|
Post by allu on Jan 5, 2016 11:32:10 GMT 2
"Joku tallilaisista oli sattumalta löytänyt omistajien päiväkirjan jätettynä huolimattomasti rehuhuoneen tiskipöydälle, minkä jälkeen mikään ei ollut enää salaisuus. Jälkeenpäin Juulia ja allu olivat vain nauraneet tapahtumalle ja jättäneet kirjan satulahuoneen pöydälle, mistä kukatahansa tallilla liikkujoista saatoi sen napata kouraansa ja lukea."
Tähän tallikirjaan kirjoittelevat pääasiassa Juulia ja allu, hekin tosin vain satunaisesti. Silloin tällöin kirjaan saattaa myös ilmestyä kengittäjien, tallityöntekijöiden tai muuden tallilla työskentelevien merkintöjä.
|
|
|
Post by Juulia on Jan 22, 2016 15:57:46 GMT 2
Juulia tahtoo shetlanninponin
Istuin kahden iPadini kanssa satulahuoneessa. Makasin puolittain pirtin pöydän päällä selatessani netistä hevosten myynti-ilmoituksia. Välillä ryystin kahvia muumimamma -mukistani, kun kuppi tyhjeni kävin täyttämässä sen uudelleen. Kahden aikaan iltapäivästä tallilla oli melko hiljaista, kun hoitajat ja tuntilaiset olivat koulussa tai töissä. Ovi kävi, allu astui sisään satulahuoneeseen. Samalla hetkellä näin netissä jotain aivan mahtavaa ja olin tukehtua kahviini. - Elä sentään tukehdu! Keititkö liian vahvaa kahvia? allu kysyi. - En tosiaankaan. Löysin vaan jotain ihan mahtavaa, vastasin köhien edelleen kahvia pois keuhkoistani, jonne se oli vahingossa päässyt lipsahtamaan. - Mitähän tällä kertaa, allu huokaisi kyllästyneenä. - Mä tahdon shetlanninponin!! huudahdin iloisesti. Allu tuijotti minua lautasen kokoisilla silmillään hetken, ennenkuin huusi ehkä vähän tarkoituksettoman kovaa - MITÄ ?? niin, että ikkunat helisivät. - Löysin aivan ihanan myynti-ilmoituksen. Mä tahdon shetlanninponin! sanoin ystävälleni napakasti. - Mietippäs vielä kerran. Äläkä vaan tee mitään harkitsematonta! allu sanoi ja lähti ulos satulahuoneesta pamauttaen oven perässään kiinni. - En en, lupasin, mutta allu ei sitä enää kuullut. Näin ikkunasta hänen harppovan maneesille. Enhän minä ikinä mitään harkitsematonta tee.......
|
|
|
Post by Juulia on Jan 23, 2016 16:24:49 GMT 2
Aamut eivät ole minua varten
Oli aivan tavallinen aamu. Aamu niinkuin aamut tuppaavat aina olemaan. Napsautin kahvinkeittimen päälle ja nappasin hedelmäkorista omenan. Kaadoin hoyryävän kahvin mukiin ja lähdin ruokineni kohti eteistä ja sitten tallia. Ulkona vihmoi kylmä pohjoistuuli, joka teki melkein kahdestakymmenestä pakkasasteesta entistäkin purevamman. Tuulenpuuska läikäytti kahvit syliini talsiessani vastatuuleen kohti tallin ovea. - Voi helkutti sentään! kirosin ääneen. Sain tallin oven vaivoin auki ja luikahdin ovenraosta sisään lämpimään talliin. Karsinoista kuului kimakkaa hirnuntaa, joku potki kärsimättömänä ovea. Allu ei ilmeisesti ollut vielä saapunut talliin. Jätin omenan ja tyhjän kahvikupin satulahuoneeseen ja riensin ruokkimaan nälkäisiä kauramonstereita. Velmu näytti tänä aamuna normaaliakin nyrpeämmältä, katsoi minua todella syyttävästi. Aamuheinät taas kaksi minuuttia myöhässä! - Minkä minä sille voin että vastatuuleen kävely hidastaa matkaani, tuhahdin hevoselle ja heitin sille kaltereiden