”Syksyä ilmassa” - Syysmaasto 24.09.2016
Varustehuoneessa kävi kova kuhina, kun astuin ovesta sisään. Ainoat kasvot jotka tunnistin kuuluivat Idalle ja Jemille, muut olivatkin täysin tuntemattomia.
- Heyoo, mikäs lauantairuuhka täällä on meneillään? Kysäisin virnistäen kun Smirkyn kamppeita kantava Jem ilmestyi nenäni eteen.
- Tää syysmaasto vetikin ilmeisesti aika paljon porukkaa puoleensa, nää kaksi tuntematonta ovat vissiin toisilta talleilta ja tää blondi on Tintin uus hoitaja, Jem selitti minulle ja lähti sitten viilettämään varustehuoneen ovesta ulos tavaravuorensa kanssa.
Allu astui varustehuoneeseen sisään samalla ovenavauksella Jemin kanssa, ja alkoi selostamaan muille ohjeita. Vilkaisin kelloani ja tajusin miksi Jem oli ollut niin kiireessä. Eihän tässä ollut kuin kymmenisen minuuttia ennen starttia. Siispä rupesin keräilemään Kustin kamppeita käsiini.
Olimme Kustin kanssa viimeiset, jotka selvisivät ulos tallin pariovista, muut osallistujat olivat jo nousemassa hevosiensa selkään. Talutin Kustin tallipihalla olevan rivin jatkeeksi Idan ja Mortin viereen.
- Theo unohditsä satulan talliin, vai mitä tää on? Ida kysyi leikkimielisesti osoittaen Kustin paljasta selkää.
- Äläs nyt, me lähdetään Kustin kanssa ihan tälleen bareback-tyylillä maastoon, kerroin Idalle hyvin itsevarmasti.
- Miten herra mienasi nousta sotaratsunsa selkään? Huikkasi Jem huvittuneena rivin toisesta päästä.
- Kyllä mulla keinot on… vastasin Smirkyn selässä istuvalle Jemille virnistäen.
Suunnitelmanani oli ollut päästä Kustin selkään ilman mitään jakkaroita, mutta ponnistusvoimaani oli ilmeisesti hiukan liikaa sillä päädyin lopulta istumaan tallipihan kylmälle sorapohjalle ratsuni toiselle puolelle. Ensin tallipihaan laskeutui hiljaisuus, mutta ei aikaakaan kun Ida rikkoi sen hervottomalla hihityksellään. Seuraavana nauruun purskahtivat Jem ja allu, enkä voinut muuta kuin liittyä mukaan nauruun. Muiden toipuessa naurukohtauksestaan kävin nousemassa Kustin selkään tallinseinän vieressä olevalta jakkaralta.
- Noniin! Nytkun Theokin on selässä, eiköhän lähdetä liikkeelle. Järjestys on seuraava: minun ja Reinon perään Smirky, Smirkyn perään Riina, sitten Henkka ja Henkan jälkeen tulee Mortti, Kusti toiseksi viimeiseksi ja Tintti viimeiseksi, allu kailotti jonon alkaessa muodostua allun lainaratsun perään.
Syksyisessä metsässä oli hiljaista, ja ainoat äänet jotka kuuluivat oli satuloiden tuttu ja turvallinen narina sekä ääni, joka kuului kun hevosten kaviot osuivat märkiin metsätiellä oleviin lehtikasoihin. Kusti käveli rennoin askelin edessämme olevan Mortin perässä, ja yritti välillä nappailla matkan varrella olevista ruskistuneista puista välipalaa. Vaikka Kustin selkä olikin aika kapea, oli siinä yllättävän mukava istua. Metsän vallinneen rauhaisan hiljaisuuden rikkoi puskista kuuluva rusahdus, joka sai Kustin pysähtymään siihen paikkaan. Tunsin kuinka poni jännittyi allani sen jäädessä tuijottamaan valppaana korvat höröllä metsän siimeniin. Muidenkin hevoset olivat jääneet pysähdyksiin, ja muutama ratsastaja rauhoitti hevosiaan puhumalla niille.
- Ei siellä mitään vaarallista ole, sanoin rauhalliseen ääneen taputellen Kustin kaulaa mutta poni vaikutti olevan täysin eri mieltä kun kieltäytyi liikkumasta eteenpäin.
Jonossa alettiin ihmettelemään ääneen, että mikä siellä puskassa nyt oli, ja puheen keskellä taisin olla ainoa hevosten lisäksi joka huomasi polun poikki juoksevan rusakon.
Allu oli luvannut, että saisimme koittaa matkanvarrella olevan maastoesteradan esteitä halutessamme, mistä me olimme tietenkin muiden kanssa innostuneet. Tällä hetkellä olimme tarkastelemassa maastoradan esteitä, ja katsoimme ketkä halusivat hypätä ja mitä.
- Hypätään ensin tämä tukkieste, halukkaat tulkaa tähän jonoon, allu kailotti elämöiden ja osoitellen samalla voimakkaasti käsillään.
