- Mitä ihmettä ne puuhaa! Theo huudahti huvittunut ilme kasvoillaan. Seisoimme Hongan ja Kustin tarhan edessä, tuijottaen kahta omituisesti leikkivää hevosta. Kusti taivutti päätään ylöspäin niin, että sen turpa sojotti kohtisuoraa taivasta. Honka taas kurkotti turpaansa kohti Kustin poskia, ja toisti "pusu" temppua huulet väpättäen.
- Jaa a kuule, nauroin, ja aloin kaivata kännykkääni esille. Valitettavasti ponit äkkäsivät minun rupeavan salakuvaaman niiden toimia, ja molemmat lopettivat hassun touhunsa. Kusti ravisteli päätään ja lähti löntystämään portille päin Honka perässään.
Harjasin pitkin vedoin Hongan lapaa lähestyen maha-aluetta. Honka taasen yritti metsästää naruja, joilla se oli kiinni käytävällä. Ruuna siirsi pyllyään lähemmäs oikeanpuolista karsinaa, jättäen minulle vain vähän tilaa.
- Hei poikaseni täällä on ahdasta... mutisin ja painelin sormillani Hongan kylkiä, joka värähti kuin joku olisi kutittanut sitä. Mahan alta harjaessani ruunikko taivutti itsensä johonkin ääriasentoon, taivutti päätään taivaisiin ja hamusi ilmaa. Sillä oli outo tapa ilmaista mistä ei tykkää, mutta en valita - hampaillaan uhitteleva hevonen ei olisi kovin kiva.
Piipahdin katsomassa mitä Theo puuhaa, ja poika parhaillaan puhdisti takakavioita.
- Mä sain tän nyt puhtaaks, vielä varusteet, Theo puhisi ja pyyhki otsaansa vahingossa kuraisella kädellään. Pidätin naurua pojan yrittäessä hinkata mutaa päälaeltaan pahentaen läiskää.
- Voitaisko mennä ilman satulaa maastoon? Nyt on ihan kiva ilmakin vaihteeks, virnistin ja Theo nyökkäsi.
- Voitais joo!
Ripein askelein marssimme varustehuoneeseen, josta haimme uljaiden ratsujemme suitset. Valitsin Hongalle uutuuttaan kiiltävät kuolaimettomat suitset, jotka olin vain muutama päivä sitten ostanut. Olin ehtinyt vain kerran kokeilemaan niitä, ja Honka oli toiminut niillä oikein mainiosti.
Honka näytti hieman happamalta pujottaessani ohjat sen kaulalle. Höpötin ruunalle niitä näitä asettaessani hyväntuoksuisia suitsia sen päähän, ja Hongan nyrpeä naama suli kuin hymyyn sen kuunnellessa korvat töttöröllä mongerrustani.
- Mamman mussu, pikku sokerihiiri voivoi Honkeli kuka on kiltti poika? Kuka hä? Lässytin sille ja pyysin ruunaa antamaan pusun. Juuri Hongan turpakarvojen hipaistaessa nenääni ruunan pää singahti ylös. Tiesin heti, että talliin tuli joku ihminen, sillä Honka tuijotti hievahtamatta taakseni. Käännyin tervehtimään tulijaa, ja- ei voi olla totta, tunnistin nuo lämpöä säteilevät kasvot kovimmillakin pakkasilla - Miina!
- EIKÄ, oli ensimmäinen sana jonka sain sanottua.
Miina alkoi nauramaan johon minäkin ryhdyin mukaan, ja kikatimme kuorona varmasti minuuttien ajan. Honka tökki minua turvallaan ja alkoi maiskutella hiuksiani, kuin pyytääkseen puheenvuoroa. Pyyhin pisaran pois silmäkulmastani ja käännyin silittämään ruunan turpaa hellästi.