yli kasan heinää. Otus kävikin ahneesti ruokansa kimppuun, aivan kuin sitä oltaisiin pidetty nälässä viikkokausia. Eipä lähtenyt vieläkään putkeen tämä aamu. Täysi kauraämpäri putosi kolisten lattialle sylkien samalla kymmenen litraa kauraa pitkin lattiaa. Samperin kissa, pitikö sen juuri nyt hyökätä niskaani? Kirosin Pätkiksen mielessäni maan rakoon kerätessäni kauroja lattialta. Hevoset odottivat kaurojaan malttamattomana. - Joo joo, ihan kohta, mutisin. Täytin ämpärin uudelleen ja jätin kaurat keskelle lattiaa. En jaksanut kerätä niitä pois. Viimein kaikki otukset saivat kauransa ja ne alkoivat rouskuttaa jyviään tyytyväisinä. Niiden aamu oli pelastettu. Mutta missä viipyi allu? Kello läheni puolta kahdeksaa eikä naista näkynyt vieläkään. Olin nähnyt hänet viimeksi eilen illalla iltatallia tekemässä, jonka jälkeen tiemme erkanivat kun painuimme omiin taloihimme nukkumaan. Yritin soittaa ystävättärelleni, mutta luuri ilmoitti rasittavalla naisäänellä "numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä". Oliko se ilkimys kadonnut perjantai-iltana vielä baariin ilman minua? Pärjäisin minä ilman alluakin. Aloin paketoida hevosia loimilla ulkoilua varten. Kaikki saivat tänään ylleen loimet, jopa Velmu, joka normaalisti ulkoili ilman loimea. Sää oli kuitenkin niin inhottava etten raaskinut olla loimittamatta hevosta. Yksi kerrallaan, hitaasti mutta varmasti aloin taluttaa hevosia ulos. Vintiö oli jyrätä ylitseni saadessaan sätkyn tuulessa heiluvista sähkölangoista. Eiköhän se sitten päässyt minulta vielä karkuunkin. - VINTIÖÖ! huusin hevoselle joka katosi tuiskuun. Kiiruhdin talliin hakemaan ämpärillsen herkkuja ja uuden riimunnarun, sillä tempoillessaan ruuna oli onnistunut rikkomaan riimunnarunsa soljen. Kavionjäljet johdattivat minut tielle, Vintiö oli lähtenyt juoksemaan kohti kylää. Olin saada sydänkohtauksen tajutessani, millaisen kaaoksen ruuna saisi aikaan mikäli ehtisi juosta valtatielle. R.i.p Vintiö, ajattelin surullisena. Eipä mennyt kuin ehkä minuutti, kun näin hitaasti lähenevän hahmon. Kun pääsin lähemmäksi, huomasin jonkun taluttamassa hevosta. Ja ketäs muutakaan hevosta, kuin Vintiötä. Suuri huoli putosi sydämeltäni ja lähdin tarmokkaammin astelemaan hevosta ja sen löytänyttä ihmistä vastaan. Hämmästys oli suuri, kun tajusin kuka hevosta talutti. - Allu, mitä sä täällä teet? tivasin. - Kävin juoksulenkillä, nainen tokaisi. - Mutta ethän sä urheile! huudahdin. Allu oli hetken hiljaa, kunnes sanoi: - Kävin tarkastamassa maastojen kunnon, ajattelin että lähdetään iltapäivällä maastoilemaan. - Tässä säässäkö? Hullua, sanoin edelleen hieman vihaisesti, vaikka todellisuudessa olin jo leppynyt. - Noniin, eiköhän lähdetä takaisin tallille ja iltapäivällä maastoon, allu sanoi päättäväisesti ja nykäisi Vintiön riimusta ja ruuna lähti iloisen näköisenä seuraamaan allua. Lähdin heidän peräänsä. Mietin kuumeisesti iltapäivän maastoa. Olikohan allu tosissaan? - Mä lähden sun kanssa maastoon yhdellä ehdolla, sanoin vihdoin kun olimme miltei tallin pihassa. - No? - Sä saat tehdä kaikki aamutallit kesäkuuhun asti, ilmoitin. - Jaahas....
