää jo metsätien vierellä.
Hevoset taitavatkin olla sisällä. Ulkona lentää vain muutama pikkulintu ja isompia närhiä. Lyhteet tallin edessä ovat käymässä vähiin.Nyt auto kaartaa pois tallipihasta ja jättää minut kävelykeppieni kanssa melkein tallinovelle. Tallikäytävä jatkuu ja jatkuu,tiesin että viimeisillä karsinoilla oli Pandan paikka.Jään hämmästyksestä seisomaan keskelle tallikäytävää.Vastaan tulee jumalainen . Ihana ilmestys.Nuori mies. " Hei tarviitko sä apua? Näytät aika hassulta" Upea poika kysyy. " No tota juu jos viittit hengata mun kans tän tallipäivän? Viittisitkö tukee mua kun kävelen tonne Pandan luo?" Poika tarttuu mua olkapäästää. Kosketus tuntuu mukavalta. Panda onkin karsinassa. "Mä olen muuten Mikael" Hän esittelee minulle itsensä. " No tota mä oon Amanda. Sano vaan Ama" "No mua sä voit sitten kutua Miksuks!"
Miksu lupasi auttaa mua Pandan harjaamisessa. Ulkona pakkasta on melkein -30 astetta. Tammalla on päällä musta fleeceloimi. Riisun sen ja laskostelen karsinan loimitelineelle." Voisitko sä hakea harjapakin?" Kysyn mukavalta pojalta. " Joo no tottakai mä naisia autan !" Miksu väläyttää salaperäisen hymyn. Isken pojalle silmää ja hän lähtee naureskellen tallihuoneeseen.
Miksu palaa pakin kanssa. Hän ottaa pölyharjan ja minä kovan harjan jolla harjaan selkää. Jutustelen pojan kanssa koulusta, hevosista ja hänestä. Hän kertoo taustaan ja muutenkin itsestään. Mikael vaikuttaa todella mukavalta. Toivottavasti saan hänestä hyvän ystävän. Toivottavasti parhaan.
Pandaa alkaa ilmiselvästi kyllästyttää. Mikael ehdottaa pientä talutuslenkkiä pihapiirissä. Aion itse taluttaa Pandaa.Miksu tukee minua ulos asti olkapäästäni."Kiitos" Kiitän punastellen. Miksu hymyilee vastaukseksi. Hän päästää ulkona irti olkapäästäni, mutta kävelee silti varmuuden vuoksi vierelläni. " Olet hirveän mukava!" Mikael sanoo nauraen. "Äh.. sinä kans!" Pakostakin leveä hymy tulee huulilleni. Panda kerjää huomiota, vaikka minun keskittymiseni menee Miksuun. Tamma töykäisee minua turvallaan kylkeen , kuten se haluaisi sanoa minulle " Hei älä unohda minua!" Rapsutan heppaa korvan takaa.
Sisällä Panda saa muutaman sokeripalan. Edellisellä kerralla kun se jäi niitä kaipaamaan. Tajusin vasta että olemme Miksun kanssa molemmat uusia täällä. Oli kiinnostava kuulla pojasta.
"No haluatko liittyä seuraan ensikerrallakin? Jos saat niin käydään vaikka yhdessä ratsastamassa?" Miksu kysyy. Poika on aidosti saanut pääni pyörälle. Mietin hetken. Tuntuu että Miksun toivo alkaa hiipua. " No tottakai tulen, hölmö!" Järkytyn, kun poika halaa minua.Hän rutistaa minut rintaansa vasten. Puristan takaisin hellemmin. "Nähdäänkö ensiviikolla?" Mikael kysyy. Hymyilen ja se riittänee vastaukseksi.
Mikael saattaa minut äidin autolle. Halaamme ystävinä vielä kerran ja moikkaamme. Autossa äiti näyttää kummalta. " Ai, kukas tuo poika oli?" Äiti katsoo minua, kuten hän luulisi että Minulla ja Miksulla olisi jotain. Jätän vastaamatta. Ehkä mieleni herättelee jotain toiveita. Nyt vain on kiire päästä ratsastamaan!

Olipas sinulla mukava tallipäivä jalasta huolimatta. Ihanaa kun jaksoit kävelyttääkin tammaa, vaikka luulempa, että parasta olisi ollut pysytellä sisällä jalan takia, no toivottavasti se paranee pian! Haukaa, että pääsi tutustumaan myös Miksuun, vuoropuhelu toikin tarinaan kivasti väriä. Muista kuitenkin, kun aloitat seuraavan puheenvuoron heti perään, että siinä tulee silloin olla kahdet lainausmerkit eli esim. "Tottakai tulen!" "No hyvä". Lisäksi kehottaisin sinua kiinnittämään huomiota pisteisiin ja välilyönteihin, nyt tarinassa oli paljon sellaisia lauseita, että pisteen jälkeen.Alkoi heti seuraava lause, muista laittaa väliin välilyönti! Muuten tarinasi oli oikein selkeää luettavaa, lukuunottamatta paria pientä kirjoitusvirhettä. Ja sittten vielä piti mainita noista kappalejaoista, kappale jaot helpottavat lukemista ja oikea oppisissa kappalejaoissa on joko yksi rivi tyhjää kappaleiden välillä, tai sitten ennen seuraavan kappaleen aloitusta pieni sisennys, eli pari välilyöntiä.

Toivottavasti pääset pian ratsastamaan Pandalla, näin ohimennen täytyy mainostaa, että järjestän teille hoitajille "Tuntuma hevoseen" -ratsastustunnin, jolle voisit tulla Pandan kanssa mikäli vain haluat. Tunnille ovat tervetulleita kaikki riippumatta tähtipisteistä. Tunnilla on tarkoitus lähinnä tutustua hevoseen selästä käsin, eli voisi olla Pandan suhteen ihan hyvä idea, sillä tamma ei ole helpoimmasta päästä. Tee kuitenkin kuten itse parhaaksi katsot Saa tästä 20 tr ja 15 tp

- allu

31.1.2016

Kiristin Pandan vyötä viimeisen kerran, ja tamma ähkäisi tuskasta.
- Nooin, hienosti tyttö, kehuin ja laskin sitten jalustimet alas. Vilkaisin toisella puolellamme olevaa ratsukkoa, Fannia ja Velmu ponia.Hymyillen ponnistin sitten selkään. Kaksi kivan näköistä ratsua seisoi vierekkäin tallipihassa valmiina lähtöön, vaikka ratsastajat vielä ähkivät naamat punaisina vyötä kiristellen ja jalustimia korjaillen.
- Mennäänkö? Fanni kysyi pian ja laski satulan siiven paikoilleen.
- Joo, vastasin hymyillen ja taputin tammaani kiitokseksi, kun oli odottanut nätisti paikallaan koko ajan. Lähdimme verkkaisesti kulkemaan maastopolkua pitkin vapain ohjin käynnissä.

- Mistä lähtien muute ootkaan hoitanut Velmua? aloitin keskustelun rennosti vilkaisten vieressäni kulkevaa, hiukan pienempää ponia. Kaveri näytti miettivän hetken, ennen kuin vastasi hymyillen:
- Tästä tammikuusta.
- Kiva! Onhan teillä sitten yhteistä matkaa melkein kuukausi, puhelin ja silittelin Pandan karvaisaa kaulaa. Siinä oli jo aika paksu talvikarva.
- Jep, ja Velmu on kyllä ollut tosi kiva poni. Oot kyl onnekas kun sul on hieno Panda, Fanni hymähti loppuun.
- No, miten sen nyt ottaa. Tässäkin on aina ne kääntöpuolensa, muun muassa kun se temppuilee kunnolla. Mut toisaalta sen minkä tää harrastus ottaa, niin antaa se myös takaisin melkeinpä enemmän, lopetin syvälliset selitykseni.
- Mm, mut ravataanko? ystäväni ehdotti ja vastasin nyökäten. Rinnakkain heppaset lähtivät pärskähdellen kulkemaan hiisivuoren polkuja.

Tammani oli hiukan jännittynyt uusista poluista ja silmäili paikkoja minkä kerkesi. Heti alussa oli käynyt pikku äksidentti, kun suuri heppa päätti pelätä kiviä maassa. Vaihdoimme kulkujärjestyksemme jonoksi, jossa Velmu meni edeltä. Nyt se oli siis huomattavasti rauhallisempi kuin aluksi, mutta kyyläili silti minkä kerkesi ja kulki edellä menevän pyllyn karvoissa kiinni. Panda vaikutti jo aivan valmiilta laukkaamaan, mutta pyysin samalla koko ajan anteeksi pyydellen, ettemme vielä laukkaisi.
- Ei se mitään, kunhan edes lopussa laukataan, ystäväni naurahti. Nyökkäsin nielaisten, vaikka eihän edellä kulkeva tyttö sitä tietenkään huomannut. Tein jatkuvasti puolipidätteitä ja kun kuumuva tammani alkoi kuunnella niitä, rentouduin itsekin. Tästä seurauksena myös se alkoi olla kivempi ja liikkui tyytyväisempänä.

- Käännytäänkö takaisin? Fanni ehdotti ja vastasin myöntävästi. Kun olimme päässeet Pandan kanssa yhteisymmärrykseen siitä, ettei täällä ollut mitään pelättävää, oli maastoilu oikeasti ollut tosi kivaa.
- Voidaan laukata nyt, mut jos vähän kehtaat sit ootella Velmun kaa ettei tää tammuli mee ihan paniikkiin, naurahdin ja silitin jo hiukan kostunutta kaulaa.
- Pitää kattoo, tyttö vastasi pilke silmäkulmassa. Eiköhän hän oikeasti odottaisi meitä, jos vain saisi pidettyä ruunan käsissä. Samassa hän nosti laukan ja lähti viilettämään polkua pitkin, eikä Panda todellakaan halunnut jäädä jälkeen. Laukkasimme melko reilun pätkän ja lämminverinen juoksi minkä jaloistaan pääsi.
- Ptruuuuu, Panda, seeeis, huohotin itsekin hengästyneenä laukkapätkän jälkeen.
- Se oli menoa se! Fanni hihkaisi innoissaan ja taputteli kaksin käsin pärskähtelevän Islanninhevosen kaulaa.
Kun vihdoin saimme parivaljakon kiinni, suostui tamma siirtymään käyntiin.
- Herrajumala! No, tulipahan otettua ensimmäinen kiitolaukka ikinä Pandalla! nauroin, kun adrenaliinin aiheuttama humu alkoi tasaantua. Löysytin hengästyneelle hevoselleni pitkät ohjat ja annoin roimat taputukset Fannin tavoin.

Kävelimme rintarinnan koko loppupätkän Hiisivuoren tallin pihaan.
- Vitsi oli kiva maastolenkki! tyttö vieressäni intoili.- Jep, tää oli tosi jees, kunhan vain oppis ettei stressais niin paljon.
- Eiköhän se.
Myötäilin parhaan ystäväni sanoja ja pysäytimme ponit vierekkäin. Laskeuduin alas selästä ja löysytin vyötä ainakin kaksi reikää, jonka jälkeen avasin vielä turparemmin auki.
- Hieno hevonen, kiittelin ja lähdin jo edeltä viemään tammaa kuivattelemaan. Riisuin kaikki varusteet pois ja huuhtelin ratsun viileällä pyyhkeellä, jonka olin kastellut vedellä. Meidän jälkeemme myös Velmu pääsi pesulle. Huomasin kellon olevan jo lähemmäksi viiden iltapäivällä ja ulkona alkaisi jo pörrätä moottorikelkat, joten päätin jättää Pandan sisälle. Talutin tammaa karsinaansa ja menin vielä norkoilemaan Fannin luo karsinalle.
- Kiitti kivasta maastosta, kiitin vielä ennen kuin lähdin.
- Samoin, tyttö hymyili ja jäi vielä puunaamaan hoidokkiaan.

Olipas sulla ja Fannilla hauska (ja vauhdikas) maastolenkki. Vaikka Panda oli alkuun hieman säikky (mikä nyt ei ole poikkeuksellista ollenkaan), hallitsit sen hyvin puolipidätteiden avulla ja teillä alkoikin kertomasi perusteella sujua. Hyvä kuitenkin, että toinen ratsukko oli matkassa mukana, sen verran arvaamaton tapaus tuo tamma on. Nyt täytyy kyllä mainita, että olet kehittynyt ihan huimasti kirjoittajana näiden muutatan tarinan aikana! (Huomaat varmasti itsekin, jos vertaat ensimmäistä ja tätä tarinaa) Tässä tarinassa havaitsin enää vain piri ihan pientä kirjoitusvirhettä, sekä edelleen tuolta pisteen ja lauseen välistä puuttuvan välilyönnin, mutta se on huomattava ero muihin tarinoihisi. Myös kappaleet olivat nyt sopivan pituiset, niin etteivät silmät harailleet rivienvälissä. Jatka samaan malliin! Saat 30 tr ja 30 tp!

- allu

3.2.2016

Sairauslomani oli loppunut aivan liian nopeasti, polveni takia siis. Tuntui todella oudolta istua taas koulunpenkissä. Lisäksi opettajat olivat varmasti sen aikana saaneet lisäintoa, sen huomasi essee-kirjoitusten määrästä. Huokaisin tuskastuneena ja suljin läppärin kannen. Vihdoinkin historian essee aiheesta ´Kuinka maatalous on muuttunut aikain saatossa´ oli valmis. Pikaisesti vaihdoin tallivaatteet päälle ja nappasin tallireppuni matkaan. Tätä olin odottanut jo aamusta.

Mopon tasainen hyrinä kuulosti ihanalta, kun huristelin kohti tallia. Pilvet taivaalla empivät lumisadetta. Ei kiva. Toivottavasti ei sataisi, sillä olin suunnitellut pientä kävelylenkkiä Pandan kanssa ennen omaa tuntiani, jonka Miksu pitää loppuun. Pystyin jo mielessä haistamaan tallin tuoksun. Seuraavasta risteuksestä oikealla ja vähän matkaa eteenpäin, niin olisin perillä.