- Täsä se Honka nyt on, sanoin käheällä äänellä ja rauhoittelin hämillään olevaa hevosta. Miina nyökkäisi tietäväinen hymy kasvoillaan, hän tiesi Hongasta kaiken. Olimme Miinan kanssa parisen vuotta sitten käyneet samalla issikkatallilla leirillä, ja huomasimme omistavamme enemmän tai vähemmän yhteisiä asioita. Emme olleet lopettaneet yhteydenpitoa leirin loputtua, vaan olemme jatkaneet kaveruuttamme kirjeitse. Olin kertonut Miinalle kaikkea Hiisivuoresta, Mortista, Hongasta ja kaikesta muustakin mitä kertoa saattoi.
En olisi ikinä osannut edes unelmoida tästä päivästä! Olin kaatua siihen paikkaan, kun Miina paljasti muuttaneensa Hiisijärveen ja aloittavansa talleilun Hiisiksessä. Olin äärettömän iloinen saadessani ystävän kymmenien kuukausien takaa samalle tallille. Samassa havahduin ajatuksistani. Sitkeäntuntuinen pisara valui hitaaaasti niskaan. Hongan kuolaa. Olimme puhua papattaneet suu vaahdossa, ja olin täysin unohtanut ruunan leikkivän niskavilloillani.
- Syö tai tule syödyksi, Miina hihitti. Virnistin ja olin avaamassa suutani kun kärsimättömän oloinen poika pöllähti käytävälle.
- Hohoi mikä maksaa! Puhuja oli Theo.
- Joojoo, tullaan tullaan! Huudahdin takaisin pojalle, joka ampui etusormellaan minua päin.
Hongan kapeaan selkään oli helppo kiivetä. Honka oli niin matala eikä sillä ollut valtavaa mahaa, joka taklaisi minut takaisin alas niin kuin Mortin maha. Hongan paljas selkä tuntui aina oudolta ensialkuun; jokainen askel tuntui pyllylihaksissa selvästi. Päästyämme Theon ja Kustin sekä Hongan kanssa etenemään, totuin taas Hongan askeleisiin. Kuljimme reipasta käyntiä kentän ohi, ja vilkutimme kentällä ratsastavalle Jasminille. Honka hipaisi turvallaan Kustin päätä ja näykkäisi sitä leikkisästi, jolloin Kusti veti korvansa niskaan.
- Nää on vähän outo pari, tokaisin virnistäen. Theo naurahti. -Yllätin kerran Hongan leikkimästä Kustin hännällä, kun Kusti nukkui.
- Joo sillä on joku pakkomielle hipliä munkin hiuksia.
Kustin ja Hongan välillä oli koko ajan jotain pientä leikkinahistelua, ja päätimme hetken aikaa ratsastaa kaukana toisistamme. Hevosten välillä tuntui silti kutkuttelevan jotain jännää, ja molemmat ottivat keveitä iloisia askeleita.
- Kato, puimuri, huikkasin Theolle ja katsoin parhaillaan lopettelemassa olevia maajusseja.
- Ohoh en tiennykkään et vilja ois jo valmista, poika tuumasi ja hieroi leukaansa. - Mitäs sanot jos mennään tuolle pellolle? Totutetaan hevosia noihin koneisiin.
Pidin ideaa loistavana. En tiennyt mitä Honka tuumaisi puimurista, en ollut koskaan päässyt Hongan kanssa puimurin lähettyville. Nyt ruuna tuijotti keltaista laitetta korvat töttöröllä ja sipsutti reippaasti eteenpäin.
- Hah eihän näitä pelota lainkaan, Theo hihkaisi ja suuntasi pellon toiseen päähän puimurin ohi. Kiersimme puimurin ja traktorin varmuuden vuoksi kauempaa, vaikka hevoset eivät osoittaneet minkäänlaisia merkkejä pelkäämisestä. Kusti mulkoili kyllä pariin otteeseen sen näköisenä, että kohta se syöksyisi satanen lasissa pakoon.
Ravasimme vierekkäin. Hevosten askeleet menivät hetken aikaa täysin samassa rytmissä, mutta tahti rikkoutui kuitenkin loppua kohden. Hongan askeleet olivat poikkeuksellisen tasaiset, ruuna varoi askeleitaan hitusen kuhmuraisella ja pehmeällä sänkipellolla. Erikokoiset mutapaakut lentelivät hevosten kavioista, ja pellon vetelimmissä kohdissa liejua lensi hevosen ryntäille asti. Lähipäivinä oli satanut rankasti, mikä näkyi kaikkialla valtavina kuralätäköinä. Kuivaa paikkaa ei löytynyt hakemallakaan. Hevosten tarhatkin olivat märkiä, mutta hyvin suunniteltu salaojitus oli säästänyt tarhat pahimmalta.