|
|
|
Post by allu on Jan 24, 2016 11:15:36 GMT 2
Sunnuntai touhua Heräsin silmät sirillään harmaaseen sunnuntai aamuun. Ulkona sateli hiljalleen lunta, mutta tuuli näytti ainakin toistaiseksi pysyneen rauhallisena. Juulia oli lähtenyt jo aamutalliin ja itse olin luvannut tulla aivan pian perässä, mutta nyt istuin vain tietokoneen ääressä päivittelemässä tallin nettisivuja. Tänään olisi luvassa kiireinen päivä, sillä ensin päivällä olisi vuorossa Hiisijärven markkinat, joille olimme menossa pitämään talutusratsastusta, sekä kärryajelua. Sitten illemmalla minun pitäisi vielä pitää ratsastustunti hoitajille, josta olin oikeastaan enemmän innoissani, kuin markkinoista. Lopulta lähdin toppavarusteisiin sulloutuneena raahautumaan tallille päin, jossa arvatenkin Juulia odotteli jo närkästyneenä. *** Kymmenen aikoihin lähdin hortoilemaan uudelleen tallille syötyäni ensin tuhdin aamiaisen. Olin luvannut peruuttaa traikun tallin eteen, sekä hoidella Mortin ja Velmun ollessani myöhässä aamutallista. Trailerin peruutus tallin eteen sujui kerrankin kohtuullisen hyvin, sen sijaan Mortilla ja Velmulla näytti olevan jokin hauska leikki tarhassa menossa. Sain mustankirjavan cobin houkuteltua joten kuten luokseni, mutta islanninhevonen jäi mulkoilemaan minua tarhan toiseen päähän osoittamatta minkäänlaista kiinnostusta jäädä kiinniotetuksi, onneksi juuri silloin huomasin tallille saapuneen Fannin, joka katseli kummastuneena traileria. - Hei Fanni! Viittitkö tulla nappaamaan Velmun täältä, kannattaa ottaa herkku mukaan! huhuilin ja vinkkasin samalla tyttöä ruunan heikkoudella herkkuihin. - Haluatko tulla muuten taluttamaan ruunaa sinne markkinoille? Meidän kyydillä autossa pääsis vielä, ilmoitin. - Joo niitä markkinoita vähän ajattelinkin, kun tänne näin aikaisin tulin, toivottavasti Velmu jaksaa vielä illan tunnilla. - Jaksaa jaksaa, oilisit nähnyt miten nämä kaksi tässä äsken juoksi, hyvä ettei menny aidoista läpi, nauroin. *** - Onko kaikki nyt varmasti mukana allu? Juulia hermoili, kun hevoset olivat pienen episodin jälkeen viimein kopissa ja Mortin koppakärryt traikun perään kiinnitettyinä. - On on, huokaisin, sillä Juulia aina epäili kykyäni muistaa, arvioida tai osata asioita. - Pitäiskö vielä kuitenkin tarkistaa? Ei olisi pitäny laittaa sua pakkaamaan! Juulia vinkkasi edellisiin pakkaustaitoihini ja huomasi tietysti heti, että olin unohtanut vesiämpärin. *** Ensimmäiset pari tuntia olivat aina täynnä asiakkaita ja parhaimmillaan jonossa oli kymmeniä. Kellon lähestyessä kahta iltapäivällä alkoi jono hellittää, joten lähdin hakemaan itselleni, Fannille sekä Juulialle makkaroita ja korvapuusteja läheisestä kojusta. Itse olin lähinnä hypellyt lämpimikseni ja kerännyt lasten vanhemmilta kolmen euron kierrosmaksua, joten kuuma makkara oli enemmän kuin tervetullut. Ja tietysti rahoja ja papereita käpälöidessäni yksi makkara lipsahti kädestäni papereineen maahan. - Allu kuuleppas, SAAT KYLLÄ IHAN ITSE SYÖDÄ TUON MAKKARAN! Juulia oli ilmestynyt taakseni ja koko markkina-alueen läpi kiirivästä huudostaan huolimatta huomasin naisen suupielten nykivän. - Aina sä onnistut tunaroimaan! Juulia purskahti nauruun, enkä voinut enää itsekään olla nauramatta.
|
|
|
Post by Juulia on Apr 5, 2016 18:21:38 GMT 2
Kun yhdestä tulikin kaksi