Jätin pienen moponi parkkipaikalle parin auton väliin. Kävelin kohti tallia ja vilkaisin tarhojen suunnalle. Hevoset olivat pihalla, muutamaa lukuunottamatta. Ne olivat varmaan sisällä hoitajiensa kera. Tunnistin Pandan heti. Se norkoili portin läheisyydessä. Sen metsästämisestä sisälle ei siis varmaankaan tulisi haastetta.

Tallista kantautui tasainen puheensorina. Vein repun omaan lokerooni, joka oli hoitajien huoneessa. Törmäsin matkalla Fanniin. “Moi!” huikkasin hänelle iloisesti ja tyttö vastasi minulle hymyillen “ Ai moi!” vaihdoimme pikaisesti kuulumisia. “ Haluaisitko lähtee mun ja Pandan kaa kävelee tonne tielle ? Kun sillä on vapaata niin aattelin että kävely ei tekis pahaa.” kysyin häneltä ja hän nyökytti vastaukseksi. Hymyilin ja sanoin hakevani tamman sisälle ja harjaavani sen ensin.

Lämminverinen venaili edelleen portin tuntumassa. Suurin syy siihen taisi olla se, että sen tarhakaveri oli haettu jo sisälle. Ne olivat edelleen parhaita kaveruksia. Kun lähestyin tarhaa, tamma hörähti vienosti. Naurahdin hieman. Jotenkin sillä oli maaginen tapa saada mieliala kohoamaan todella korkealle. Napsautin narun sen riimuun ja halasin hevosen kaulaa, hengittäen ihanaa tuoksua. “ Mitäs pikkuinen” kuiskasin sille. Talutin sen ulos tarhasta sulkien portin perässä. Pandan korvat olivat hörössä kuten normaalisti. Se kuunteli kaikkea tapansa mukaan.

Talutin Pandan sen omaan karsinaan. Se seurasi perässäni kiltisti kuten aina. Vastahan näin tamman ensimmäisen kerran. Jätin sen hetkeksi karsinaan ja hain sen harjat. Samalla vilkaisin juuri ilmestynyttä lappua, jossa luki vain minun ja Pandan nimet. Lapun alareunassa luki: Terveisin Mikael. Palasin reippaasti Pandan luo, jonka keskittyminen oli siirtynyt karsinassa olevaan heinäkasaan.

Harjasin sitä perusteellisesti, kuten aina. Halusin sen karvan pysyvän mahdollisimman hyvänä. Huomasin Fannin tulleen jo karsinan viereen norkoilemaan Velmu riimunnarun päässä. “Mennäänkö?” hän kysyi malttamattomasti. Naurahdin vastaten “ Okei oon valmis”. Lähdimme taluttamaan hevosia ulos. Pihalla suuntasimme kohti peltotietä, joka oli käynyt tutuksi minulle. Toistaiseksi ei satanut. Joka oli tosi hyvä. Juttelimme koko matkan pääasiassa hevosista. Panda ainakin näytti hetkittäin kuuntelevan meidän juttuja innostuneena. Toki tunsin tamman hyvin ja tiesin sen useimmiten kulkevan korvat hörössä.

Veimme hevoset lenkin jälkeen takaisin karsinoihinsa. Taputtelin Pandaa ja annoin tapani mukaan sille herkkuja. Ainakaan vielä se ei ollut radikaalisti lihonut niistä. Naurahdin hieman omalle ajatukselleni. Vaikka Panda olikin pyöreä ja pörröinen, se ei ollut lihava. Juttelin vielä hetken Fannin kanssa, ennenkuin menin laittamaan Pandalle varuisteita.

Harjailin pikaisesti melkein puhtaan tamman. Se ei selvästikkään ollut itseään liannut tarhassa. Se seisoskeli nätisti karsinassa ilman mitään kummallisempaa draamaa. Varusteetkin pukeutui sen päälle nätisti. Iskin kypärän päähän ja kävelin tamman kanssa rauhallisesti maneesille. Panda taisi jo tietää, että tulossa olisi esteitä. Sen askel muuttui heti reippaammaksi. Naurahdin hieman ja päästyäni maneesin keskelle mittasin jalustimet ja kiristin vielä satulavyötä.

Mikaelin tunnilla hypimme pientä rataa. Korkeutta esteillä ei ollut kovinkaan paljoa. Panda tuntui reippaalta koko tunnin ajan. Sain pidätellä sitä huolella. Kuitenkin olin tyytyväinen tunnin jälkeen. Rakastin tätä hevosta! Talutin tamman takaisin talliin ja purin sen varusteista mahdollisimman nopeasti. Se jäi tyytyväisenä karsinaan syömään heiniä, joita oli juuri tuotu lisää.

Ennen lähtöä kävin vielä sanomassa heipat Pandalle, kuten aina. Rapsutin sen kaulaa, samalla kun se mussutti heiniään onnensa kukkuloilla.

Hyvä että pääsit pian takaisin satulaan, ratsastuksen lopettaminen tippumiseen ei ole koskaan hyvä asia. Ja kuulosti ainakin siltä, että teillä meni nyt ihan kivasti(?) Tehän olette kohta ihan valmiita kisoihin Eikä se hevonen korkeutta kato, kunhan on este edessä niin mennään.. Mukavaa kun jaksat kirjoittaa näin aktiivisesti, aina mukavampi kirjautua sisään, kun on jotain "kunnollista" tehtävää! Kirjoitusvirheitä oli muutama ja sitten kiinnitin huomiotani (liikaakin) siihen, että kun tarinassa oli joku "lainaus näin". oli piste vasta lainauksen jälkeen. Piste tulee lainauksen sisään mikäli lainauksen perässä ei ole esim. x sanoi tms. Pilkku sitten tulee aina sinne lainauksien ulkopuolelle Muuten jälleen oikein sujuvaa kerrontaa, jossa olisin ehkä kuitenkin kaivannut hieman enemmän kuvailua Saat 35 tr ja 30 tp.

- allu

7.2.2016

Se tunne, kun rämmit pitkin metsiä etsimässä koiraa. Koirasta ei näy jälkeäkään, ei edes pientä tassun jälkeäkään. Kaiken kukkuraksi etsintää partiomme oli aikamoisen heikko. Minun lisäkseni etsijöinä oli Stefan,isoveljeni, jonka puolet hänen selittämistään tarinoista meni ohi korvieni.


"Mä en voi muuta sanoo, kuin että tää on ihan jostain, mistä lie", vikisen kävellessäni Stefanin perässä. Pujotellen puita ja hyppien kivien yli.
"Ei tää nyt niin ankeeta voi olla", Stefan sanoo hypätessään kiveltä alas.
"Voi olla!", vastaan, jonka jälkeen katselen ympärilleni "Hei katos tuolla se karkuri näyttää hiippailevan. Pepe tänne, tule tule, tule!"
Petrattavaa taitaa olla kuuntelemisen lisäksi myös koiran kutsumisesta luokse, sillä Pepe vain juoksi päinvastaiseen suuntaan heti, kun edes yritin kutsua sitä luokseni. Stefan nauroi vain vieressäni ja saimme vihdoin hänen ansiostaan Berninpaimenkoiran kiinni (ja mä sitten tietty autoin parhaani mukaan, eli seisoin vain vieressä).

"Oon ehkä onnellisin ikinä, kun pääsen pois täältä metiköstä", sanon helpottuneesti päästessäni kävelemään hiekkatietä pitkin, joka tuntui oikein tasaiselta kuopista huolimatta.
"Minä oon onnellinen, kun minulla on yhtä positiivista seuraa. Kerrohan mikä oli tämän reissun positiivisin asia?", Stefan kysyy.
"Hmm.. Tää on kyllä paha. Ehkäpä se seura on se kaikista positiivisin asia, vaikka puolet jutuistas menikin ohi. Emmä mikää kävelevä negatiivisuuden tuoja oo", vastaan naurahtaen siihen perään. Ehkä sittenkin taisin olla tällä kertaa se negatiivisin ihminen koskaan. Retki ei nimittäin ollut mikään loistavin, jos ottaa huomioon, että kävelin koko loppu päivän märillä kengillä.
"Odotas hetkinen". Stefan sanoo ja kävelee luokseni, jonka jälkeen kiskaisee pipoani.
"Mitä ihmettä sä teet?", kysyn kummastuneena pitäen samalla pipostani kovasti kiinni.
"Puunoksa", Stefan vastaa heittäen samalla risun takaisin pusikkoon ja nauraa minulle.

Tallille päästyäni päätin harjailla Pandan oikein kunnolla. Aloitin harjauksen ensiksi kovemmalla harjalla ja vaihtelin harjaa aina välillä kyllästyessäni pitämään yhtä ja samaa harjaa. Ihme tavat, joista ei yksinkertaisesti vain pääse eroon. Onneksi kukaan ei ollut kyyläämässä harjan vaihto sessioitani. Vaihdoin harjoja nimittäin aika tiuhaan tahtiin ja tamma tuli puunattua nenänpäästä häntään asti. Hännän selvitys ei ollut niinkään helppo suoritus ja sain käyttää apunani myös selvitysainetta, jonka teho oli mitään sanomaton.
"Johan poni kiiltää. Tässähän tulee jo sokeaksi!", Fanni sanoo kävellessään Pandan karsinnan ohitse, mutta kääntyi kuitenkin kannoillaan viime hetkellä katsomaan touhujani.
"Oiskoha aika hankkia ne lasit? Ajattelin vain, että näet varmasti nämä kuraiset jalat, joita vielä harjaant", vastaan Fannille, joka remahti nauruun.
"Ei kai sitä huomaa, että oon vähän väsynyt? Okei, erittäin tyhmä kysymys. Kaikkihan sen huomaa", Fanni sanoo vastaten samalla omaan kysymykseeni ja en voinut muuta, kuin naurahtaa ystävälleni.
"Eiköhä täällä aikamoni siinä tapauksessa kärsi pahasta väsymyksestä"
"Totta.. Kieltämättä porukka täällä tuntuu olevan vähän väsynyttä tai sitten se johtuu vain musta.
"Älähä nyt! Oot oikein mukava hoitaja. Pitäähän sitä nyt vähän tyhmäki olla. Ei siis, sillä että sä tyhmä olisit, mut juu mitä mä oikeen selitän?", sanon nauraen samalla selittäessäni kaikkea epäoleellista.
"Jospa minä tyhmä lähden tästä ja jätän teidät tyhmät tähän", Fanni sanoo painottaen sanoja tyhmä ja tyhmät. Vilkuttelin vain hänen peräänsä, joka ei enää ilmiselvästi kestänyt seuraani.

Kävin hakemassa lopulta kuitenkin Pandan varusteet. Ajatuksenahan oli ensin etten kävisi ratsastamassa ollenkaan, mutta päätin kuitenkin lähteä ratsastamaan. Ratsastaisin vain kaikki askellajit läpi ja tekisin myös samalla jotain hyödyllistä. Kiristelin satulavyön kireämmälle ja nappasin maasta kypäräni ja heitin sen tilalle tummansinisen piponi. Olimme nytten hoitsuni kanssa valmiita lähtemään maneesiin, joten nappasin ohjat kaulalta ja lähdin taluttamaan tammaa kohti koulurääkkiä.

Otin aika äkkiä jo kevyttä ravia pitkin kenttää löysin ohjin molempiin suuntiin, jonka jälkeen laukkasimme myös rennosti. Aloin tämä jälkeen vasta ottamaan ohjia tuntumalle pikku hiljaa ja lisäsin voltteja ja siirtymisiä mukaan. Vaihtelin suuntaa mielivaltaisesti ja asettelin aluksi Pandaa varovaisesti. En vaatinut siltä heti hirveästi mitään, vaan hölkyttelin perusasioita läpi, jotta tamma kuuntelisi varmasti minua, vaikka se oli ehkä maailman miellytyshaluisin hevonen minkä tähän mennessä olin edes ratsastanut. Se yritti parhaansa ja kuunteli minua oikein tarkasti ja tuntui kuinka se ihan miettisi tarkkaan mitä siltä pyydetään.

Hölkyteltyäni tarpeeksi aloin tekemään käynnissä väistöjä. Panda meni oikein yllättävän mallikkaasti molempiin suuntiin väistöt käynnissä, joten siirryin tekemään ravissa samaa. Vaikeutin tehtävää kuitenkin vielä niin, että tein siksakkia. Pandan vauhti alkoi vähän kiihtyä ja väistön suunnan vaihtaminen oli yhtä säheltämistä. Kaikki levisi suoraansanoen käsiin, mutta lopulta homma alkoi jälleen pelittämään, sillä tavalla kuin tahdoin.

Kyllästyin piakkoin väistöihin ja päätin nostaa laukan. Panda laukkasi uraa pitkin reippaasti, mutta samalla kuitenkin kuunnellen pieniä pidätteitäni. Hidastin laukkaa niin pieneksi, kuin mahdollista. Parisen kertaa laukka putosi raviin, mutta ollessani paljon tarkempi pitämään pohkeet kiinni niin hommahan toimi vähän liiankin hyvin. Suuni oikein loksahti auki miten hyvin kaikki sujuikaan. Laukkasin vielä vähän reippaampaa laukkaa, jonka jälkeen siirryin takaisin raviin. Pandalta lähti oikein lennokasta ravia, jossa oli hitusen vaikeampi istua mitä yleensä. Sinnikkäästi pidin kuitenkin itseni kiinni satulassa.

Laitettuani jo hevosen karsinnaan jalat paketoituna uskaltauduin hetkeksi istuskelemaan tallivintille, joka kuhisi hoitajista.
"Mikä cd-levy pistetään soimaa?", ´Samppa kysäisee ja kaikki tuntuivat olevan yhtämieltä, joten musiikki alkoi soimaan heti. "Ottaako joku teetä?"
"Minä voisin ite asiassa ottaa" sanon astellessano Sampan luokse, joka sitten ojentaa minulle teemukin. Kaadoin siihen höyryävää vettä. Nappasin teepussin pöydältä ja avasin pakkauksen, jonka jälkeen upotin pussin veteen.
"Mites meni Pandan kanssa? Ainakin mitä näin niin en voi sanoa muuta kuin vau", Mikael sanoo.
"No arvaa loksahtiko multa suu auki ku hevonen vetää ihan tosissaan", vastaan naurahtaen samalla. Hörppäisen vähän kuumaa teetä ja olen polttaa suuni. Siinä sitten huidon käsilläni, kuin lentoon yrittävä kana.
"Ama iha rauhassa. Tuolla tyylillä et ikinä pääse lentoon", Fanni sanoo ja kuulen vain sen jälkeen muiden naurun.