- Ne lähtee, huudahdin Theolle ravaessamme epämuodostuneella ympyrällä.
- Ihan hyvä että lähtee, en tiiä kauanko Kustilla ois pitäny hermot! Theo hekotti ja nosti laukan menohaluisella kimolla.
*kuva tähän* Edit, wou en tiennykkään että tää kuva tulee tähän näin! http://instagr.am/p/BJPqhxGD5Hu
Kannustin Honkaa ravin kautta laukkaan, ja ruuna lähti iloisesti keinuvaan askellajiin. Hongalla oli sangen inhottavaa mennä laukkaa ilman satulaa, luiseva ja kapea selkä ei helpottanut ratsastustani yhtään. Minun tarvitsisi vain mennä enemmän ilman satulaa, jotta tottuisin istumaan paremmin. Korren tyvistä kuului hauska ääni niiden osuessa kavioihin, ja silloin tällöin kuului loisketta kun osuimme pieniin vesilätäköihin. Vilkaisin taakseni. Hongan häntä oli korkealla pystyssä, ja mustien häntäjouhien välistä pilkotti jotain valkoista; Kusti. Kusti ja Theo olivat tulleet peräämme, ja arvasin heti ratsukon koittavan ohittaa meidät. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, kun Kustin pää jo tuli vierelleni näkyviin.
Muutamien metrien päässä pelto päättyisi ojaan, enkä todellakaan halunnut hypätä sitä. Oja oli aivan liian valtava voidakseni hypätä sen Hongan kanssa, jonka voimavarat olivat rajalliset. Kaarsimme hyvin loivasti oikealle, muttemme kuitenkaan tarpeeksi loivasti jotta pysyisin tasapainossa. Valuin piinaavan hitaasti Hongan vasemmalle kyljelle, pitäen tiukasti kiinni hevosen mustasta harjasta. Hongan korvat pyörivät suuntaani ja se hidasti tahtiaan, jolloin askeleet muuttuivat hyvin pehmeiksi. Kömmin takaisin keskelle selkää kun minulla oli siihen tilaisuus, miten kohtelias hevonen Honka osasikaan olla auttaessaan perunasäkkiä pystyyn. Kusti meni jo muutaman metrin päässä edellämme, ja välimatka kasvoi hitaasti. Kusti oli paljon sporttisemmassa kunnossa kuin Honka, joten meillä ei olisi mitään saumaa tätä vastaan. Kaiken lisäksi Theolla oli täydellinen istunta, tasapainossa häiritsemättä hevosta. En voinut muuta kuin ihailla kateellisena ratsukon menoa.
Takapuoleni tuntui olevan tulessa, joten pyysin Honkaa hidastamaan.
- Ptruuu... kuiskasin ja vedin hellästi ohjista.
"Onko ihan pakko" tuntui Honka sanovan kun se päätään heiluttaen hidasti pehmeästi käyntiin.
- Sori poju mut mamma ei jaksa enää, lässytin ruunalle ja silitin sen kaulaa. Ruunan kyljet kohoilivat tiheään tahtiin, ja sen sieraimet vetivät ahnaasti ilmaa. Karva Hongan kaulalla oli taipunut hien seurauksena hieman kippuraan, ja pieni määrä valkoista vaahtoa oli erittynyt harjan alta. Honka oli varmasti antanut kaikkensa, vaikkei se nyt kovaa mennytkään.
- Mihin te jäitte? Theo huusi kysmyksen kaukaa. Kimo poni lähestyi käynnissä meitä.
- Alkoi tuntua siltä että Hongan selkäranka pureutuu pyllyn puolikkaiden väliin niin oli pakko lopettaa, tunnustin.