- Ootko sä nyt ihan varma tästä? Allu kysyi epäilevästi ja pyyhkäisi otsaltaan hikinoron. - Me ollaan jynssätty näitä karsinoita koko aamu. - Älä oo aina noi negatiivinen, sanoin ystävälleni ja mulkaisin tätä hieman vihaisesti. - Oon aivan varma tästä. Oon aivan varma myös siitä, että tää on muidenkin mielestä ihan mahtava juttu! Kastoin juuriharjan uudelleen mäntysuopaveteen ja jatkoin ruokakupin puhdistamista. - Itseasiassa sä voisit jynssätä tän loppuun, mä meen siivoomaan satulahuonetta, hihkaisin iloisesti ja pudotin juuriharjan ämpäriin niin että vesi roiskahti ympäriinsä. Kiiruhdin puolijuoksua satulahuoneeseen ja aloin tyhjentää kahta reunimmaista satulatelinettä. Miten meillä saattoikin olla näin paljon satulahuopia? Ja mihin ne kaikki nyt tungettaisiin? Survoin huovat kaappiin ja pistin oven äkkiä kiinni. Siinä olisikin pieni yllätys sille, joka seuraavana avaisi kaapin oven.. * * * - Tule, mennään! huusin allulle katumaasturin avonaisesta ovesta. Allu tallusti kuraiset jodhpurit jalassa autolle ja hyppäsi pelkääjän paikalle. Auto oli hurissut käynnissä jo jonkun aikaa, joten painoin kaasua ja käänsin auton vasemmalle pihatien päässä. Mutkassa oli vähän kuoppia ja autoon kiinnitetty traileri huojui pelottavan näköisesti. Takaisintulomatkalla pitäisi ajaa tuo mutka vähän hiljempaa. Olimme pitkään hiljaa vain kuunnellen auton radiota. Surffasin eri kanavien välillä, sillä mistään ei tullut hyvää musiikkia. Tyypillistä. Allu oli ensimmäinen, joka uskalsi rikkoa hiljaisuuden. - Mihin me tarvitaan sellaisia ponia? se kysyi. Tyhmä, ajattelin. Jokaisella tallilla pitää olla maskottiponi. - No, mihin poneja nyt yleensä tarvitaan? kysyin vuorostani. Allu ei ole poni-ihminen. Hän on hevosihminen henkeen ja vereen, sen nyt tietää jokainen. Allu pysyi vaiti. - Ponin kanssa voi vaikka tehdä temppuja. Oon ihan varma, että siitä tulee maailman paras lasten poni. Kunhan se on söpö niin ihan sama minkälainen luonne sillä on. Ponien kuuluu olla söpöjä, selitin. Allu vilkaisi minuun kummastuneena, mutta pysyi hiljaa. Jonkin ajan kuluttua käännyimme asfalttitieltä hiekkatielle. Olipa paljon metsää, ajattelin. Seuraavassa risteyksessä tienviitta ohjasi kääntymään oikealle. Aloimme saapua perille, sillä puiden lomasta näkyi vaalea tiilitalo ja maneesi. Pysäytin auton parkkipaikalle ja hyppäsin ulos autosta. Olisin varmaan innostuksissani unohtanut avaimet autoon, mutta onneksi Allu ehti napata ne mukaan ennen kuin paiskasi auton oven kiinni. * * * Siinä se nyt oli. Minusta tuli juuri äsken poninomistaja. Kädessäni komeili kauppakirja, vieressäni karsinassa seisoi pieni, hädin tuskin metrin korkuinen rautias poni. Olihan se söpö, mutta ei ihan sellainen kun olin ajatellut. Pientä koulutusta tuo vaatisi, mutta luotin edelleen siihen että siitä tulisi kunnollinen lasten poni. Allu oli luovuttanut ajatuksen kanssa jo siinä vaiheessa kun näki ponin ensimmäisen kerran. Ehkä se ei ollut ihan sitä, mitä olin Allulle kertonut, mutta hyvin lähellä. Ainakin melkein. Ponin omistajat pakkasivat kääpiön viimeisiä varusteita sinisiin Ikean kasseihin ja minä uskaltauduin rapsuttamaan poniani. Pikkiriikkinen shetlanninponi höristi korviaan ja nuuhkaisi kättäni. - Hei, sanoin sille hiljaa. - Sä lähdet tänään meidän mukaan. Susta tulee ratsastuskoulun tuntiponi, kuiskasin ponille ja rapsutin sitä korvan takaa. - Pois alta, poni tulossa! kuului iloinen tytön huuto tallin ovelta. Teini-ikäinen tyttö talutti talliin ehkä maailman suloisimman otuksen. Nousin seisomaan ja tuijotin kimoa ponia. Täydellinen! Sivusilmällä huomasin, kuinka Allukin oli iskenyt katseensa kiiltokuvakimoon. - Hei, onpas sulla nätti poni, henkäisin. - Eikö olekin? Harmi vain, että joudun nyt luopumaan siitä, tyttö sanoi hieman surullisena. - Kuinka niin? Allu kysyi kiinnostuneena. - Kusti on maailman paras poni, mutta minulla ei ole enää varaa pitää sitä. Täytin juuri seitsemäntoista eikä minulla ole enää oikeutta kilpailla poniluokissa. Ostimme vanhempieni kanssa minulle hevosen ja samalla joudumme myymään Kustin pois, tyttö selitti. - Onko tuo siis myynnissä? kysyin haltioituneena ja astuin askeleen lähemmäs ruunaa. Se käänsi päänsä minua kohti ja silitin sen silkinpehmeää turpaa. - Valitettavasti on. Virallista myynti-ilmoitusta ei ole vielä tehty, sillä olemme kyselleet lähipiiristä, olisiko