8.2.2016

Kiskaisen tallivintin oven auki, astun sisään ja suljen oven samalla perässäni. Tallivintille tuli heti perään Mikael, joka ryntää heti teekupin äärelle. Huomaamme pöydällä suuren paketin, jossa luki sotkuisella käsialalla "älä koske, älä katso, äläkä edes harkitse sen avaamista".
"Mitähä tuoki meinaa", sanon naurahtaen ja astelin paketin luokse.
"Mitä sä teet? Ei toisten paketteja saa avata", Miksu sanoo yrittäen kiskoa minua epätoivoisesti pois paketin luota. Ravistan sitä vähän ja paketti tuntui todella kevyeksi huomioon ottaen sen, että se oli erittäin suuri. Lopulta pojankin uteliaisuus voitti ja hän kipittää viereeni hiljaisin askelin.
"Mitähä tuolla on?", hän kysyy katsoen samalla pakettia. Alan avaamaan pakettia hitaasti auki. "Mä en sitte ollut mukana tässä, okei?"
"Juu sopii. Otan täyden vastuun kaikesta", vastaan nyökytellen ja kurkkaan sisälle pakettiin. Pettymys oli suuri, kun paketista löytyy kasa pipoja Hiisivuoren nimellä varustettuna. Pian kuulemme naurahduksia ja iloisia kiljahduksia lähestyen tallivintin ovea.
"Laita se äkkiä kiinni!", Mikael kuiskaa paniikissa ja alan pikaisesti kasaamaan sitä uudelleen kiinni. Työnnän äkkiä häntä selästä kohti kaappeja, josta löytäisimme itsellemme kupit. Nappaan kaapista kaksi kuppia ja annan toisen Miksulle, joka esittää ottavansa raanasta vettä. Silloin Eve, Samppa, Fanni ja Luciana tulee ovesta sisään.
"Mooi", huudan tulijoille. He vastaavat iloisesti tervehdykseeni. "Mitäs te ootte puuhannu?"
"Eipä mitää kummoista."
Alan yskiä ja Luciana ryntää hakkaamaan minua selkään, etten tukehdu.
"Varmuuden vuoksi", tyttö vastaa harmittomasti ja nappaa itselleenkin kupin kaapista. Itse liityn muiden mukaan istumaan pöytään.

Siinä istuessamme juttelimme kaikki asiat läpi mitä ikinä keksimmekään maan ja taivaan väliltä.Eve huomaa ensimmäiseksi pöydällä olevan paketin.
"Joku on näköjään käynyt penkomassa Allun tuomaa laatikkoa", hän sanoo katsoen kummastuneena meitä kaikkia, kunnes katsoo minua ja Mikaelia "Hei oliko tuo jo noin ku tulitte?"
"Juu oli", vastaan, katsoen häntä. Eve kuitenkin katsoo minua jotenkin epäilevästi ja lopulta kaikki muutkin pöydässä olevat katsovat minun suuntaan kuin olisin ollut maailman pahin rikollinen.
"En mä sitä avannu. Miks kaikki epäilee mua?"
"Koska sä oot koko pöydän epäilyttävin henkilö", Luciana sanoo hymyillen. "Ja sun naama on just sen näköne, että sä oisit tehny jotai"
"Okei se olin mä, mutta Mikaelikin oli mukana. Aijai näitä takoja ku eivät osaa edes säännöistä pitää kiinni", sanon heilutellen syyttävästi etusormeani Miksua kohti, jonka hymyn näki varmaan kilometrien päähän.
"Mitä siellä oli?", Samppa kysyy.
"Pipoja", Mikael vastaa.

Hetkeä myöhemmin minä ja kaikki muutkin istumme ihka uudet pipot päässä tallivintillä hymyssä suin, kunnes Allu päättää tulla. Kaikki muut olivat piilottaneet jo piponsa, kunnes itse älyän ottaa sen pois päästäni.
"Heei", vastaan hymyillen ja Allu vain hymyilee tavalliseen tapaansa.
"Eikö kukaan täällä osaa lukea lappua vai sattuiko nämä pipot vain juoksemaan teidän päähänne?", Nainen kysyy katsoen meitä niin vihaisesti kuin pystyi.
"Niin siinä taisi käydä", myönnämme kaikki yhtää aikaa nyökytellen samalla.
"No olisin ne kuitenkin teille antaneet. Mitäs aattelitte nyt tehdä?"
"Haluuko joku lähtee pulkkaratsastamaa mun mukaa? Pandalla voitas hetkinen sitäki kokeilla nyt, kun en ole sitä vielä ehtinyt ratsastaa", kysyn kaikilta ja pienen harkinnan jälkeen moni vastaa myöntävästi. Mikael, Samppa ja Fanni menivät etsimään pulkkaa ja muita tarvittavia välineitä, kun me loput menimme laittamaan Pandan kuntoon.

Olin verrytellyt Pandaa valmiiksi muita odotellessa ja pystyimme lähtemään lenkille, jossa vetäisin tai tässä tapauksessa Panda vetää perässään rohkeita tallityttöjä. Luciana ei halunnut kuin katsella meidän touhujamme huvittuneena sivusta ja pitäen seuraa odottaville.
"Ootko Samppa valmis?", huudahdan ja hän näyttää minulle vain peukkua. Otan aluksi Pandan raviin ja katson mitä se sanoo perässä olevasta lastista. Tamma ei välittänyt ylimääräisestä painosta melkein mitään, josta syystä se nostaa laukan. Panda nostaa laukan oikein ponnekkaasti ja laukkaamme Samppa perässämme niin pitkää kunnes hän pöllähtää lumihankeen. Jarrutan Pandan ravin kautta käyntiin, jonka jälkeen käännämme suuntamme takaisinpäin.
"Voit mennä", Samppa hutaa perästä ja nostan jälleen laukan. Tällä kertaa laukkaamme kovempaa kuin edellisellä kerralla ja saan jarrutella sitä oikein kunnolla vilkuillen smaalla olkani yli, että varmasti kyytiläisemme on vielä mukana.

Pulkkaratsastusta kävi kokeilemassa myös Eve, Miksu ja Fanni. Samppa innostui käymään useammankin kerran ja kaikilta saimme nähdä mitä upeimmat lennot.
"Amandan vuoro tulla pulkan kyytiin", Miksu sanoo. "Hopi, hopi nyt! Alas sieltä"
"Hyvä on!", vastaan ja hyppään tamman selästä alas. Avitan Fannin Pandan selkään, minkä jälkeen kävelen pulkan kanssa ratsukon perään. Saan kuulla samalla myös valituksia miten suurelta hoitsuni tuntuikaan Velmun jälkeen enkä voinut kuin nauraa Fannille. Tosin hän saa nauraa pian tyylikkäille naama laskuille.
"Valmista?"
"Jees", huudahdan ja tiukennan otettani kapulasta. Pulkka nytkähtää eteenpäin ja se oli sitten menoa. Tunnen jokaisen lumen pahkuran naamassani jotka sattuivat lentämään suoraan naamaani. Pulkka tökkää jonkun ajan päästä lumen alla olevaan kiveen ja lennän komeassa kaaressa naama edellä penkkaan.
"Tää on iha helvetin kylmää", huudan samalla puhdistaen naamaa lumikerroksesta ja kaikki nauravat jälleen kerran minulle. Hyppään uudelleen pulkan kyytiin ja näytän parhaalle ystävälleni peukkua hymyillen leveästi. Tiukennan jälleen otettani ja valmistaudun taas törmäämään yllättäviin kiviin, oksiin tai ihan ikinä mitä lumen alta saattoi löytyä. En voi kun nauraa Fannin hymyilemässä Pandan selässä. Pystyn kuvittelemaan myös Pandan pienen hymyn veroisen virnistyksen sen laukatessa täysiä.

Taputan Pandaa laitelttuani sille suojat, missä virtasi letkua pitkin viileä vettä rankan pulkkaratsastuksen jälkeen. Tarkastan vielä varmuuden vuoksi jalat joissa näytti olevan vain yksi pieni naarmu, jonka puhdistaisin heti. Lähden hakemaan tarvittavat aineet ja puhdistan haavan vanulla huolellisesti. Sen jälkeen muistelen vähän päivän tapahtumia. Kaikilla oli ehdottomasti hauskaa koko päivän ja Lucianakin saatiin lopulta pulkan kyytiin sekä ikuistimme minun järkkärillä pari kuvaa reissulta ja pystymme nytten ihailemaan tyylikkäitä suorituksiamme videoilta ja kuvilta. Ehdoton suosikki kuva oli missä minä ja Panda laukkaamme täyttä päätä molemmat iloisena. Se saa varmasti kaikki ajattelemaan, että meillä ei ollut tylsää!

Olipas pitkä tarina, varmaan pisin, mitä tähän mennessä olen lukenut. Satuin käväisemään maneesissa sun ratsastuksen aikana ja todella kivan näköisesti teillä menikin Pandan kanssa. Hyvä, että teillä alkaa yhteistyö pikku hiljaa pelata, tamma ei ole nääs mikään helpoin, eivätkä kaikki sen kanssa tulekaan toimeen ollenkaan. Panda kyllä osaa olla varsin miellyttävä ratsastaa, ja miellyttääkin mieluusti henkilöitä, joista pitää. Ja hienostihan teillä meni pulkkaratsastuskin (onneksi), sillä tamma ei ole mikään luotettavin tuollaisissa touhuissa, sen verran takapääkin saattaa joskus lennellä. Hyi hyi teitä, pitäisi pystyä malttamaan eikä mennä toisten paketteja availemaan ilman lupia.. Ainoastaan yhteen kirjoitusvirheeseen törmäsin näin ensimmäisellä luku kerralla, mutta aikamuotojen kanssa tuntui sen sijaan olevan aika paljonkin juttua (tai sitten olen tullut niiden kanssa vaan tarkemmaksi), aikamuodot vaihtelivat aika paljon, joten yritä kiinnittää ensikerralla niihin enemmän huomiota Ja käy ehdottomasti osallistumassa ystävänpäivä tapahtumaan, jotta saataisiin tasamäärä osallistujia (kaikille parit) Saat tästä 45 tr ja 40 tp.

- allu

8.2.2016

”Kiitos kyydistä!” huudahdin äidilleni paiskaten oven kiinni. Äidin auto peruutti, kääntyi ja kaarsi sitten pois Hiisiksen tutusta pihasta. Tänään olisi kaapinsiivousoperaatio, joka oli kyllä odottanut jo aivan liian kauan. Saapastelin tyhjä kangaskassi kädessäni suoraan yläkertaan, halusin nimittäin hoitaa tämän mahdollisimman pian alta pois. Avasin peilin alla olevan kaapin hapuillen sieltä vanhaa pyyhettä. Pyyhkeen alta löytyi tummunut avaimeni, jonka nappasin käteeni. Nakkasin pyyhkeen takaisin kaapin nurkkaan ja laitoin kaapin oven kiinni. Kaivoin taskustani avaimenperän, jossa olivat omat tietoni ja kiersin sen kiinni avaimeen. Tämän jälkeen astelin taukotilaan.

Taukotilassa olivat Samppa, Luciana, Eve ja Mikael. Eve ja Luciana lukivat sohvalla vierekkäin Hevoshullua, Samppa joi jotain pöydän ääressä ja Mikael katseli tyhjiä seiniä.
”Moikka!” tervehdin nelikkoa. Kuulin epämääräisiä mumahduksia, mutten antanut sen häiritä hetkellistä ”siivousintoani”.
”No niin, mä aion siivota mun kaapin tänään, muita?”
Eve ja Luci nostivat katseensa lehdestä, vilkaisten sitten toisiaan.
”Me ainakin tullaan!” Luci hihkaisi. Miksukin vastasi myöntävästi.
”Kai mäkin sitten tuun, kerran seuraa on”, Samppa hymähti hörpäten juomansa loppuun ja nousten pöydästä. Nyökkäilin hyväksyvästi, kadoten sitten huoneesta takaisin välitilaan, jossa kaapit sijaitsivat.

Työnsin avaimen kaappini lukkoon vääntäen sitä. Kaappi vinkui avatessani sen sepposen selälleen ja paljasti kamalan sekasotkun.
”Voi herranpieksut”, henkäisin järkyttyneenä. Tämä oli vasta toinen kuukauteni Hiisiksessä hoitajana, ja jo nyt kaappi oli näin kamalan näköinen.
”Eiköhän aleta hommiin”, Mikael lausahti tullen oleskeluhuoneen ovesta ensimmäisenä ulos. Nyökkäsin. Poika meni omalle kaapilleen, avaten sen tottuneesti. Samppa tuli viereeni, avasi oman kaappinsa ja Eve Lucista seuraavan. Fanni tuli hetken päästä tehden saman. Kävin ihan uteliaisuuttani kurkkimassa toisten kaappeihin, ensimmäiseksi tarkastukseeni joutui Mikael.
”Mitä ihmettä?” huudahdin, ”Miten oot saanu parissa viikossa sun kaapin tohon kuntoon?"
Miksu virnisti kohottaen olkapäitään.
”En oo kovin siisti”, poika naurahti heilauttaen hiuksiaan.
”I see”, naurahdin jatkaen matkaani Sampan kaapille. Se ei edes ollut kovin sottainen.
”Eve, Eve, mä ymmärrän sun tilanteen”, sanoin hieman naurahtaen osoitten kaapin sisältöä. Kaappi oli täyteen ahdettu kaikenlaista romua ja roinaa, jolla ei tuntunut olevan loppua. Tyttö naurahti nykäisten tavaraa kaapistaan alas. Lucinkaan kaappi ei mikään siistein ollut, mutta ei se ollut yhtä sotkuinen kuin minulla tai varsinkaan Miksulla.