Theon suu oli pelkkä tiukka viiva, kun tämä jännitti ne tiukasti yhteen. Mitä nyt, miksi tuo ilme? Poika nauroi silmillään, sen näki selvästi, ja pian tämä ei kyennyt enää pidättelemään nauruaan. Kuului pihinää, kun ilma Theon huulien välistä pyrki vapauteen. Pelto täyttyi pojan naurusta ja aloin nauraa Theon kanssa, vaikka luultavasti nauroimme hieman eri syistä. Theon ilme oli superhauska, se miten hän yritti olla vakavana ei toiminutkaan.
- En tajua että... Miten sä voit sanoa ton noin vakavalla naamalla, Theo onnistui sanomaan. Ei ollut muuten eka kerta kun kuulin tuon! Theon keräessä itseään kuljimme pellolla pitkin ohjin, jäähdytellen hevosia. Honka kulki hyvin reippain ja energisin askelin, vaikka se oli hetki sitten puhaltaa keuhkonsa ulos sieraimistaan.
Vältin katsomasta poikaa päin, sillä minua nauratti niin paljon. Pelkkä Theon ajattelimen sai mahassani kuplivan tunteen, joka tulee kun koittaa puskea naurua pois. En saanut kuitenkaan naamaltani kammottavan näköistä hymyä pois, ja poskeni olivat jatkuvasta hymyilemisestä kipeät.
- Sä ajattelet jotain eiks joo? Theo virnuili.
- Oo hiljaa mä yritän vakavoitua.
- Okei no soita mulle sitten kun oot valmis, mut meen jo yheltätoista nukkumaan et mielel-.
- Ei siinä nyt niin kauaa mee! Pöljä poika.
- Äläs pojittele.
Theo heristi leikillään sormea minulle. Keskustelumme lähti rönsyilemään eri suuntiin, ja virnistin yhä ja yhä leveämmin. Kuljettuamme käynnissä hetken hiljaisuudessa, Theo kokosi ohjat käsiinsä ja sanovansa ravaavan hiukan. Nostimme ravin suurinpiirtein samaan aikaan ja ravasimme yhtenä klimppinä metsänrajaa päin.
Au, au, au ja au. Jos olisin kehdannut, olisin hokenut noin joka askeleella. En voinut lakata voivottelemasta mielessäni, kuinka lihakseni anelivat armoa. Honka alkoi hieman viskellä päätään. Kustin silmänvalkuaiset vilkkuivat sen päässä, kun se tarkkaili Honkaa. Antaisin vitosen jos saisin tietää, mitä nuo kaksi keskenään oikein viestittävät. Vaikka Hongalla ja Kustilla oli joka päivä aikaa leikkiä ylenmäärin, tunsivat poniherrat valtavaa tarvetta järjestää pienen nahistelun. Honka loikkasi yllättäen ylös, tai en ollut varma mitä se teki, mutta paiskauduin ainakin ylös. Vaistomaisesti takerruin lähimpään asiaan, joka tälläkertaa sattui olemaan Theo. Sormeni painautuivat pehmeään tummansiniseen paitaan ja yrittivät epätoivoisesti pelastaa minut pudotukselta.
Pidin pelkurimaisesti silmiäni visusti kiinni vielä senkin jälkeen, kun makasin turvallisesti maaperällä. Puristin käsissäni yhä Theon paitaa, jonka sisällä poika oli ainakin
hetki sitten ollut. Tunnustelin paitaa. Paita tuntui täysin vetelältä ja tyhjältä, ja aloin miettiä että revinkö minä tosiaan paidan Theon päältä. Nostin pääni ylös mutaisesta pellosta ja ilokseni huomasin Theon olevan yhä paidan sisällä. Tosin paita oli kaula-aukosta revennyt, ja melko pahastikin.
- Ööh, kaikki hyvin?! Kysäisin pelokkaalla äänensäävyllä pojalta, joka makasi maassa hievahtamatta. Pliis Theo vastaisit pian. Yksi... kaksi... ja kolme. Laskin sekunteja, vai kuluikohan jo peräti minuutteja? Olin pienessä paniikissa, tai no aika isossa, ja ajantaju katosi täysin. Jos Theoon sattui jotain, syy olisi minun.