kellään tarvetta esteponille. - Meillä on! huudahdin ennenkuin endin edes ajatella sanomisiani. Tyttö ja Allu käänsivät katseensa minuun, Allu pudisti päätään ja tytön kasvoille levisi leveä hymy. - Todellako? Se olisi aivan mahtavaa, jos Kusti löytäisi nyt hyvän kodin. - Tottakai se saisi hyvän kodin, meillä on tuossa seitsemänkymmenen kilometrin päässä ratsastuskoulu. Itseasiassa ostimme juuri tämän ponin ja voisimme viedä Kustin samalla reissulla, sanoin innostuneena ja osoitin shetlanninponiani. - Ehkä me harkitaan vielä.., Allu yritti rauhoitella. - Olisitko hetken hiljaa? pyysin. - Tää tulee nyt aika äkkiä, mutta eiköhän se käy. Mulla on itseasiassa kaikki Kustin paperit täällä tallilla ja sen tavaroitakin on nyt laitettu yhteen paikkaan, kun sillä kävi jo kerran koeratsastaja. Heille Kusti ei kuitenkaan ollut sopiva poni. - Mahtavaa! hihkaisin ja hymyilin kuin naantalin aurinko. * * * Koeratsastuksen jälkeen Allukin alkoi vakuuttua. Kiiltokuvakimo ruuna oli luonteeltaan yhtä suloinen, kuin ulkonäöltäänkin. Solmimme kaupat vielä samana päivänä ja pian huomasimme lastanneemme traileriin kaksi ponia yhden sijaan. Kello alkoi olla jo todella paljon. Allu oli joutunut soittamaan ratsastustunneillekin sijaisopettajan, kun vierailumme ponikaupoilla vähän venähti. Muistin ajaa möykkymutkan hiljaa ja onnistuin silti ajamaan isoimpaan kuoppaan. Syytin pimeää ja sitä, että aloin olla väsynyt. Kello oli kymmenen illalla kun saavuimme kotipihaan. Tallissa oli pimeää mutta ulkovalot hohkasivat kelmeää valoaan, jonka valossa lastasimme ponit ulos trailerista. Ponit ehtivät vielä saman päivän aikana omiin karsinoihinsa nukkumaan, mutta minä ja allu järjestelimme ponien tavaroita pitkälle aamuyöhön. Olin onnellinen kaatuessani pyjama päällä sänkyyn. Olin köyhtynyt päivän aikana kymmenen tonnia liikaa, mutta kaiken sen rahan korvasivat kaksi suloista ponia tallissa. Tällä kertaa oli ihan hyvä, että yhdestä tulikin kaksi.
|
|
|
Post by allu on May 19, 2016 18:22:22 GMT 2
Voiko ilkikurisen shettiksen paraskaveri olla muka kiltti kilpapuoliverinen? Myöhään keskiviikkoiltana tallin pihaan puksutti hevosauto, ei hevosbussi. Käppäilin juuri maneesista tuntiratsujen ja niiden ratsastajien kanssa pihalle nähdäkseni kullatun, massiivisen hevosbussin saapumisen. Samaan aikaan Juulia rynnisti määrätietoisesti luokseni ja valmistauduin kysymystulvaan henkisesti. "Mikä tuo on? Uusi hevonen? Mä en ois allu uskonu sun sortuvan heräteostoksiin!" Juulia tulitti. "Äsh, ei se ole heräteostos, en mä mitään hevoskauppoja tee niin äkkipikaan kuin eräät", viittasin kiusallani Juulian reilun kuukauden takaiseen ostosreissuun, jossa kyllä minäkin olin ollut mukana. "No mikä sitten? Mehän puhuttiin, että yksityihakemukset hyväksytään yhdessä!" Juulia puuskahti. "Älä nyt! Tulet varmasti ihastumaan siihen! Eräs serkkuni hevonen vain tarvitsi kipeästi taukoa radoilta ja hänen mielestään Hiisivuori on paras paikka hevosen mielenhermojen rauhoittamiseen", selitin, Juulia tyytyi vain mulkaisemaan minua. Viimeistään, kun lastaussilta avattiin ja sitä pitkin talutettiin alas ruunikko, lihaksikas, varsin komea yksilö, jonka kastanjanruskea karva kiilteli timanttisesti kilpaa auringon kanssa, oli Juuliankin kasvoilla typertynyt hymy. "Vai että tuollainen otus tällä kertaa, tallistahan on hyvää aikaa tulossa kilpahevosten areena", Juulia murahti, mutta näin hänen kasvoillaan silti hymyn pilkkeen. Lähdin opastamaan ruunikkoa taluttavaa miestä yksityistallin puolelle, serkkuni oli sanonut ettei juuri kiireiltään ruunaa ehtinyt tulla talliin tutustuttamaan. Tähän mennessä pihalle oli kertynyt jo aimo sakki tallilaisia pällistelemään ilmestystä suoraan Keski-Euroopan kilpakentiltä. Tai Suomessahan se hevonen oli viimeiset vuoden päivät kilpaillut, tai ainakin yrittänyt