Tyhjennettyäni koko kaapin sisällön lattialle Sampan tapaan, katsoin tavaranpaljoutta kriittisesti. Laitoin takaisin ratsastushousut, jodhpurit, ratsastuskengät, chapsit, kypärän, toppa- ja softshell-ratsastushanskat ja, raipan ja kannukset, näin aluksi. Tämän jälkeen aloitin lopun kasan läpikäymisen. Kesäratsastussukat pyykkiin, samoin toppi, jota olin etsinyt koko kesän tuloksetta, pari T-paitaakin päätyi pussiin. Näiden lisäksi kaapissa oli huppari, jonka laitoin takaisin kaappiin, samoin kuin tuuli- ja toppatakin. Topparatsarit, talviratsastussukat, pipo, lapaset ja villasukat päätyivät kaappiin myöskin. Kasassa oli vielä jotkut likaiset sukat, jotka joutivat jo pois, ja paksu, suuri, tummansininen fleece, jonka laitoin vielä kaappiin. Tämän jälkeen kävin tilpehöörikasan kimppuun.
”Kattokaa mitä mä löysin!” huudahdin nostaen esille hiihtoratsastuksesta otetun kuvan meistä tyhmin ilmein. Minä, Mikael, Fanni ja Samppa esittelimme kameralle maailman typerimmät ilmeemme Pandan ja Foxin kanssa, joka jotenkin kummasta syystä haukotteli (tai oltiin saatu haukottelemaan) oikein makeasti kieli ulkona. Näytin kuvan muille, ja nauroimme vatsa kippurassa.
”Tää pitää kyllä joskus näyttää Allulle ja Juulialle , halusivat ne tai ei!” naureskelin ottaen maasta sinitarrapaketin, napaten siitä pari palaa sinitarraa, asettaen palaset kuvan taa ja liimaten kuvan muiden kuvien joukkoon kaappini sisäpuolelle. Nauraisin sille varmaan joka kerta kaapin aukaistessani.

Muita rojukasasta löytyneitä esineitä olivat mm., hevosta esittävä, varmaan Polluxin mukana tullut pieni patsas, joku epämääräinen möykky ja Pandan harja (+ joḱunen muu harja). Kaikki paitsi entisen hevoseni Karkin harjat lähtivät mukaani, koska jos minulla joskus vauvaa tulisi ikävä, niin voisin haistella sen tuoksua harjastani tallilla ja silitellä sitä. Nyt varmaan ajattelette, että olen hullu, mutta uskallan väittää, että aika harvat ovat kokeneet mitä minä olen kokenut – vieläpä samassa ajassa. Nostin kaikki kotiinmenevät roinat kangaskassiini, jonka laitoin siististi roikkumaan kaappiini.
”I'm ready!” hihkaisin tyytyväisenä. Samppakin oli jo valmis ja auttoi Eveä, Miksu ja Fanni vielä ”loppusilasivat” kaappejaan. Katsoin hymyillen kaapissani killuvia kuvia, ja muistin jotain. Kaivoin taskustani minusta ja Pandasta otetun kuvan ja liimasin sen sinitarrojen avulla ”kollaasin” jatkoksi.

Joimme yhdessä kahvia (ne jotka joivat) ja jutustelimme mukavia. Tämän hetken jälkeen tein lähtöä tammani luokse; tänään aikoisin ratsastaa.
”Mäki tuun, Foxy on kuitenki samassa tarhassa ku Panda niin sama se nyt”, Luci sanoi hymyillen. Nyökkäsin tytölle.
”Vaihdan ensin ratsastusvaatteet ni mennää sitte.”
Luci vastasi myöntävästi jääden vielä hetkeksi istuksimaan pirttipöydän ääreen. Vaihdoin pikaisesti vaatteet välitilassa ja kutsuin sitten tytön mukaani. Emme olleet vielä hirmu tuttuja toisillemme, mutta koko ajanhan tässä tutustuttiin.

Katselimme sinitukan kanssa hoitsujemme menoa tarhassa.
”Onko Foxi kiva?” kysyin keskustelua aloittaakseni. Totta kaihan se oli, eihän Luci muuten sen hoitaja olisikaan.
”On, ihana!” tyttö sanoi posket punoittaen. Hymyilin hänelle. Hän oli aloittanut kanssa kuukausi sitten, kuten minäkin.
”Haetaanko noi?” kysäisin vaivihkaa. Minua vuoden vanhempi tyttö nyökkäsi topakasti. Menimme portista sisään riimunarut käsiemme takana.
”Pan-daaa, tuleppa”, huhuilin tummanruunikolle. Oli melko lämmin, mutta sillä oli sadeloimi päällä; onnekseni. Lucikin huhuili Fwb- tammaa, joka katseli hoitajaansa ihmeissään. Kävelin pari askelta eteenpäin ja kutsuin Pandaa uudelleen. Ihmeekseni lämminverinen lampsi laiskasti luokseni ja antautui kiinni. Hymyilin ja taputin hoitohevostani kaulalle.
”Hyvä tyttö.”
Lucianalla kesti hieman kauemmin saada rautias tamma kiinni. Vasta silloin, kun esitin Pandan kanssa lähtevää ja raotin porttia, tamma hyökkäsi luoksemme. Luci tarttui kiinni Foxin päitsistä ja kiinnitti riimunarun kiinni päitsien renkaaseen. Lähdimme peräkanaa kävelemään talliin ja ystäväni sulki portin perässämme.

Pesupaikan ja jalkojenpesun kautta menimme karsinaan. Riisuin tammalta loimen ja vein sen kuivamaan, se oli sen verran märkä. Säästyimme Lucin kanssa sadekuurolta, joka alkoi juuri äsken tihkutuksella jatkuen suuremmaksi sateeksi. Palasin harjapakin kanssa Pandan karsinalle, joka oli minulle jo aika tuttu. Karkki-muitot tulvahtivat taas päähäni. Karistin Karkki-ajatukset mielestäni hymyillen. Meillä oli hauskaa, mutta nyt keskittyisin Pandaan ja sen kanssa treenaamiseen. Otin harjapakista pölyharjan, alkaen sillä käymään läpi sen karvaa. Panda pärskähti lopetettuani harjaamisen ja tökkäsi minua.
”No joo joo, jatkan”, sanoin naurahtaen. Jalat harjasin kovemmalla harjalla ja pään pehmeällä pääharjalla. Tämän jälkeen puhdistin tottuneesti kaviot ja taputin tammaa ryntäille.
”Me lähetään kuule ratsastamaan!”
Kävin viemässä harjapakin pois ja hain tilalle satulan ja suitset. Jätin suitset karsinan ulkopuolelle ja menin sisään karsinaan satulan kanssa. Panda kavahti hieman nähdessään satulan, mutta menin sitä lähemmäs. Se lähti kiertämään toiselle puolelle karsinaa, mutta otin sitä päitsistä kiinni ja hieman vaivalloisesti nakkasin satulan tamman selkään, jolloin se rauhoittui merkittävästi. Kävin oikaisemassa satulahuovan toiselta puolelta ja palasin vasemmalle puolelle kiristämään satulavyön. Sitä kiristäessäni Panda nakkeli päätään ja taisi näyttää hieman hampaitaankin, mutten välittänyt. Kiristin satulavyön toiseen reikään ja taputin hoitsuani kaulalle. Otin karsinan ulkopuolelta suitset ja nakkasin pois ottamani päitset karsinan ulkopuolelle. Laitoin ohjat kaulalle ja nappasin kiinni hoitsuni päästä. Tarjosin Pandalle kuolaimia, jotka se otti ihan kivasti. Vedin niskahihnan korvien taakse ja kiristin loput remelit. Tämän tehtyäni vedin ohjien vasemman puolen vasemman jalustinhihnan taa, ja lähdin varustamaan itse itseni.

Astuin tuolille asettaen jalkani jalustimeen ja ponnistaen selkään. Olin jo kerennyt kiristää satulavyötä, mutta kiristin sen vielä loppuun selästä käsin. Säädin jalustinhihnat ja käänsin Pandan maneesin uralle. Tamma tuntui virkeältä. Se katseli maneesia innostuneen oloisena, kaula pitkällä. Mukailin tyttelin pitkää askelta, pitäen toisella kädellä kiinni ohjista, toinen oli rentona reiteni päällä.

Keräsin ohjat ja aloin tunnustelemaan hevosta. Minulla oli kannukset jalassa, katsotaan mitä siitä tulee... Mutta joo. Annoin Pandalle puolipidätteitä ja pohjetta, tarkoituksenani saada sitä hieman koottua ja peräpää alle. Se nakkasi ensin päätään, alkaen sitten jo pikkuhiljaa myötäämään. Tein pysähdykset käynnissä joka kirjaimen kohdalle. Pandora Dame kuunteli kohtuullisen hyvin, pää vain nousi pysähdyksissä. Tämän jälkeen tein joka toisessa kirjaimessa pysähdyksen jälkeen peruutuksen.

Nostin ravin. Pandan pää nousi taas, mutta kärsivällisenä annoin sille tasaisin väliajoin pienet puolipidätteet ja pohjetta. Tamman ravi oli aluksi melko laiskaa, ja jouduin muistuttamaan sitä missä mentiin. Pian lämpöinen tajusikin, mitä siltä pyysin, ja tunsin, kuinka se otti takapään alleen ja myötäsi. Taputin hoitsuani pienesti kaulalle ja käännyin voltille.Panduliini taipui melko huonosti, ja jouduin siinä suhteessa työstämään sitä aika lailla. Päätin tehdä pitkille sivuille askeleenpidennykset ja päihin voltit harjoitusravissa. Päästyäni ensimmäiselle pitkälle sivulle, annoin sille puolipidätteet, napautin sitä pohkeilla ja maiskautin äänekkäästi. Askeleenpidennys oli kehno, ja annoin tammalle hieman lisää pohkeita. Pää pystyssä se sitten porhalsi eteenpäin, taisi hieman kuumua. Annoin pienet puolipidätteet ja päädyssä siirryin harjoitusraviin. Panda ei malttanut lopettaa porhallustaan, joten tein mahdollisimman suuren voltin ja annoin pieniä puolipidätteitä.

Tuon harjoituksen jälkeen otin käyntiin ja kävelin hetken pitkin ohjin. Tammuliini venytti kaulaansa ja käveli melko nopeasti, minä venyttelin sen aikaa.

Otin ohjat tuntumalle ja koitin koota Pandaa. Se pärisytti sieraimiaan ja myötäsi. Annoin sille pohkeita jotta sain hyvän, tahdikkaan käynnin. Tämän jälkeen annoin puolipidätteet ja painoin laukkapohkeet tamman kylkiin. Villikko nosti hetken viiveellä hitaan laukan. Maiskautin Pandalle antaen sille lisää pohkeita. Laukka rupesi pyörimään mukavasti ja kokosin tammaa hieman. Nyökkäsin hyväksyvästi , Pandan ollessa hieman matalassa muodossa. Tein pääty-ympyrät, ja pitkällä sivuilla pysähdyin keskelle nostaen siitä uuden laukan.

Loppuun tein vielä pohkeenväistöjä molempiin suuntiin sekä käynnissä että ravissa. Pandora toimi siinä yllättävän hyvin, ja väisti melko jyrkästi vaikken sitä pyytänyt. Pohkeenväistöjen jälkeen annoin Pandalle pitkät ohjat ja päästin jalustimet jalasta. Taputin sitä kaulalle ja rupesin pyörittämään käsiäni. Pyöritin ensin toista kättä, sitten toista ja lopulta molempia. Jalatkin pääsivät pyöriteltäviksi.

Käänsin ratsuni kaartoon ja pysäytin sen. Taputin tammaa kaulalle kallistuen sitten makaamaan sen kaulan päälle.
”Kiitos ihanuus.”

Olipas jälleen mukavaa luettavaa! Kaappi kannattaa kyllä siivota aika ajoin, mutta ihmettelin, miten teillä oli kertynyt muutamassa viikossa niin paljon tavaraa sinne :'D Kesaratsastus vaatteitakin.. Huomasin muuten sen kuvan siellä ja täytyy kyllä kysyä, että kuka olikin niin hauskan tilanteen saanut ikuistettua? Siitä kuvasta sai kyllä ehdottomasti päivän naurut. Teillähän meni Pandan kanssa kivasti ratsastus jälleen, ainakin kuulosti. Tamma on todella herkkä esimerkiksi kannukselle, mutta kertomasi perusteella käytit sitä sopivan varovasti, teistä tulee vielä hyvä pari. Kirjoitusvirheisiin en tainnut kummemmin törmätä, eikä aikamuotojenkaan kanssa ollut enää niin paljon ongelmia, hyvä! Siisti, mukava tarina. Saat tästä sen verran tr mitä nyt siitä summasta puuttui + 30 tp. (Pahoittelut pika vastauksesta, tuli vähän kiire..)

- allu

16.2.2016

Olin juuri tippunut Pandalta, viikko sitten. Selkää särkee sunnuntaisen tärskyn takia edelleen. Keventäminen vihlaisee pistävästi joka askeleella eikä harjoitusravista uskalla oikein puhuakaan. Niinpä minä puoliksi seisoskelen jalustimilla ja roikun Pandan harjassa, kun se hölkkää löysänä matona pitkin kenttää ratsastusloimen lepattaessa sen takapuolen molemmin puolin.

Pakkasta on mittarin mukaan 15 astetta. Ihan kuin siinä ei olisi jo kestämistä, saa harvinaisen viiltävä tuuli sään tuntumaan vähintään kymmenen astetta vielä kylmemmältä. Päätän sinnitellä vielä muutaman kierroksen.

Pandaa ei, ihme kyllä, pakkanen tunnu juuri haittaavaan. Se ravailee muitta mutkitta sinne, minne minä sen epähuomiossa ohjaan, ja pärskähtelee tyytyväisenä turpakarvat huurussa. Käynnissä pystyn hetken aikaa tekemään hommiakin ja ratsastan muutaman ihan kelvollisen loivan pohkeenväistön molempiin suuntiin. Sitten kolmisormirukkasissakin palelevat sormet sanovat kuitenkin sopimuksen irti, joten joudun heittämään ohjat pitkiksi ja lopettamaan siihen.