- Anna anteeksi Theo, mä yritin ottaa Hongan harjasta kiinni mut mun silmät oli kiinni enkä nähnyt mitä mä tein enkä mä vaan huomannu että... sanat ryöppyivät ulos suustani ja aloin jo täristä. Laskin käteni pojan nenän eteen, ja joo, kyllä hän hengitti. Käsi tarttui ranteeseeni kiinni ja puristi sitä.
- Mun paita... Sä hajotit mun hilfigerit, Theo mutisi ja veti revennyttä paitaansa takaisin päälle. En nähnyt pojan silmiä vieläkään kunnolla, sillä kypärä oli laskeutunut Theon otsalle.
- Anteeksi ihan oikeasti.
- Missä Kusti on?
- Juoksi tuonne jonnekin.
- Etkö ottanut hevosia kiinni?
- En. Tulin heti luoksesi katsomaan oletko kunnossa.
Poika huokaisi ja nousi istumaan.
- Tottakai mä olen kunnossa, meni vain ilmat pihalle hetkeksi. Olisit nyt hyvänen aika ottanut hevoset kiinni, ennen kuin ne juoksee metsään ja katkoo jalkansa. Tai mitä jos ne paraaikaa juoksevat kylätiellä, ja naapurin vanha pappa ajaa epähuomiossa niiden päältä? Sä oot välillä kyllä vähän huono päätöksentekijä.
Olin hetken hiljaa sulatellen kuulemaani. Tottakai menin automaattisesti katsomaan kaveriani, ihmisiä kuuluu aina auttaa ensin.
- Millä mä muka olisin ottanut ne kiinni? Juoksemalla vai?
- No vaikka lentämällä! Hitto!
Theo riisui ratsastushanskat käsistään ja heitti ne maahan.
Silmiäni poltteli, pidätin kyyneleitä. Tiesin, että vika oli minun, mutta minua ärsytti ja harmitti kaikki Theon sanat. Minulla ei ollut mitään, millä puolustautua. Ainoastaan haukuin poikaa lapsellisesti nimillä, yrittäen loukata häntä mahdollisimman paljon niin kuin hän minua. Aloin vapista kahta pahemmin, enkä voinut enää muuta kuin yrittää kätkeä kyyneleeni Theolta. Vaikka tuskin poikaa enää kiinnosti. Hän näytti todella kiukkuiselta marssiessaan pellolla edestakaisin. Kätkin kasvoni käsiini ja aloin vaipua yhä syvemmälle itsesääliin. Mietin, näenkö Honkaa enää ikinä, tai tulisiko se enää koskaan kutittamaan hiuksiani niin kuin se teki joka päivä. Olin varma, että Kustin kanssa liikkuessaan Honka lähtisi jonnekin kauas. Kaverin kanssa hevoset olivat paljon rohkeampia, ja Honka ainakin sai paljon itsevarmuutta lajitoverin seurasta.
Ei minulla ollut puhelintakaan mukana. Farkuissani ei ollut taskuja. Minun alkoi tulla kylmä, sillä istuin juuri pienen kuralammikon kohdalla. Pinkit niket keräsivät kuravettä runsaasti, ja farkkuni olivat värjäytyneet ruskeiksi. Kumpa en olisi tarttunut Theoon, niin tätä ei olisi tapahtunut. Kusti voisi olla vieläkin Theon hallinnassa, eikä Honka olisi ottanut askeltakaan pois kaverinsa luota. Kaikki olisi hyvin, olisin vain itse vähän kastunut.
- Ida! Helpottunut ääni kuului Theolle. Vilkaisin nopeasti Theon osoittamaan suuntaan. Kaksi pukittelevaa hevosta nelistivät meitä päin, näykkien toisiaan. Hongan häntä sojotti innosta pystyssä, ja jos tilanne olisi ollut toisenlainen olisin varmasti nauttinut näystä.