kilpailla. Leo, kokonimeltään Clio á Desarl asettui karsinaansa mukavasti samalla, kun yhdessä Juulian kanssa kannoimme hevosen tavarat varustehuoneeseen ja sen jälkeen saimme vielä muutamat hoito-ohje niput. Leolla vaikutti olevan vielä reilusti virtaa, joten ehdotin, että päästäisimme ruunan juoksemaan vähän irtona kentälle. Juulia kauhisteli sen loukkaavan itsensä, mutta minä muistutin, että sen oli tarkoitus tulla viettämään Hiisivuoreen kunnon hevosen elämää. Joten, laitoimme ruunalle suojat jalkoihin ja talutimme sen kentälle, kuplamuoviin emme hevosta ruvenneet kuitenkaan käärimään. "Manta on irti!" Kuulin huudon tallipihalta ja samassa shetlanninponi syöksyikin kentän aitojen ali kentälle. Pirskatin poni, miksi sen piti karata juuri nyt! Mitään ei ollut enää tehtävissä ja näin kuin hidastetussa filmissä, kun tamma laukkasi Leon luo. Mielessäni vilisti heti kauhukuvia siitä, kuinka Leo säikyttäisi ponin ja poni potkaisisi Leoa niin, että potku osuisi juuri sopivasti polveen. Leo jännittyi ja jähmettyi paikoilleen. Ponin ja hevosen turvat kohtasivat, murto-osa sekunnin ajan ne koskettivat toisiaan. Poni haisteli hevosta ja hevonen ponia. Sitten ne vain pysähtyivät, rentoutuivat, mitään ei tapahtunut. Sujahdin nopeasti riimunnarun kera kentälle ja nappasin Leon kiinni. Kun talutin ruunaa, lähti Manta seuraamaan perässään, kumma kyllä ne vaikuttivat viihtyvän yhdessä. Voiko ilkikurisen shettiksen paraskaveri olla muka kiltti kilpapuoliverinen?
|
|
|
Post by allu on Aug 28, 2016 16:32:46 GMT 2
Pieni ihme ja epäonnea Maanantaiaamu tuli kuten muutkin aamut, tavanomaisesti täynnä tarmoa, vaikkakin aina paluu arkipäivään viikonlopun jälkeen oli jokseenkin kankeaa. Ei siksi, ettenkö olisi nauttinut töistäni Hiisivuoressa, maanatait nyt vain aina olivat jotenkin painostavia, etenkin paperitöiden kerääntyessä pinkoittain työhuoneen pöydälle.. Tänä aamuna tunsin olevani erityisen aikaisin liikeellä, vaikka olimmekin sopineet, että Juulia hoitaisi hevosten ruokinnan tänään. Koska tiesin, että hän ei nauttinut aamuherätyksistä aivan yhtä paljon, suoraan sanottuna jopa inhosi niitä, tein nopeat laskelmat, että minun kannattaisi pysytellä visusti aamupalapuuhissa siihen asti kunnes hevosia alettaisiin tarhata. Hevoset oli siirretty jo viime viikon alusta tarhoihin, ruuan alkaessa loppua laitumilta. Tarhat olivat muuttuneet hetkessä viime viikon sateiden jäljiltä kuravelliksi, mutta onneksi nyt näytti viimein paistavan taas aurinko. Puhelin soi, kuka kumma soitti seitsemän aikaan aamulla? "Missä sä viivyt tuu tänne talliin niin kuin olisit jo!" Kuului Juulian vaativa ääni langalta. "Mitä sä höpötät, me sovittiin, että SINÄ ruokit hevoset tänään?" Ihmettelin, ei kauheasti kiinnostanut mennä Juulian käskytettäväksi. "Niin niin, tottakai tyhmä! Täällä on jotain, mitä sun on pakko nähdä!" Sen enempää sanottua Juulia lopetti puhelun jättäen minut mietteliääksi langan toisessa päässä. Mitä ihmettä tallissa nyt muka voisi olla? Tälläinen salaperäisyys ei voinut pitää luonnostaan uteliasta ihmistä kauaa loitolla. "Mitä täällä nyt muka o.." Juulia keskeytti lauseeni ja näytti tietä hiljaa Foxin karsinalle, joka oli heti ensimmäinen vasemmalla. Karsinassa seisoi Foxi rauhassa paikoillaan. Meidät nähdessään se hörähti lempeästi, mutta jokin mytty sen vieressä kiinnitti huomiota. Kullankeltaisilla oljilla oli tumma pieni mytty, varsa! Tiesin kyllä, että Foxin aika oli ollut oikeastaan jo 28.08., mutta en ollut tullut ajatelleeksi koko asiaa. Foxi oli astutettu viime syksynä hienosta trakehnerori Cafinosta, mutta olimme pysyneet asiasta aika hiljaa Juulian kanssa, sillä halusimme hieman yllättää tallilaisia. Toki suurinosa oli varmasti jo tehnyt omat päätelmänsä tamman valtavasta mahasta ja siitä, ettei se ollut ollut viimeiseen kuukauteen mukana