Laskeudun satulasta vaivalloisesti alas taluttamaan loppukäynnit maasta käsin. Pandaa jännittää toppahousujeni kahina ja se tanssahtelee ohjanmitan päässä ensimmäisen kierroksen ennen kuin tajuaa, että en aio edelleenkään hypätä sen kimppuun. Ohuessa lumihangessa hevosen vierellä tarpoessani alan jo melkein sulaa. Varpaat ja sormet ovat kyllä edelleen niin jäässä, että jos yrittäisin taittaa niitä, ne varmaan katkeaisivat saman tien kahtia.

Talutan Pandaa perässäni talliin ja riisun ja loimitan sen pikavauhtia. Työnnän nyt enemmän valkoiset kuin punaiset sormet lämpimään tamman karvan ja loimen väliin ja henkäisen helpotuksesta, kun tunnen elon palaavan niihin. Panda avittaa minua puhaltelemalla lämmintä ilmaa sormilleni herkkujen toivossa. Painan suukon tamman kaulalle ja mietin miten hyvä tuuri minulla kävi, kun juuri minä sain juuri sen hoidettavakseni.

Sitten näen Pandan yli Alpon vaalean hahmon nököttämässä karsinassaan ja vähän synkistyn. Tuntuu, että minun pitäisi välittömästi mennä pussailemaan sitäkin. Vaikka tiedän että se on hölmöä, välillä minusta tuntuu, että Pandan kanssa viettämäni aika on Alpolta pois ja päinvastoin. Kahteen hevoseen rakastuminen on muutenkin tuonut kaiken ilon lisäksi mukanaan hassuja ongelmia, joita en osannut ennen kuvitellakaan.

Miksun iloinen viheltely käytävällä keskeyttää pohdintani hetkellisesti. Mikael Lehtimäki, minä tajuan.

”Hei Miksu mulla on sulle asiaa”, huikkaan pikaisesti ja nykäisen hänet kyynärpäästä sisään karsinaan.

”Jos säkin nyt aiot alottaa mun arvostelukyvystä niin mua ei suoraan sanottuna kiinnosta”, Mikael kivahtaa myrskyisän näköisenä kädet taskuissa.. Panda vilkaisee poikaa vähän pöyristyneen oloisena ja puhisee paheksuvasti.

”Täh? Ei”, minä hämmennyn. ”Sitä vaan, että miten sulla on mennyt Vallun kanssa? Tuntuuko susta että sä ehdit hoitamaan sitä usein?"

”Ai?” Miksu kohottaa kulmiaan ja näyttää yhtä yllättyneeltä kuin minäkin. ”Joo kai? hyvin on aikaa".

”Niin”, nyökkään.”Kiitti. Ei mulla muuta.”

”Okei”,Lehtiäen poika sanoo hitaasti ja näyttää vähän epäilevältä, mutta livahtaa sitten tiehensä.

Miksu on oikeassa, mietin kumartuessani vielä puhdistamaan Pandan kaviot. Ongelma lienee vain minun päässäni. Eiköhän Vallulle ole aina aikaa, kun se saa huomiota.

Saatuani Pandan hoidettua vien harjat pois ja vaellan yläkertaan (matkalla käyn pikaisesti hellimässä tunnile lähtevää Alpoa, kuitenkin). Fanni, Luci ja Eve kiistelevät oleskeluhuoneessa siitä, onko kattolamppu himmentynyt sitten eilisen ja pitäisikö se kenties vaihtaa vai pyytää Juuliaa vaihtamaan, ja Samppa kököttää sohvannurkassa maansa myyneen näköisenä.

Istun tytön viereen ja katson lamppua mietteliäästi. ”Ihan hyvältä se mun mielestä näyttää”, totean, ”ei kai sitä tartte vaihtaa ennen kuin se pimenee kokonaan.”

Samassa muistan – majakan lamppu.

Edellisvuonna olin Karkin,entisen hevoseni, kanssa kahden ratsastanut järven rantaan kallioille. Majakan valo oli ollut päällä ja valaissut lumisen järven hämärtyvässä iltapäivässä omituisen keltaiseksi. En ollut miettinyt asiaa silloin sen tarkemmin ja unohtanut sen heti, kun olin kääntänyt Karkin takaisin kotia kohden.

Siinä oleskeluhuoneen ehkä hieman himmeää lamppua katsellessani kuitenkin tajuan, miksi järvi oli näyttänyt vieraalta. Eihän majakan valon kuuluisi olla päällä, kun järvi on jäässä. Joko kyseessä oli testi tai vahinko - tai sitten jotain oli tekeillä.

Asiasta täytyisi ottaa selvää.

Jäipäs tämä mielenkiintoiseen kohtaan, onneksi on vielä lukematta tuo toinen tarina.. Ei sun tartte Pandalla väkisin ratsastaa, jos selkään sattuu, voisit esimerkiksi juoksuttaa sitä, tai sitten tehdä perus maastakäsittely harjoituksia, jotka vahvistaisivat suhdettanne. Alpokin on kyllä aika ihana, jos se sua niin paljon houkuttaa niin voisin kenties antaa sen sulle tuntiratsuksi, niin pääsisit kokeilemaan miltä tuntuu istua jonkun muun kuin pandan selässä. Tarina oli kirjoitusvirheetön, ainakin omaan silmään, eikä aikamuotojenkaan kanssa ollut nyt mitään erityistä huomautettavaa. Hieno tarina, siirryn nyt lukemaan (kenties) jatkoa tälle.. Saat tästä 30 tr ja 30 tp.

- allu

17.2.2016

Allu katsoi meitä pitkään kahvikupposensa ylitse ja huokaisi syvään.
”Kyllähän te VOITTE lähteä maastoilemaan, jos teistä tuntuu, et koko porukka pärjää. Mutta ei mitään hullutteluja sitten! Ottakaa otsalamput ja heijastinliivit mukaan älkääkä olko pitkään”, hän neuvoi meitä. Olin näkevinäni, että hänen toinen suupielensä nyki, ihan kuin häntä olisi naurattanut hiukan.
Minä, Miksu,ja Fanni, ja metsäretkestä myöhemmin innostunut Samppa olimme kokoontuneet jännittyneen innostuneina toimistoon varmistaaksemme, että iltainen maastolenkkimme tosiaan sopisi Allulle. Kaikki oli lähtenyt, kun aiemmin 2 päivää sitten maastoillessani olin törmännyt vieraaseen ratsukkoon, jonka kummallinen käytös oli saanut niskavillani nousemaan pystyyn. Ratsastaja oli jäänyt tuijottamaan minua lewitzer hevosensa selästä ja näyttänyt niin pahantahtoiselta, että minä olin pelästyksissäni hoputtanut Pandan saman tien kotimatkalle. Nyt me lähtisimme ottamaan selvää, kuka metsässä oli ollut.
”Vaikka tuskin se enää siellä hengaa”, Samppa oli todennut fiksusti, kun kolistelimme rappusia alas oleskeluhuoneesta kohti Allun toimistoa.
”Siellä on pehmeää lunta, me varmasti voidaan seurata, mihin päin se on mennyt”, Miksu oli päättänyt jääräpäisesti. Metsäretki oli ollut pitkälti hänen ideansa.

Sovimme, että varustaisimme hevoset ja lähtisimme matkaan puolen tunnin kuluttua, että ehtisimme takaisin ennen kuin tulisi sysipimeää. Panda näytti kummastuneelta, kun harjasin sitä kolmatta kertaa vähään aikaan. Me käytiin jo tänään kävelemässä, se näytti sanovan tutkaillessaan minua kauniilla mantelinmuotoisilla silmillään.
”Käydään seikkailemassa”, minä kuiskutin tammalle sukiessani hellästi sen päätä pehmeällä harjalla.
Panda arasteli vähän muovisen oloista lainaheijastinliiviä, jonka heitin sen selkään satuloituani tamman ja loimitettuani sen ohuesti fleeceloimella. Se ei näyttänyt pitävän väräjävästä, kirkkaankeltaisesta pinnasta, kavahti minuakin, kun vedin heijastinliivin talvitakkini päälle varustettuani tamman loppuun.
”Älä viitsi, sä olet nähnyt tämän ennenkin”, puuskahdin. Kypärän otsalampun kanssa näpertäminen kesti hetken verran ja sinä aikana Panda onneksi ehti tyyntyä hiukan. Se kurotti kaulaansa voidakseen koskettaa turvallaan heijastinliiviäni ja näytti rauhoittuvan kun huomasi, että se ei saanut siitä myrkytystä tai sähköiskua.

Kokoonnuimme hämärälle tallipihalle. Heijastinliivit kahisivat ja otsalamppujen valokeila loi väräjävää kellertävää keilaansa lumeen. Olo oli hiukan samanlainen kuin yömaastossa.
”Kuinka me järjestäydytään?” Fanni kysyi noustuaan Velmun selkään.
”Mun varmaan kannattaa olla ensimmäinen tai toinen, niin voin neuvoa mihin suuntaan mennään”, sanoin.
”Okei. Jos mennään Banaani Panda – Vallu – Vintiö- ja Velmu?” Samppa ehdotti. ”Velmu on kuitenki eniten kulkenut noita maastoja, se ei ainakaan hermoile tyhjästä, kun menee vikana.”
”Kuulostaa hyvältä!” myönnyimme yhteen ääneen. Tuntuikin turvalliselta ohjata kevyesti asteleva Bansku muiden eteen, joukon johtajaksi.

”Lähdetään tuota valaistua maastolenkkiä pitkin”, huikkasin JFannille. ”Hevosetkin saa tottua hämärään.”
”Täällä on kyllä jo aika pimeää”, Samppa huomautti takaamme. Vilkaisin häntä olkani yli ja kohtasin kypärän ja paksun kaulahuivin välistä pilkottavat kirkkaat silmät.
”Ei kai sulla Samppa pelota?” Fanni huhuili kauempaa.
”No ei!” Sampsa väitti. ”Miten Velmun kanssa menee siellä takana?”
”Hei, älä vaihda puheenaihetta”, Fanni nauroi. ”Mulla ainaki jännittää vähän.”
”Velmu on aika säpsynä”, tyttö, kaikkien takaa huhuili. ”Mutta hyvin tähän asti.”
”Miten me aiotaan löytää se tyyppi?” Miksu toisti uudelleen kysymyksen, joka oli tullut useampaan otteeseen esille jo tallipihalla.
”Hei, ei hätiköidä!” Samppa kuulosti jälleen itsevarmalta. ”Ihan varmasti sieltä löytyy jotain johtolankoja!”

Vallua pelotti kääntyä pois valaistulta polulta. Se harasi vastaan, viskeli päätään ja kohosi kerran jopa hyvin hallitusti takajalkojensa varaan yrittäessään kääntyä tulosuuntaamme. Mikael istui syvällä satulassa ja ajoi rauhallisesti Vallua eteen, vaikka ruuna pörhistelikin. Jalkojaan mielenosoituksellisesti nostellen se lopulta asteli polulle Pandan perässä.
”Tästä kuljetaan vielä aika pitkään”, ohjeistin muita. ”Mut mennään käynnissä, niin hepat ei kuumu.”

Kun aloimme lähestyä oikeaa paikkaa, minua alkoi äkkiä hermostuttaa. Miksi me oikeastaan olimme tulleet tänne? Enhän minä tahallani halunnut pelotella itseäni, se tyyppi ei varmasti olisi enää paikalla ja me tekisimme hukkareissun. Tai – jos hän olisi edelleen täällä, silloin tilanne olisi jo todella pelottava.
”Hidastetaan vähän”, sanoin hiljaisemmalla äänellä kuin olin tarkoittanut. Panda näytti muistavan paikan ja tepuutti lyhyemmin askelin kuin äsken.
”Tuolla siimeksessä se oli”, jatkoin vielä hiljempaa ja osoitin puiden väliin. Neljä kellertävää valokeilaa kääntyi käteni osoittamaan suuntaan. Hiljenimme ja pysäytimme hevosemme.
Tähyilimme hetken aikaa puiden väliin nähdäksemme jotakin. Kun metsä pysyi hiljaisena ja pimeänä, Miksu maiskautti Vallulle ja ohjasi sen rohkeasti puiden väliin. Eestinhevonen kahlasi hangoitellen syvemmälle hankeen pois polulta ja kulki eteenpäin, kun Miksu kumartui lumihangen puoleen tutkiakseen sitä.
”Täällä on jälkiä!”, hän ilmoitti lujaan ääneen. ”Ne on kahlanneet täällä hangessa.”
”Kumpaanhan suuntaan ne on menneet?” Samppa nousi jalustimien varaan nähdäkseen paremmin Mikaelin.
”Mä en pysty arvioimaan. Tai, hei, täällä ne on kääntyneet, näkee kun lunta on tallattu enempi. Mä luulen, et ne on menneet tuonne syvemmälle metsään”, ainut poika sanoi ja osoitti suurpiirteisesti täyspimeään koivunrankojen väliin.
”Pystyykö niitä jälkiä seuraamaan?” Fanni kysyi uteliaasti. Näin hänen puristavan innostuneena Velmun harjaa sormiensa väliin.
”No tuota…” ensimmäistä kertaa Miksu näytti epävarmalta. ”Kai niitä pystyy. Lähdetäänkö me seuraamaan vai palataanko takaisin tallille?”
Nyt, kun salaperäinen ratsukko oli osoittautunut oikeaksi, rohkeutemme näytti pudonneen parin pykälän verran. Minä ja Fanni vaihdoimme katseen ja näin, että häntäkin oli tainnut alkaa jännittää.
”Mä en ainakaan haluais lähteä umpihankeen kahlaamaan”, Samppa sanoi suoraan. Vintiö seisoi vaalea pää korkealla ja sen tummat silmät välkähtelivät jo pimeäksi muuttuneessa metsässä. Taivas oli pilvessä, joten ainoa kunnollinen valonlähteemme lähti otsalampuista. Onneksi ne sentään valaisivat keilassaan metsäkaistaleen kelmeällä valollaan.
”Mä en oo varma”, Miksu sanoi. Hän silitti hansikkaan peittämällä kädellään Vallun lyhyttä karvaa ja näkyi jäystävän alahuultaan.
”Kai me nyt selvitetään tää juttu, ku ollaan kerran näin pitkällä?” Fanni oli ottanut tilanteen haltuunsa ja ohjasi jo Velmua lähemmäs puita. Poni talsi rennosti Vallun perään, sitä pimeys ei näyttänyt jännittävän lainkaan.
”Haluaako kaikki muut mennä?” Samppa kysyi. Tajusin, että tilanne oli hänen kannaltaan ikävä. Hän ei voisi lähteä Vintiön kanssa kahdestaan kotiin, sillä ruuna kävi jo nyt vähän kuumana ja olisi varmasti säikkynyt pupujussina ympäri järveä, jos kaverit olisivat lähteneet sen luota. Olin jo avaamassa suutani ja ilmoittamassa, että minäkin voisin kääntyä kotia kohti, mutta Fanni ehti ensin.
”Mä tulen sun kanssa takaisin tallille, Samppa. Te voitte mennä, jos haluatte”, hän käänsi jo Velmua tulosuuntaamme päin.
”Onko se ok teille?" Samppa varmisti. Tuntui vähän keljulta erota tällä tavalla kesken reissua.
”Jos kaikilla on kännykät mukana, niin eiköhän se käy”, Fanni sanoi.
”Hyvä! Me mennään suoraan tallille samaa reittiä mitä tultiin”, Samppa kuulosti huojentuneelta. Hän ja Fanni olivat jo ryhmittyneet rinnatusten ja olivat kääntyneet olkansa yli puhumaan meille.
”Me kuljetaan jälkien perässä vartin ajan”, Miksu päätti. ”Ja jos mitään ei näy, käännytään takaisin.”