Aloin kutsua Honkaa ja heilutin käsiäni. Theo teki samoin, mutta käsiään käyttämättä (eikä hän huutanut Honkaa vaan Kustia). Aloin taas itkeä, mutta tällä kertaa helpotuksesta. Pieni siro ruunikko lähestyi hurjaa vauhtia, ja lopulta ohitti minut hipaisten sormenpäitäni. Vilkaisin taakseni, ja katselin kuinka Honka teki jyrkän u-käännöksen ja lähes liukastui. Olisin varmasti nauranut näylle, jos olisin pystynyt. Honka laukkasi takaisin minua päin, ja vain hetkeä ennen minua ruuna liukui pysähdykseen. Lämmin höyry kantautui nenääni kasvoilleni ja märän hevosen haju tunkeutui nenääni. En saanut sanaakaan suustani, olin liian itkuinen puhuakseni. Silitin vain tärisevin sormin Hongan päätä ja tunnustelin sitä kuin varmistaakseni että ruuna todellakin oli edessäni.
Olin tarkastanut Hongan kaikkialta. Ei mitään ruhjeita, ei edes taittunutta karvaa. Hengästynyt se oli, mutta yhä iloinen ja aina valmis. Halasin ruunaa tiukasti kaulasta, ja jo valmiiksi kurainen paitani alkoi imeä hikeä hevosen kaulalta. Pölvästi hevoseni oli kunnossa.
- Ida.
Theo taas.
- Sori. Mä maksan sun paidan kyllä.
- En minä sitä, sori se mitä aikaisemmin sanoin.
- Hah, tottahan se oli.
- Joskus olis parempi valehdella vähän.
En sanonut mitään, mutta oli valtavan iloinen, että Theo ei ollutkaan vihainen enää. Hävettikin niin pahuksesti, kun olin alentunut haukkumaan häntä.
- Ethän oo vihainen enää? Kysyin varovasti ja tälläkertaa katsoin kuraista poikaa kasvoihin.
- Ääh enhän mä ollut sulle vihainen, hermostutti vain että mihin Kusti menisi niin puhuin vähän mitä sattui.
Samaahan minäkin tein.
En aikaillut vaan halasin Theoa samoin kuin Honkaakin hetki sitten. Inhosin ylikaiken välien rikkoutumisia, ettekä ikinä arvaa kuinka helpottunut olin nyt! Honka töytäisi turvallaan minua selkään, sen mielestä tämä vetistely saisi riittää.
- Näytät ihan hirveelle, Theo virnisti.
- Joskus olis parempi valehdella vähäsen, toistin ja puin leikilläni nyrkkiä pojan naaman edessä.
- Me kerätään tän näkösinä varmasti aika paljon katseita, poika nauroi ja yritti hinkata kuraa pois. - Tää mihinkää lähe...
- Joo ja varmasti saadaan selittää tää reissu moneen kertaan.
- Ihan varmasti. Vielä vanhainnodissakin me kuullaan tästä.
- Kai sä tuut mun kans samaan vanhainkotiin?
- Tottakai!
Ratsastimme takaisin talliin. Aurinko yritti paistaa pilvenharson läpi ja sai taivaan värjäytymään tummaksi.
- Rupeaa kai satamaan pian, tuumasin ääneen. Ratsastimme maneesin ja kentän ohi tallin pihalle, jossa ei näkynyt ketään. Tallista sen sijaan kantautui puhetta ja erilaisia ääniä, kuten kottikärryjen kitinää (pitäisi varmaan rasvata se) ja lakaisun ääniä. Tupsahdimme peräkkäin talliin, missä kaikkien päät kääntyilivät kuin hidastetussa filmissä.
- Minkä mutakylvyn te ootte ottanut? Mitä Theon paidalle on tapahtunut? Kysyi Pinja lakaistessaan käytävää.
- Tuli pari muuttujaa, totesin ja tein jonkun ilmeen virnistyksen ja irvistyksen väliltä.
- Ida yritti voimakeinoin riisua mua, hurja täti, Theo selitti ja sai tönäisyn päähänsä.
- Ei se ny iha noin mennyt...