ratsastustunneilla. Ruokimme yhdessä muut hevoset, jonka jälkeen palasimme vielä ihastelemaan tallin tuoreinta asukkia. Se oli noussut nyt jaloilleen ja löytänyt oikean reitin honteloilla jaloillaan maitobaarillekin. Foxi vaikutti lempeämmältä, kuin koskaan, eikä se välittänyt vaikka otimme Juulian kanssa vähän lähempää kontaktia sen lapsoseen. Kyseessä oli ruunikko tamma ja vaikka varsalla olikin ikää vain muutamia tunteja, oli se erittäin utelias tarmokas hoippuessaan honteloilla koivillaan. Kun muut hevoset olivat tarhoissa rupesimme miettimään järjestelyjä varsan suhteen. Koska kaikki tarhat olivat täynnä, ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin rakentaa kaksikolle oma väliaikaistarha. Päädyimme lopulta kunnostamaan maneesin takana olevan laitumen, jonka aitoja ei ollut vielä keritty purkaa. "Panda joutuu nyt sitten tarhaamaan yksin", harmittelin katsellen tummanruunikkoa tammaa yksinäisenä omassa tarhassaan. "Ei välttämättä", Juulia vinkkasi, "jos sille löytyy kaveri!" "Mitä sä tarkoitat?" Ihmettelin kummissani, kaikki muut hevoset tarhasivat pareissa. "Noh, tallissahan on vielä yksi karsina vapaana", Juulia sanoi vihjaavaan sävyyn. Tyydyin vain mulkaisemaan tätä. *** Päädyimme lopulta vielä vaihtamaan Foxin varsansa kanssa tallin jatko-osaan, yksityispuolelle Leon karsinaan, sillä siellä oli rauhallisempaa. Leo sai siis muuttaa Foxin karsinaan. Työtä riitti ennen illan tunteja enemmän kuin tarpeeksi, mutta kellon lähestyessä viittä kaikki tuntui valmiilta. Monia tuntilaisia kiinnosti Foxin karsinaan muuttanut uusi asukki, Leo kun oli harvemmin tunneillakaan mukana! "Onks täällä uus tuntsarit?" Oli peruskysymys, johon vastasin vain nauraen, että ei, mutta uusi asukki kyllä. Tällä en siis tarkoittanut Leo, vaan aamulla maailmaan tupsahtanutta pienokaista. Koko päivä oli eletty ikään kuin jonkinlaisessa kuplassa. Varsan syntyminen oli iloinen asia ja vaikka töitä olikin riittänyt, olivat minun ja Juulian jutut vaihdelleet päivän mittaan varsan nimestä sen tulevaisuuteen, eikä kaikesta voinut olla muuta kuin innoissaan. Ratsastustunnitkin sujuivat hyvin kunnes.. Kolmannen tunnin alussa kiinnitin heti huomiotani Tintin liikkumiseen, se liikkui hieman epäpuhtaasti. Käskin ratsastajaa pyytämään ravia ja ravissa poni liikkui jo selvästi epäpuhtaasti. Kokeiltuani kaikki jalat läpi, totesin, että Tintin vasen takanen oli lämmin ja hieman turvoksissa. Mitenkään pahemmalta se ei näyttänyt, mutta tietysti kaikki epäilykset heräsivät heti. Saimme onneksi tunnille nopeasti tallista toisen ratsun ja Tintti pääsi talliin huoltoon. Pitää toivoa, että se oli tarhassa teutaroidessaan vain kolauttanut jalkansa, eikä mitään sen pahempaa ilmenisikään! Tallin uuteen asukkiin pääsette tutustumaan tästä! Nimi oli helppo keksiä, mutta omistajattaret eivät saaneet pähkäilyistään huolimatta aikaan sopivaa kutsumanimieä! Siispä teillä tallilaisilla on mahdollisuus ehdottaa neidille kutsumanimeä! Chatilla tai yksityiviestillä voi lähettää ehdotuksia, sopivan nimen löytyessä otetaan se heti käyttöön
|
|
|
Post by allu on Oct 13, 2016 16:25:35 GMT 2
Talviko se sieltä tulee? Avatessani ulko-oven varttia yli kuusi aamulla, pihalla ei ollut vielä järin valoisaa. Itse asiassa siellä oli niin pimeää, että minun oli pakko napata taskulamppu eteisestä matkaan, sillä pihavalojen katkaisia oli tallin oven vieressä. Kylmä ilma pureutui saman tien untavatakkini läpi ja minun oli pakko kummastella, mitä ihmettä pukisin sitten, kun lämpömittari laskisi -20 celssiuksen tietämille. Viime talvenakin oli ollut useita kylmimpiä jaksoja, kun sai olla toppaamassa joitain hevosia jopa kolmeen loimeen. Onneksi tänä vuonna jotkin luonnollisesti pidempi karvaiset hevoset, kuten Velmu ja Manta, oli päätetty klipata vain jos tilanne sen välttämättä vaatisi.