Panda epäröi seurata Vallua metsään. Tällä hetkellä se oli Vallua säikympi, Mikaelin alla oli rauhallinen ruuna. Hanki oli kuitenkin syvempää, kuin olin osannut odottaa, joten Banskulla olisi vaikeaa alkaa riehua siellä. Onneksi.
Järjestäydyimme niin, että Vallu selväjärkisenä johti meidän kahden hengen joukkoa, perässä tuli Banaani Panda. Syvät jäljet, hevosen kahlaamisesta aiheutuneet, johtivat syvemmälle metsään, ja ne näyttivät taianomaiselta noustessaan otsalampun valossa esille. Enää me ratsastajat emme jutelleet keskenämme; tunnelma oli hiukan karmiva.
Jäljet kulkivat suoraviivaisesti, ihan kuin kulkija olisi tiennyt tarkalleen, minne oli menossa. Minua hämmensi, kuinka hän oli kuitenkin lähellä kohtaamispaikkaamme kääntynyt tiukasti ja arvatenkin lähtenyt palaamaan tulosuuntaansa. Mitä varten hän oli ratsastanut täällä keskellä metsää? Hankitreeniä pystyi varmasti harrastamaan pellollakin.

Kuljimme varmasti pidempään kuin vartin. Olisin jo halunnut sanoa Miksulle, että kääntyisimme takaisin (kellokin taisi olla jo paljon), mutta Panda kulki mielellään eteenpäin, enkä hennonut huikata, etten olisi säikyttänyt Vallua. Minua alkoi kuitenkin jo riipiä. Pelotti, mitä jälkien toisesta päästä löytyisi – niin, nyt saatoin myöntää, että minua pelotti.
Ja äkkiä se loppui. Lehtimäki pysäytti Vallun hiukan kauempana edessämme ja kääntyi hämmentyneenä katsomaan olkansa yli meitä. Näin hänen ilmeestään, ettei kaikki ollut nyt kohdallaan.
”Ne loppuu tähän”, hän sanoi epäuskoisen kuuloisena.
”Mitä?” en voi uskoa... Poikkesis Pandan kanssa muodostamaltamme kapealta ratsupolulta ja kahlautin Pandan Vallun viereen. Edessämme aukeni hyvin loiva rinne, joka nousi takaisin ylös parinkymmenen metrin päässä.
”Tuossahan on jäätä”, Miksu huomasi tiirattuaan eteenpäin. Yritin kurkottaa Banskun selästä nähdäkseni, puhuiko hän totta, mutta minun oli vaikea nähdä Vallun takamuksen takaa.
”Totta!” hoksasin. ”Se on kulkenut puron ylitse, siks jälkiä ei enää näy. Tuolla on liian ohut lumikerros.”
”Ei lähdetä enää ylittämään puroa, vaikka jäljet jatkuiski sinne".
”Joo, mäkin haluaisin kääntyä jo takaisin. Tästä on aika pitkä matka Hiisikseen”, Miksu yhtyi puheeseeni. Seikkailumestarimme hevoset vilkaisivat toisiaan ja näyttivät tekevän yhteisen päätöksen.
”Okei”, sanoin. ”Käännytään takaisin kotiin.”

Ratsastimme huonokuntoista polkuamme pitkin hiljaisuuden vallitessa. Jälleen puiden oksat riippuivat siellä täällä matalalla ja pakottivat painautumaan hevosten kauloja vasten. Panda, jonka olin heijastinloimen lisäksi tajunnut peitellä fleeceloimella, tuntui lämpimältä jalkojeni välissä. Se olisi varmasti huomenna väsynyt, olimmehan me kulkeneet tänään maastossa verkkaista tahtia varmaan kolmisen tuntia. Tuntui kuitenkin hyvältä tietää, että nyt olimme menossa tallille.

Hiisivuoren kotoisat valot häämöttivät jo näköpiirissä ja hevoset kiihdyttivät tahtiaan päästäkseen pian lämpimään. Mikael, joka oli istunut hiljaa ison osan paluumatkastamme, kääntyi äkkiä mietteliäänä katsomaan meitä.
”Mutta edelleen mä mietin – kuka haluaa kulkea keskellä metsää ilman mitään polkuja?”
”Se oli varmasti vain joku vaellusratsastaja”, Hän yritti selitellä, vaikka Mikael näki että minua pelotti hurjan paljon.
”Ei niin puunatulla hevosella”, minun oli pakko sanoa väliin, vaikka olisin mielelläni niellyt hänen vaellusteoriansa.
”Tämän tapauksen mä haluan vielä selvittää!” Mikael sanoi ovelalla äänellä.
Koko Salapoliisitiimi taitaisi kokoontua vielä uudestaan.

Jatkoa tiedossa? Olit kirjoittanut ihanan salaperäisesti säilyttäen jännittävän tunnelman metsässä. Ihan kuin olisin itsekin ollut siellä.. Ihmetyttää kyllä tuo teidän nuorten hömpötys salapoliisi jutuista, mutta tottakai saatte maastoilla, kunhan ajoitatte reissunne keskiviikolle tai viikonlopulle, sillä muulloin hevoset tekevät muutenkin tarpeeksi hommia. Toiseksi ihmettelin miten Panda oli niin rauhallinen (ratsastajalla varmasti vaikutusta), mutta näistä kaikista hevosistahan Panda on oikeastaan säikyin ja koko tallin ratsujoukosta yksi säikyimmistä. Te vaan kuljitte edellä ja Vallukin meinasi hypätä pystyyn, mutta Panda vaan meni. Kirjoitusvirheistä ei mitään sanottavaa, ainoastaan lopussa kohta "Hän yritti selitellä, vaikka Mikael näki että minua pelotti hurjan paljon" jäi vähän hämmentämään, mutta hetken mietittyäni oli päivän selvää, että eikös tuo ole Miksun puheenvuoro? Muuten todella hienoa ja tunnelmallista kuvailua, jota olisin voinut lukean enemmänkin Saat tästä 40 tr ja 30 tp-

- allu

21.2.2016 VIIMEINEN OSA SALAPOLIISI JATKO-TARINAA!

RATKAISUJA LAMMELLA

Kummitusjutut pyörivät päässämme taukoamatta. Kun Samppa oli saanut sanottua idean ilmoille, osa meistä oli vuorenvarmoja, että maaston hevostapaukseen liittyi jotain yliluonnollista.
”Metsän kummitus!” pelotteli Mikael väräjävällä äänellä, kun istuimme sunnuntaiaamuna oleskeluhuoneen tupapöydän ääressä. Ulkona tuprutteli hiljalleen lunta, ikkunankarmeihin muodostui pienet kinokset ja tuuli näkyi kaartavan puunrunkoja kauempana tarhojen luona.
”Toivottavasti se ei tahdo meille pahaa”, Samppa sanoi sohvalta. Hän oli ottanut yläkertaan mukaansa Vintiön suojat ja harjasi niistä kuraa pois pienellä sinisellä harjalla.
”Ainakin se katsoi meitä tosi pahasti!” Fanni huoahti.
”Mutta eihän kukaan muu kuin Amanda edes nähnyt sitä”, puuttui puheeseen Mikael. Hän oli edelleen skeptinen ”kummituksen” suhteen, mutta oli silti kuunnellut tarkasti meidän keskustelumme aiheesta ja oli hyvin perillä siitä, mitä oli tapahtunut.
”Äh, kyllä sä tiedät, mitä mä tarkoitan!” Fanni pyöräytti silmiään hymyillen Miksulle.
”Mut kai se on olemassa? Et kai sä Ama ole keksinyt sitä?” Samppaa epäilytti.
”No en ole! Jos en nyt ihan nähnyt harhoja, niin kyllä siellä joku ratsasti. Ja näittehän tekin ne jäljet”, väitin.
Sitä he eivät voineet kieltää. Polun viereltä oli lähtenyt kaksi vanaa syviä painaumia lumessa. JOKU siellä vuorenvarmasti oli liikkunut.
”Tietäisköhän Allu tai Luci mitään?” Eve kysyi. Hän oli tullut mukaan kummitusseikkailuun vasta tänä aamupäivänä, mutta oli saanut nopeasti kuulla syväluotaavan kertauksen tapahtumista.
”Mennään kysymään!” ehdotin. Sehän voisikin olla hyvä idea!

Allu oli vetämässä maastoa, mutta löysimme Lucin Foxin karsinasta. Hän harjasi tamman selkää reippain ottein ja seurasi toisella kädellään perästä, jotta huomaisi mahdolliset ruhjeet tai haavat sen ihossa. Lucianan tukka heilahti, kun hän kääntyi katsomaan meitä olkansa yli.
”Kummituksia?” häntä nauratti. ”Mitä te meinaatte?”
Minä selitin nopeasti, mitä olimme nähneet viimeisen viikon sisällä. Tytön ilme muuttui salaperäiseksi.
”No tottahan toki mä kummituksen tiedän”, hän madalsi ääntään. ”Lähdetään illalla metsästämään sitä! Sitten, kun hämärtyy…”
Joukkomme liikahti levottomasti ja vaihtoi katseita. Olimme alitajuisesti odottaneet, että Luci olisi kieltänyt koko jutun. Mutta että hän lähtisi meidän kanssamme metsästämään kummitusta – mitä se saattoi tarkoittaa? Kummitteliko järven metsissä todella?

Päivä tallilla ei ollut koskaan tuntunut pidemmältä. Miksu oli luvannut, että lähtisimme kummitusjahtiin kuudelta illalla. Silloin oli kuulemma riittävän pimeää, päivänvalossa kummitus vain näkyisi lävitse ja sulautuisi metsän valkeuteen. Yritin tappaa aikaa viemällä Pandan pihalle ja puhdistamalla sen karsinan, mutta vaikka painavien lantakärryjen työntäminen kävikin työstä, vatsanpohjan perhoset eivät rauhoittuneet. Eve ja minä puhdistimme myös Banskun ja Vompatin varusteet, ja vaikka hetken näyttikin, että pystyimme juttelemaan kaikesta muusta, lopulta keskustelu satulasaippuan ja vesiämpäreiden seassa kääntyi kummitukseen.
”Aiotko sä tulla illalla mukaan?” kysyin Eveltä. Hän pyöräytti sientä kellertävässä saippuassa, jota oli korkeassa valkoisessa purkissa ennen kuin vastasi.
”Kyllähän se olis jännittävää. Vaikka mä en ollutkaan noissa teidän aikaisemmissa seikkailuissa mukana”, hän sanoi mietteliäänä.
”Alluhan sanoi, että kuusi ratsukkoa korkeintaan saa tulla mukaan”, muistelin. ”Mitenköhän me kaapataan se aave?”
”Mun on edelleen vaikea uskoa, että Allu myönsi aijemmin koko kummituksen olemassaolon”, Eve päivitteli. ”Ei sellaista tapahdu oikeassa elämässä.”
”Niinpä.” hiljenin hetkeksi. Minäkin olin melkein parikymppinen,(15v) tuntui uskomattomalta, että olin elänyt tähän asti ja nyt joku tuli myöntämään, että metsässä todellakin asui kummitus. En tiennyt, olisiko minun pitänyt uskoa Allua – mutta toisaalta hän oli näyttänyt rehelliseltä. Miksi hän huijaisi meitä?

Varusteet kiilsivät puhtauttaan, kun olimme valmiita. Aikaa niiden kanssa oli kulunut ruhtinaalliset kolme tuntia, Banaani Pandalla kun oli yksi pari satuloita ja suitsia. En oikein edes käsittänyt, kuinka olin jaksanut raataa niin pitkään, mutta aika oli tuntunut lentävän siivillä. Silti oli vielä kaksi tuntia lähtöön.
”Mä voisin lakaista tallikäytävän, jos sä autat mua viemään hevoset ulos”, ehdotin Juulialle, joka oli Even lähdettyä tullut harjaamaan Alpoa tullut minun seurakseni.
”Hyvä idea!” nainen myöntyi. ”Mä voin auttaa sua, niin ei kestä niin pitkään.”
”Mä yritän nimenomaan saada ajan kulumaan”, nauroin. ”Mutta auta vaan! Se olis kivaa.”
Mortti, Panda, Tintti ja Foxi olivat jo valmiiksi pihalla, joten meidän täytyi taluttaa ainoastaan Velmu, Vallu, Vintiö, Alpo, ja Vompatti. Huikkasimme Evelle toimistoon nopeasti aikeistamme ja hän kehotti meitä hakemaan hevoset takaisin sisälle, kunhan olisimme valmiita käytävän kanssa. Fannia ja Samppaa ei näkynyt missään, joten vedimme hevosten päihin riimut ja maiskautimme ne käyntiin. Minä talutin rauhallista Vallua, Juulia oli ottanut uteliaasti korviaan kääntelevän Alpon.