Pesin Honkaa vesiboksissa. Ruuna oli hyvin hikinen ja likainen, joten päätin pistää sen pesulle. Honka yritti metsästää letkusta tulevaa vettä suuhunsa, mikä näytti tosi hassulta. Sammutin veden ja kasasin letkun takaisin paikoilleen. Nappasin hikiviilan ja vedin sillä enimmät vedet pois, ja lopuksi kuivasin Hongan jalat huolellisesti pyyhkeellä. Sen verran ruuna oli piipussa, että se malttoi olla paikoillaan koko toimituksen ajan. Lähdin viemään Honkaa takaisin karsinaansa, jonne ruuna suuntasi taluttamatta. Heinäverkkoon oli ilmestynyt pieni määrä makeaa heinää, ja Honka ryhtyi heti yhteen mielipuuhaansa; syömiseen. Kaikki jäseneni muuttuivat veteliksi kaiken jännittämisen jälkeen. Olin niin väsynyt. Suuntasin varustehuoneeseen Hongan suitset kädessäni, ja valmistauduin tarinoimaan peltorallejamme muille.
Allu keitti kahvia varustehuoneessa ja tarjosi minulle ja Theolle leipää. Saimme lisäksi huopia päällemme, ettemme vilustuisi. Ihailin Allun kykyä toimia yllättävissäkin tilanteissa, hän pysyi aina rauhallisena toisin kuin minä. Aloin kertoa tapahtumia satulahuoneessa oleville henkilöille, Allulle, Juulialle, Pinjalle, Jemille ja Jasminille. Miina oli ilmeisesti lähtenyt jo kotiin. Kaikki kuuntelivat hiljaa. Oli helpottavaa vuodattaa kaikki ulos, vaikka minua nolotti vietävästi. Kerroin, kuinka Honka ja Kusti alkoivat yllättäen leikkiä keskenään, enkä hereillä ollessani pysynyt selässä. Kaikilta pääsi pieni hillitty hihitys, kun kerroin tarranneeni Theon paitaan ja ihmetelleeni mihin ihminen sen sisältä oli hävinnyt. Puhuin pienestä riidastamme (en paljastanut noloimpia yksityiskohtia), ja tajusin, miten syvällä olin kylpenyt itsesäälissä huomaamatta mitä ympärillä tapahtuu. Olin typerästi ottanut kaikki Theon sanat itseeni ja tiuskinut pojalle turhaan. Olimme molemmat puhuneet vähän rumasti, mutta olimme olleet pikkaisen pyörryksissä tipahtamisesta.
En pystynyt katsomaan Allua päin, sillä odotin pettynyttä katsetta.
- Nooh... Allu aloitti kepeästi. Hän varmaan häätäisi minut tallista tai jotain. - Empä ole aikoihin kuullut mitään vastaavaa! Hienoa kuulla että mitään sen vakavempaa ei sattunut. Vahinkoja sattuu, mutta ottakaahan kaikki tästä opiksi, että mitä tahansa voi käydä kun ollaan isojen eläinten kanssa tekemisissä. Ja puhelimet aina mukaan kun mennään maastoon, jos vaikka kävisi niin että hevoset oikeasti lähtevät kauas.
Kaikki nyökyttelivät päätään, ja minä pidättelin itkua. Mokoma itkupilli. Ei vaan, päivä oli ollut henkisesti raskasta ja siksi tunsin tarvetta pillittää kuin pieni piltti. Sitten rupesin nauramaan. En tiedä miksi, mutta minua itketti ja nauratti samaan aikaan. Kuinka ihminen voikaan mennä totaaliseen paniikkiin pientenkin asioiden sattuessa. Kyseessähän oli ihan tavallinen tippuminen maastossa, mutta olimme Theon kanssa (tai lähinnä minä) niin puulla päähän lyötyjä että teimme siitä niin suuren numeron.
- Hahaha odottakaas kun pääsen kertomaan miksi Ida haukkui mua, Theo nauroi.
- Hei, niitä ei lasketa kun en ollut oma itseni, tiuskaisin leikisti äkäisesti.
- Mun mielestä ne kaikki tulivat ihan sydämestä.
Minua rupesi taas naurattamaan Theo. Aina sanavalmiina.
- Oo nyt jo hiljaa hupiukko.
- No muutama tippuminen usko jo!