Tintin selässä istuva Jenna heitti ilmoille kysymyksen, että kuka haluaa aloittaa. Kun muita vapaaehtoisia ei löytynyt, ilmoitin että voimme mennä Kustin kanssa ensimmäisenä.
- Älä sitten katkaise niskojasi jos lennät sieltä Kustin selästä, Ida heitti ”kannustavasti” vitsaillen keräillessäni ohjia.
Kiersin pari pientä ympyrää Kustin kanssa ravissa, ennenkuin annoin laukkapohkeet ja ohjasin ponin estettä kohden. Tukkieste oli vain n. 70cm korkea, ja se ylittyi kuin ilmaa vain. Laskeutuessamme takaisin maan pinnalle tasapainoni meinasi horjua vähän, mutta onnistuin pysymään selässä.
Maastoretki oli kääntymässä jo loppua kohden, kun ravasimme syksyisen ilta-auringon valossa leveää metsätietä pitkin kotia kohden. Allu huusi jonon seis, ja kääntyi sitten taaksepäin pystyäkseen puhumaan meille paremmin.
- Tässä on vika kunnollinen tienpätkä ennen kuin saavumme tallille takaisin. Jos olisi halukkaita, voimme laukata tämän tien. Ne jotka eivät halua laukata, voivat ravata minun kanssani ensin tien päähän, jotta muut saavat tilaa irrotella oikein kunnolla, allu kertoi.
Kaikki meistä kuitenkin olivat halukkaita laukkaamaan, joten allu sanoi kävelevänsä itse tien päähän, josta sitten huutelisi kun seuraava saisi lähteä laukkaamaan.
Siihen mennessä kun Ida ja Mortti olivat lähteneet, Kustia oli jo aika vaikea pidätellä sillä se oli hoksannut jutun jujun. Kuumentunut poni steppasi hermostuneesti allani, ja kun kuulimme allun ”seuraava” huudon, Kusti sinkosi laukkaan niiltä sijoiltaan.
En ole varmaan ennen kokenut niin vapaata tunnetta laukatessani Kustin kanssa metsätietä pitkin. Ponin kaviot rummuttivat maata, ja viileä viima osui kasvoihin Kustin vaalean harjan hulmutessa nenäni alla. Tie tuli loppuunsa aivan liian pian, ja jouduimme mennä sivuun muiden joukkoon odottelemaan Tinttiä.
Kun Jenna ja Tintti viilettivät paikalle, asetuimme taas takaisin jonoon ja lähdimme verkkaisesti kävelemään taas tallia kohden. Jonossa syntyi keskustelua äskeisistä laukkapätkistä, ja siitä kuinka jonkun ratsu oli heittänyt ilopukkeja ja toisen hevonen ei taas ollut suostunut laukkaamaan kovaa. Kaikenkaikkiaan ratsastajien keskellä vallitsi hyvä ilmapiiri, ja uskoisin että melkeimpä jokaikinen oli tyytyväinen Hiisiksen syysmaastoon – itse ainakin olin.
// Kirjoitin tarinan tällä kertaa kahdella kertaa, en siis kirjoittanut koko tarinaa kerrallaan vaan alkupätkän jo muutama viikko takaperin ja loppupätkän nyt. Tämä auttoi huomattavasti inspiraation ylläpitämisessä jostain kumman syystä, ja nyt tarinan loppukaan ei päässyt "lössähtämään" ihan yhtä paljon (toivottavasti).
Hyvä että sait tämän lopulta valmiiksi! 
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.. Toden totta nyt tarinassa säilyi samanlainen kuvaileva eteenpäin vieminen läpi tarinan, ilmeisesti se sitten auttoi 
Pitäisi varmaan itsekin kokeilla, vaikka tykkäänkin sinänsä kirjoittaa tarinan kerralla, että välissä ehtii unohtaa koko ajatuksen, hmm.. Tämä todella kuvasi maaston tunnelmaa! Totta puhuen kauhistuin hieman, kun päätit lähteä maastoon ilman satulaa, mutta hyvinhän sinä siellä kyydissä pysyit! Saat tästä 20 tr & tp ja tuon syysmerkin
- allu
). Lopuksi ratsastamme vielä metsän mutkikkaita polkuja kaarroksen pimeässä, joten muistahan ottaa otsalampun mukaan!
Pitäisi varmaan itsekin kokeilla, vaikka tykkäänkin sinänsä kirjoittaa tarinan kerralla, että välissä ehtii unohtaa koko ajatuksen, hmm.. Tämä todella kuvasi maaston tunnelmaa! Totta puhuen kauhistuin hieman, kun päätit lähteä maastoon ilman satulaa, mutta hyvinhän sinä siellä kyydissä pysyit! 
Tarinoitasi on ollut aina mahtava lukea, kiitos tästä ajasta ja toivottavasti jatkossa löydät jotain.
Täällä on aika hiljaista ja en saa hahmoani ja Caramellaa ja Velmua kehitettyä tarinallisesti eteenpäin. Sori kaikille :/