Käytävä ei näyttänyt pölyiseltä ja ilma oli viileä, joten emme kastelleet betonilattiaa, kuten normaalisti olisimme tehneet. Juulia aloitti tallinoven päädystä, minä Alpon karsinalta, ja etenimme rivakkaa tahtia toisiamme kohti.
”Mikä tää kummitusjuttu on?” Juulia kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Luci sanoi, että metsässä oikeasti kummittelee ja lupasi viedä meidät jahtaamaan aavetta”, selitin. ”Itse asiassa mä näinkin sen aaveen muutama päivä sitten.”
”Ihan tosi?” Juulia pysähtyi ja näytti äärimmäisen epäuskoiselta. ”Kai sä Amanda ymmärrät, ettei mitään aaveita oikeasti ole.”
”No niin mäkin ajattelin…” aloitin. ”Mutta Miksu väitti kivenkovaan muuta. Arvaa vaan kuinka paljon mä olen pohtinut, että mikä tässä on totta ja mikä ei.”
”Kuulostaa kyllä ihan uskomattomalta…” Juulia mutisi. ”Ketä sinne on lähdössä?”
”Mä, Miksu, Fanni, Samppa, Eve, ja Luci”, luettelin sormillani laskien.
”Aika iso porukka jo. Mä taidan jäädä kotijoukkoihin odottamaan, millaisen saaliin kanssa metsästystiimi palaa”, Juulia virnisti.

Törmäsin Samppaan vähän ennen viittä, kun olin hakemassa Pandaa sisälle, ja hän lupasi hakea itse hoitohevosensa takaisin karsinaansa. Bansku oli vähän pahantuulinen, se olisi tainnut jäädä mielellään vielä ulkoilemaan muiden heppojen kanssa.
”Me mennään maastoilemaan, pöljä”, mumisin hellästi tammalle kääntäessäni sen karsinassaan pää ovelle päin. Panda käänsi korvansa luimuun, viskasi päätään ja astahti askeleen taaksepäin näyttääkseen, että minä en sitä komentanut. No kyllähän komensin.
”Seisopa nätisti”, ääneni kuulosti topakalta. Minua ei huvittanut kiistellä Pandoran kanssa johtajuudesta, joten sen suurempaa showta tekemättä sidoin riimunnarun kätevällä vetosolmulla niin, ettei poni voisi sählätä ylimääräisiä. Se mulkoili minua pitkien, tummien ripsiensä takaa, hamusi jurona pehmoisella turvallaan karsinan puolioven puuta ja huiskaisi pitkällä hännällään mielenosoituksellisesti. Hauskannäköinen toppaloimi oli mennyt vinoon sen selässä.

Varusteet olivat kaikeksi onneksi jo kuivuneet iltapäivän tuntien aikana. Swarowski otsapantaisissa suitsissa tunsin paljaissa sormissa vielä aavistuksen verran saippuaa, mutta se ei haitannut.
Satulahuoneessa tunnelma oli jännittynyt. Miksu ja Fanni, jotka olivat olleet kaikista innostuneimpia aikaisempina päivinä, olivat vähäsanaisempia kuin aiemmin ja vaipuivat silloin tällöin täysin mietteisiinsä. Eve, jota koko touhu vähäsen nauratti, oli ainoa, joka puhua pulputti ja vitsaili aaveesta.
”Mut Eve ei olekaan ollut meidän aikaisemmilla reissuilla mukana”, Samppa sanoi minulle puoliääneen. ”Mäkin vitsailisin, jos en olis nähnyt niitä jälkiä.”

Miksu oli pyytänyt meitä kokoontumaan maneesiin, joten talutimme kuudelta hevoset sinne hiljaisena letkana. Vallu pärisytteli laiskasti sieraimiaan, kun minä ja Panda kopistelimme sen ohitse.
Luciana itse ei ollut vielä tullut, joten ratsauduimme ja lähdimme kiertämään uraa käynnissä. Panda oli pahantuulinen ja askelsi nopeaa, tikittävää käyntiä, vaikka yritin rentouttaa sitä istumalla pitkin jaloin keskellä satulaa ja taivuttamalla sen aina välillä voltille tai pääty-ympyrälle.
Maneesin ovi raottui. Kypärä varjosti Lucin kasvoja, kun hän työnsi ylävartalonsa ovenraosta sisään ja hilasi pariovet auki.
”Tulkaa!” hän sanoi puoliääneen. ”Nyt voidaan lähteä!”

Luci ratsasti tallin suurella Mortti ruunalla. Se höristeli ystävällisesti korviaan, kun hevoset purkautuivat ulos maneesista. Panda, jolla taisi olla tammailupäivä, kiemurteli Vallun edessä mairean näköisenä, ennen kuin sain ohjattua sen kauemmas. Meitä olisi varmasti naurattanut, jos tunnelma ei olisi ollut niin pelottava.
Lucilla oli selässään pieni metsäreppu ja hän oli heittänyt Mortin selkään satulan alle paksun enkkuviltin. Emme siis todennäköisesti tulisi takaisin ihan seuraavan puolen tunnin sisällä. Hänellä oli kypärässään kelmeän keltaista valoa lähettävä otsalamppu, mutta se loi vain kapean keilan ja värjäsi lumen väräjävällä valollaan.
”Mihin me mennään?” Eve kuiskasi, kun Luci välttämättä järjesti meitä haluamaansa jonoon.
”Kierretään yksi lenkki" Sainoin.
Eveä hymyilytti edelleen.
”Mitä, jos me nähdään jotain?” hän kysyi.
”Siinä tapauksessa kukaan ei saa panikoida tai huutaa. Hevoset eivät saa säikähtää. Eikä aave suuttua”, Luci lisäsi vielä ja loi minuun kummallisen katseen kulmiensa alta. En kai minä ollut suututtanut aavetta nähdessäni sen?
”Kuinka me saadaan se sitten kiinni?” Samppaa kiinnosti.
”Loitsulla”,Luci pysäytti Mortin niin, että me kaikki saatoimme nähdä hänet. ”Mulla on repussa vanha kirja mun isoisomummulta. Siinä on loitsuja tällaisiin tarkoituksiin.”
Vaikka Lucianan vastaus kuulosti täysin pähkähullulta, siinä pimeässä maneesin kupeessa seisoessamme se alkoi kuulostaa pelottavan järkevältä. Eihän aaveita ollut olemassakaan, mutta silti… niin monet ihmiset kertoivat nähneensä tai kuulleensa joskus jotain omituista. Mitä, jos sittenkin…?

Järjestäydyttyämme lähdimme mökkien ohitse kohti maastoa. Mökitkin näyttivät pimeässä vaarallisilta, ihan, kuin niiden tyhjinä ammottavien ikkunoiden takaa olisi tuijottanut joku. Selkääni pitkin juoksi kylmiä väreitä, kuin jäisiä sormenpäitä olisi hivutettu selkärankaani pitkin. Panda tuntui edelleen jäykältä ja epäluuloiselta, kun valoisa maneesi oli jäänyt taakse. Se hakeutui lähelle edellä kulkevan Vallun häntää kuin turvaa hakien.
Valoisalla maastopolulla olo oli vielä suhteellisen itsevarma, kun saatoin nähdä eteenpäin ja kaistaleen metsää lamppujen kummallakin puolella, mutta kun jatkoimme peltotielle, minua alkoi oikeasti pelottaa. Vaikka päiväsaikaan nämä tiet olivat mitä kauneimpia, nyt tuntui, että jokaisessa ojassa saattoi vaania joku. Mitä, jos joku seuraisi meitä? Tai… odottaisi meitä edessäpäin?
Metsäkaistaleet ja pellot vuorottelivat. Luci kulki Mortilla reippaassa käynnissä mitään sanomatta, kääntyi aina välillä varmistamaan, että koko letka oli mukana, ja näytti hetki hetkeltä vakavammalta. En osannut sanoa, jännittikö häntä. Evekin oli hiljennyt, vaikka hän oli alkumatkasta yrittänyt pitää keskustelunpoikasta yllä.
Luci kääntyi kapealle polulle, jolla en ollut ennen käynyt. Olin jo huikkaamassa, ettei kummitus ollut täälläpäin liikkunut, mutta nielin sanani. Kai aave nyt hallitsi koko metsää, jos se ylipäätään oli täällä. Polku oli luminen, siihen oli painautunut ainoastaan edellä kulkevien hevosten kavioiden jäljet. Siellä täällä jalopuiden raskaat, talvisen kuolleet oksat kaartuivat polun ylle. Olisi karmeaa, jos joku hevosista nyt pillastuisi. Matalimmat oksat olivat päittemme korkeudella ja teilaisivat meidät yksi kerrallaan alas satulasta. Kaiken lisäksi pimeä, tiheäpuinen metsä kasvoi niin tiiviinä kummallakin puolella polkua, että tuntui, kuin olisimme kulkeneet käytävässä.
Äkkiä polku loppui. Se leveni rannaksi ja jäätyneeksi lammeksi, jonka ylitse kylmä pohjoistuuli puhalsi ikävästi. Lampi oli melko pieni, sen ylitse olisi pystynyt uimaan, jos se olisi ollut auki. Tuuli oli juoksuttanut lumen jään pinnalla kummuille.
”Mennään rinkiin”, Luci komensi kärjestä. Hän pysäytti Mortin rannalle, käänsi hevosen ja seurasi, kun kokoonnuimme hänen ympärilleen. Ainoa valonlähteemme tuli edelleen hänen otsalampustaan, kuutakaan ei näkynyt pilvisellä taivaalla.
”Se on jossain täällä lähistöllä. Luetaan nyt loitsu”, Luciana sanoi. Paksuine hiuksineen ja kapeine kasvoineen näin hänet äkkiä keskiaikaisena noitana. Ei tuntunut enää niin ihmeelliseltä, että hänen isoisomummunsa oli omistanut loitsukirjan.
Tyttö heilautti repun toisen olkaimen pois ja kaivoi satulassa istuen repustaan ohuen, mustakantisen kirjasen, joka oli rispaantunut kanteistaan ja jonka sivut näyttivät kellertäviltä ja rapistuneilta. Ruuna ei ollut moksiskaan selässään tapahtuvasta esityksestä, kun Luciana juhlallisin ottein plarasi oikean sivun kiirettä pitämättä, ryki kurkkunsa selväksi ja kohotti katseensa meihin.
”Teidän täytyy toistaa”, hän neuvoi.
Kaikki näyttivät äkkiä kovin pieniltä istuessaan hevosten selässä. Minä ainakin puristin ohjia niin tiukasti käsiini, että olisi luullut niiden pian haurastuvan poikki otteessani. Panda seisoi kauniisti paikoillaan päästyään mukavaan paikkaan Vallun ja Velmun väliin, mutta olin huomaavinani, että muutkin hoitajat olivat epätavallisen vakavia. Valoa ei ollut niin paljoa, että olisin nähnyt kunnolla, mutta monen hartianseutu näytti jännittyneeltä ja aina silloin tällöin joku vilkaisi olkansa ylitse tarkistaakseen selustan. Etenkin Samppa, Eve ja Miksu, jotka eivät nähneet järvenselän ylitse, kääntyilivät muita useammin satulassa.
Luci otti Mortin ohjat toiseen käteensä ja kohotti vanhan kirjan otsalamppunsa valokeilaan.
”Mi’ vanhan metsän siimekses’ illoin vaeltaa”, hän aloitti matalalla äänellä. Tunnelma oli raskas ja painostava. Tuntui kaamealta toistaa hänen sanansa: enhän minä oikeasti halunnut, että kummitus tulisi. Muut näyttivät ajattelevan samaa, sillä Lucin sanojen kaiku oli heikko ja epävarma. Ainoastaan Fanni vastasi reippaasti.
”Se etsii rauhaa sieluunsa, jok’ iäti kalvaa.” vanhahtava kieli ja loitsun erikoinen tempo veivät mukanaan. Tytön ääni vahvistui hänen sanojensa myötä ja hän alkoi lyödä toisella kädellään kevyesti tahtia reiteensä.
”Ois aikain pitänyt jo heidät maaduttaa,
mut’ kaksi henkee lohdutonta autuuttaan janoaa.
Nouse ylös maasta, saavu tuulena
Mut älä meidän henkiimme silti kajoa
Sut me manaamme näin’ sanoin toisiin paikkoihin
Mut meitä metsän henki suojaa
Et pysty manan tekoihin.”