Repesin totaalisesti jälkimmäiseen lauseeseen. Keskustelumme lähtivät rönsyilemään taas eri ilmansuuntiin, ja päädyimme puhumaan koululla tapahtuviin riitoihin, ruokaan, ratsastamiseen ja kilpailemiseen. Kilpailuista puhuen, Hongalla olisi estekisat lauantaina Länkimäellä. Honka saisi luvan levätä seuraavat kaksi päivää, tarjoaisin sille vain vähän aivojumppaa, kunnes kisaa edeltävänä päivänä veisin sen kävelylle. Se oli suunnitelmani.
//Nooh aina ei päivät mee niin ruusuisesti
mun ei ihan tuollaista riitaa tehdä Theon ja mun välille, mutta olin aivan kirjoittamisen huumassa. En muuten ihan vielä hae hoitajaa Hongalle, jos vaikka Aurelia haluaa takaisin
mulla olisi ollut Mortistakin uusia tarinoita, mutten saa julkaistua niitä kun haluan saada sen kummitusjutun eka valmiiksi. Aloitin kirjoittamaan sitä jatko-osaa uusiksi kun alkuperäinen jäi koneelle... siksi kestää x)
Ostaisin taas pari tavaraa Equestrian Prosta, Hongalle ja Mortille:
- satulahuovat: Cassiel - Yleishuopa "Glitter" (keltainen) + WEGA yleishuopa "Paris" (vaaleanpunainen)
ja Kivimetsästä...
- suitset: Englantilaiset suitset (pinkki) 55v€
Yhteensä 137v€, mulle jää huikeet 2v€ tämän jälkeen
Eikä, tää oli ihan mahtava tarina! Kuvituksenkin olit tarinalle jaksanut väsätä (ehdin kyllä huomata kys. kuvan jo aiemmin ja lisätä, mutta hyvä että sait lisättyä sen vielä tähänkin). Tarina ei todella ollut pituudella pilattu ja vaikka se tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan halusin vain lukea sitä eteenpäin, missän vaiheessa ei tullut tunnetta, että tarina olisi ollut tylsä. Miten se olisi ollut edes mahdollisti, tässähän tapahtui niin paljon? Useampaan otteeseen virnistelin ruudun toisella puolella siihen malliin, että uskon ilmeeni ainakin tavoitelleen jotain teidän ilmeilyjenne tasoa! XD Onnistuit selittämään tuon kaiken niin elävästi kuvaillen, että itsekin nauroin tällä teidän naurulle ja hauskalle tilanteelle, tältä tarinan lukemisen pitäisikin tuntua ainakin omasti mielestäni!
Onneksi tosiaan teille ei tosiaan sattunut mitään vakavampaa, muitakaahan kuitenkin jatkossa ottaa ne kännykät mukaan! Ja hyvä että hevoset palasivat lopulta teidän luokse, vaikka olisivatkin voineet lähteä ties minne.. No turha sitä on nyt jossitella, kun mitään ei sattunut! Olen vähän katsellut samaa Kusti ja Honka ovat hieman kummallinen pari ja kaikesta nahistelusta huolimatta ne näyttävät pitävän toisistaan. Pian hevoset siirtyykin varmaan kokonaan takaisin tarhoihin ja sitten ne ovatkin taas keskenänsä. Tarinan sisällöstä sen verran, että mitään isompaa huomautettavaa ei ole. Muutamia pieniä kirjoitusvirheitä löysin, mutta kaikki oli ihan ok. Tämäkin luultavasti vain nopeasti ajateltuna jäi vähän hassuksi lausahsukseksi(?): "kun Miina paljasti muuttaneensa Hiisijärveen"
Lisäilen nämä ostokset sun kaappiisi ja saldosi kasvaa 2 tallirahasta 47, sillä saat tästä 45 tr (olen ottanut nykyään sen linjan, että tarinoista, jotka kirjoitetaan omalle hevoselle saa ainoastaan tr, hoitsuille kirjoitetuista saa myös tp). Sen lisäksi saat vielä kausikortin syyskaudeksi vakiotunneille, panostetut tarinat palkitaan aina yllätyksillä
- allu