Luci hiljeni, rytmitti edelleen äänettömyyttä kevyellä, turruttavalla taputuksellaan ja loi meihin terävän katseen.
”Ja nyt tärkein”, hän kuiskasi. ”Teidän täytyy alkaa laulaa jotain lasten tuutulaulua. Kummitus on nuori tyttö, sillä sen saa houkuteltua paikalle. Osaako kaikki ”Äiti lastaan tuudittaa”?”
Kaikki osasivat. Oli kuin suoraan kauhuelokuvasta, kun hiljaa seisonut joukko veti väristen henkeä ja aloitti melko epävireiseen tahtiin:
”Äiti lastaan tuudittaa, lasta tuntureiden….”
Vähitellen laulu rohkaistui ja jotkut uskalsivat jo alkaa vilkuilla ympärilleen. Tulisiko kummitus nyt?
Samppa keskeytti laulun kesken säkeen ja hengähti terävästi. Näytti, kuin hän olisi halunnut huutaa, suu aukeni, mutta ääni jäi jonnekin. Käännyimme kurkottelemaan hänen katseensa suuntaan.
Lammen toiselta rannalta, hämärästä, ratsasti valkea hevonen selässään tummaan takkiin pukeutunut hahmo. Hevonen nosteli jalkojaan hangessa, kaarsi kaulaansa ja tarpoi kohti vähälumisempaa jääkenttää, joka erotti sen meistä. Vaalea harja heilahteli kaulaa vasten.
Olisin halunnut yhtä aikaa huutaa ja peittää silmäni, mutta en uskaltanut irrottaa otettani Pandan ohjaksista. Tunsin, että suuni oli jähmettynyt Fannin tapaan avonaiseksi, mutta en ehtinyt keskittyä sen sulkemiseen. Aave lähestyi meitä ja ratsastaja kannusti sen raviin, kun he saapuivat lammen rantaan. Massiivinen hevonen lähti ylittämään paksua jäätä ja lähestyi suoraan meitä.
Laulu oli loppunut. Seisoimme liikahtamatta paikoillamme emmekä uskaltaneet tehdä mitään. Kuinka me toimisimme, kun aave pääsisi luoksemme? Se oli taatusti vihainen, olimmehan me yrittäneet manata sen pois. Minä halusin kotiin, halusin kääntää Banaanin ja ratsastaa sillä takaisin Hiisivuoren tallille ja unohtaa koko tyhmän kummitusjupakan…
Vintiö ja Mortti alkoivat hörähdellä tuttavallisesti lähestyvälle ratsukolle. Kuoroon liittyi myös Vompatti, joka oikein kohotti päätään ja hirnahti hellästi. Minun oli pakko kääntyä katsomaan hevosia kummeksuen. Olivatko ne sekaisin?
Vasta, kun Panda otti pari askelta lähestyvää ratsukkoa kohti täysin tyynenä ja höristi korviaan, minäkin tarkensin katsettani. Ei kai Panda nyt vierasta hevosta lähestyisi niin tuttavallisesti? Aavehevonen oli iso, lihaksikas ja vaalea, ja siltä puuttui suitsistaan turparemmi…

Alpo! Taisin tunnistaa hevosen yhtä aikaa Miksun kanssa. Nousin pöyristyneenä jalustimien varaan nähdäkseni, oliko hevonen todellakin meidän Alpomme. Nyt, kun olin saanut ajatuksen päähäni, olin siitä vuorenvarma. Ja kuinka ollakaan – kun hevonen lähestyi, huomasin, että Alpohan sieltä tuli Allu selässään. Häntä näytti hymyilyttävän kovasti.
”Huhuu!” hän sanoi lempeästi päästyään luoksemme. ”Täältä tulee aave!”
”Mitä?” Luci ei näyttänyt uskovan silmiään.
”Siis… mitä… kuinka tää on mahdollista?” minunkin oli pakko änkyttää. Olin tippunut kokonaan kärryiltä.
Eve purskahti helkkyvään nauruun.

Ratsastimme pitkänä jonona takaisin Hiisikseen. Me hoitajat, Eveä lukuun ottamatta, olimme pöllämystyneitä ja tivasimme Allulta vastauksia, mutta hän lupasi selittää meille kaiken, kunhan olisimme ensin hoitaneet hevoset yöpuulle. Tuntui kestävän ikuisuuden, ennen kuin me kaikki pääsimme lopulta kokoontumaan oleskeluhuoneeseen ja saimme kaakaokupposet eteemme. Allulle laitettiin paikka huoneen keskelle.
”Te olitte niin täpinöissänne noista kummitustarinoistamme, että mun oli ihan pakko tarjota teille pikku seikkailu”,Omistajatar nauroi. ” Kuuntelin sivukorvalla teidän juttuja ja tiesin valita Alpon.”
”Mut… en mä silti käsitä… kuka se ratsastaja sitten alun perin oli?” Fanni kysyi typertyneenä.
”Se muakin aluksi mietitytti”, Allu sanoi. ”Selvis kuitenkin, että yks yksityinen ratsastaja oli käynyt harjoittelemassa kenttäkisoihin. Ne asuu järven toisella puolella ja olivat tulleet jään yli. Tyttö ei tiennyt, saako näillä mailla liikkua, ja siks se oli pelästynyt ja tuijottanut sua Ama niin pahasti. Seuraavana päivänä tyttö soitti mulle ja pyysi anteeksi, jos oli ollut täällä luvatta.”
”Mut sä et kertonut meille mitään!” päivittelin.
”Ja me käytiin lammella asti tutkimassa”, Miksu huoahti sen kuuloisena, ettei itsekään uskonut tarinan käännettä.
”Mutta saitte aika hyvän seikkailun aikaan”, Allu sanoi vinosti hymyillen. ”Se ei taida haitata ketään!”
”Sä saatoit meidät ihan naurunalaiseksi”, Eve huudahti, vaikka ei näyttänytkään olevan siitä lainkaan pahoillaan.
”Niin! Se ihme runo, mistä sä sen keksit Luci? Ja olit vielä mukana tässä Allun juonessa . Ja lastenlaulut ja kaikki… me ollaan näytetty niin typeriltä!” Samppa hihitti.
”Tallinomistajan täytyy olla myös elämysmestari”, Allu iski silmää. ”Vähän leikkaa-liimaa-askartele ja onnistuminen on taattu!”
”Tällaista tapahtuu kyllä vain Seppeleessä”, Tarua nauratti.
Niinpä – vain Hiisivuoressa.

Ihastelin koko tarinan (ja koko jutun ajan) miten hyvin sait pidettyä tunnelman yllä. Yhdessä vaiheessa ihmettelin jo, että miten te nyt kummitukseen olette törmänneet, mutta sehän olin (vain) minä! Pitää antaa teidän vähän kuvitella omianne, niin saa parhaan elämyksen aikaan! Ilman mielikuvitusta - ei olisi mitään. Ensi kesän leireillä saatte sitten yrittää ratkaista juttua Hiisijärven hiidestä.. En voi muuta sanoa kuin, että hienoa kuvailua läpi tarinan.. Kieliopissa ei tule mieleen nyt mitään uutta, mutta ihan lopussa tuo pätkä ihmetytti. Olit ilmeisesti sekoittanut vähän (kun kerroit että hoidat myös toisella tallilla). Noh ei se mitään virheitä sattuu.. Saat 45 tr 40 tp!

- allu

5.3.2016
Paksut, upottavat lumikinokset, jotka vyöryivät Hiisivuoren kentän ylitse, olivat sulamaan päin. Allu oli tainnut jo siirtää osan ratsastustunneistakin maneesista kentälle: ura ja muutamia ratsastusradan yleisimpiä teitä olivat tamppautuneet tiiviiksi hevosten jäljistä.
Panda seisoi vierelläni tumma harja ilmavana auringossa sädehtien ja pää korkealle nostettuna. Olin varustanut sen tallissa – ja seurannut ihastuneena katseellani ikkunan ohi hiljalleen leijailleita pölyhiutaleita, jotka kevyesti kutittelevat kevätauringon säteet paljastivat. Hiukan epävarman tamman suuret, tummat sieraimet värähtelivät sen tutkiessa ympäristöään tallipihalla. Olimme liikkeellä jo melko varhain, oli lauantai eikä tunteja ollut.
Toppaliivi päälläni tuntui melkein liian lämpimältä. Olin ajatellut ratsastaa koulutreenin kentällä: ilma oli niin keväinen, ettei maneesi houkutellut hämäryydellään. Talvella olimme ehtineet pyöriä siellä aivan riittämiin.
Avasin kentän portin ja ohjasin lämminverisen sisään. Se tuntui herkältä ja hyväntuuliselta.

En ollut ajatellut ratsastaa pitkään ja aurinko lämmitti meitä koko täydellä keväisellä tehollaan, joten en ollut loimittanut tammaani. Tuntui mukavalta nousta selkään ja tuntea Pandan lämpimät,klipatut kyljet saappaideni sivuilla loimen tikatun kankaan sijaan. Päästyäni selkään istuin hetken nauttimassa kauniista ilmasta, taputtelin hepan kaulaa ja painoin sitten pohkeeni kevyesti sen kylkiin. Panda vastasi herkästi apuihini ja siirtyi reippaaseen käyntiin.
Olin maastoillut Pandalla melko paljon talven aikana, joten tunsin, että terävin koulukuntomme oli hiukan retuperällä. Pandanhan oli niin lahjakas, että sen keskiverto oli jo tosi hyvä, mutta tunsin oman oloni vähän epävarmaksi nyt, kun pitäisi ratsastaa kunnolla. Toivoin, että olisin voinut peilistä nähdä, oliko ratsastusasentoni mallikelpoinen – hyvältähän se tuntui, mutta olisi ollut mukavaa, jos joku ulkopuolinen olisi vielä varmistanut asian.
Lämmiteltyämme jatkoin käyntityöskentelyä erilaisilla kaarevilla urilla. Panda astui reippaasti alleen, hakeutui jopa hiukan pyöreämmäksi, mutta ei kuitenkaan taipunut kulkemaan aivan niin hyvin, kuin halusin. Se pureskeli kuolaintaan ja kuunteli kyllä tarkkaavaisesti, mutta etenkin vasen kylki tuntui jäykältä. Väistätin pitkällä sivulla keskihalkaisijalle päin ja takaisin rentouttaakseni hevosen kylkiä.
Lintu suhahti läheltä päämme yltä. Sekä minä että Panda pelästyimme sitä: Tamma vetäisi takajalat alleen, viskasi päänsä niin, että olin kopauttaa nenäni sen niskaan ja otti pari sivuloikkaa. En ollut osannut varautua äkkiliikkeisiin, joten pysyin satulassa ainoastaan tarraamalla molemmat nyrkit ohiliehahtavaan harjaan ja painamalla kantapääni alas tiukasti jalustimissa.
”Huh!” hengähdin ääneen. ”Kato, Bansku, nyt me ollaan jo luonnon armoilla.”
Se, huomattuaan, että pikkulintu oli pesiytynyt varmasti kotiinsa tallin räystään alle, jatkoi matkaa arkailematta kannustaessani sen jälleen käyntiin. Välikohtaus tuntui piristäneen sitä. Jatkoin taivutteluja vielä hetken, ettei niistä jäisi pahaa jälkimakua suuhun, ja kannustin Pandan sitten raviin. Se liikkui kauniisti, pyrki eteenpäin ja kaarsi kaulaansa tyylikkäästi. Minä yritin jouduttaa sen askelta vielä hiukan keventämällä reippaassa tahdissa.
Mukava tahti löytyi. Istuin alas harjoitusraviin, annoin käden olla vakaana, etten häiritsisi Pandan liikkeitä, ja valutin jalkojani sen kylkiä pitkin. Käänsin katseeni kentän keskelle ja kättä paljoakaan liikuttamatta sain istunnallani ja kevyellä pohjeavulla käännettyä suurelle keskiympyrälle. Puolet aivoistani keskittyi huolehtimaan, että ympyrä pysyi oikean muotoisena ja riittävän suurena, toinen puolisko sääteli Pandan askelpituutta. Hetken pyörittyämme annoin tamman leventää ympyrää, rikkoa sen kehän ja jatkaa kahdeksikolle. Halkaisijoilla kevensin ja hain reipasta lisättyä ravia – johon Banaani eteenpäinpyrkivänä tuntui hakeutuvan melkein itsekin – lyhyillä sivuilla taas vähensin tempoa ja haeskelin sen suupieliä ja suuta leikittelemällä pienin liikkein sormillani ohjaspäissä. Panda jäykisti niskaansa aina, kun yritin kädellä hakea sitä tuntumalle, joten lopulta pienensin sormien liikettä entisestään ja annoin käteni olla rauhassa.
Otimme välikäynnit, kun muut hoitajat tulivat tallista letkana ja lähtivät maastoon päin. Kokosin ohjat toiseen käteen ja kohotin vasemman käden kypärän lipan alle suojatakseni silmiä lumesta säkenöivänä kimpoavista auringonsäteistä. Mortti johti joukkoa, sen perässä tulivat hyvin siistiksi harjattu Vintiö,ja sitten Vallu. Mikael heilautti minulle kättään ruunansa viereltä ja minä vastasin vilkutukseen. Mukana oli myös jonkun hoitajan tuttu. Nuori tyttö.

Halusin keskittyä käsillä oleviin tehtäviin kunnolla, joten jätin laukkatyöskentelyn väliin ja jatkoin ravissa. Panda tuntui hetken haikailevan kavereiden perään, eikä meinannut keskittyä enää työntekoon, mutta vauhtiin päästyään se käänsi taas suippoja korviaan minua kohti ja askelsi niin, että musta harja hyppi sen kaulan kummallakin puolella. Otin muutamia ravi-seis-ravi –siirtymiä yrittäen saada niistä mahdollisimman jouhevia. Bansku kuumui nopeasti ja alkoi ennakoida, joten vaihdoin suuntaa lennosta ja otin siirtymisten välille myös muutamat askeleet käyntiä. Kauniistihan tamma totteli, kunhan vain jaksoi keskittyä käsillä olevaan tehtävään eikä sättäillyt omiaan.
”Hieno ponski!” taputin Pandan lämmintä, klipattua, sileää kaulaa ratsastuksen päätteeksi. Minulle oli tullut hiki: tänään en ponin hoidettuani ja yläkerrassa käydessäni ottaisi kaamoskaakaota, vaan ehdottomasti jotakin pirtsakampaa. Olihan kevät sentään kohisemassa paikalle kovaa vauhtia!

Hauska lukea tarinaa, kun teidän tarinoissa menee keväät eri tahtiin; se ei ole siis huono ei ollenkaan, jokainen saa päättää omassa tarinassaan millainen ilma on jne. Oletkin maastollut Pandalla aika paljon, joten ehkä koulutuuppaus väliin teki teille molemmille hyvää Tosin tunneillahan Panda juoksee pääasiassa kouluratsastuksessa, joten ei sen puoleen. Teillä vaikutti menevän ihan mukavasti, tuota pientä välikohtausta lukuunottamatta.. ;D Ihastuin jälleen kivoihin kuvailuihisi, erityisesti tarinan alussa. Kirjoitusvirheitä en bongannut.. Saat 35 tr ja 30 tp.

- allu