Napsautin tallin oven vierestä valot päälle ja ne alkoivat syttyä hitaasti välkkymällä. Mokoma kohmeinen lamppu! Samalla sain useasta karsinasta aamutervehdykseksi hörähdyksen, jostain kuului jo vaativaa kuopimista. Tämä kaikki pisti huuleni väkisin joka ainoa kerta hymyyn. Mikä sen parempi hyvän huomenen tervehdys, kuin hevosen pehmeä hörähdys? Harpoin käytävän poikki heinäladon ovelle ja avasin raskaat pari ovet voimakkaasti vetäisemällä. Heinäladon pieni hehkulamppu valaisi hädin tuskin tieni heinäpaalien luo, mutta muistiin syöpyneestä reitistä osasin välttää muut latoon viime keväänä jätetyt rakennus tarvikkeet ja vielä napata paalikasasta pari uutta paalia kottareihin.
Pian hevosten tyytyväinen rouskutus täytti molemmat tallin puoliskot. Rupesin mittailemaan rehuja valmiiksi niiden antamista varten. Olin saamassa hommaa juuri valmiiksi, kun Juulian uninen pää ilmestyi rehuvaraston ovelle. - Huomenta, tämä mumisi unenpöpperössä, - ootsä keittäny kahvia? - No huomenta vaan unikeko, nauroin, mieleni teki pörröttää naisen valmiiksi sekaista harakan pesää päässä, mutta joten kuten sain hillittyä itseni. - Saat kuule ihan ite keittää kahvis, kun myöhästyit aamutallista. - Hei hei heii, tänään oli sun aamutallivuoro jos tuohon pökköpäähän jotain sellaista sattuu edes mahtumaan. Tulin tänne vaan ystävällisyyttäni ja avuliaisuuttani, Juulia marmatti ja lähti tallustelemaan satulahuoneen puolelle, tietty kahvia keittämään.
Kun kello alkoi olla puoli kahdeksan ja hevoset olivat sapuskansa imuroineet aloimme yhdessä tuumin tuntsareiden puolelta loimittaa hevosia. Useimmiten tuntihevoset otettiin ensiksi sisälle tunteja varten, joten olimme yhdessä tuumin päättäneet, että ne tarhataankin ensimmäisinä. Heitin Vallun selkään vuorellisen sadeloimen ja kiinnitin ensin jalkalenkit, sitten mahavyöt ja lopuksi edestä. Ruuna oli jo kovasti meno päällä, sillä se näki Vompatin ja Tintin jo lähtevän Juulian toimesta ulos.
- No niin, eiköhän sitten mennä, totesin, kun olin viimein saanut loimitettua myös Alpon. Talutin ruunapojat samaan aikaan, sillä ne olivat suhteellisen kilttejä ja tarhasivat samassa tarhassa. - What is this?! pysähdyin kuin seinään tallin ovelle. Ulkona satoi lunta! Pieniä hiutaleita leijui maahan hiljalleen. Hiutaleet sulivat maahan heti, mutta esimerkiksi maneesin katolla oli jo hienoinen kerros valkoista ainetta. Vallu tökkäisi minua turvallaan, että menehän jo ja Alpollekin tuli kiire päästä pihalle hillumaan. Päästäessäni hevoset vapaiksi tarhaan ryntäsivät ne kuin tykinkuulat pukitellen innostuneena. - Ootte tekin vähän hupsuja, totesin hymähtäen hevosille, jotka olivat nyt pysähtyneet ihmettelemään talven tuloa. Talven tuloa? Mitä? Niin talvihan se sieltä taas tulisi, kun kerta ensi lumi jo satoi.
Eniten hämmennystä lumisade aiheutti tietysti Foxin varsalle. Pieni Karkki oli ihan ihmeissään valkoisen aineen leijjaillessa kaikkialla sen ympärillä. Että se olikin muuten söötti. Karkki oli kasvanut jo paljon, mutta edelleen se tepasteli pienillä honteloilla jaloillaan. Ja voi että sen hirnunta, pinen varsan kimeä hirnahdus oli ehkä söpöintä maailmassa! Vielä siitä kasvaisi iso heppa. Kunhan se vähän tottuisi muihinkin ihmisiin ja rohkaistuisi, voisimme pitää jonkin koulutuskurssin, jossa kaikki pääsisivät kokeilemaan perus toimenpiteitä varsan kanssa.
Hymyilin ajatukselle, ehkä sitten joskus talvemmalla. Talvemmalla. Sanaa oli pakko maistella, eikö nyt ollut jo talvi, kun satoi lunta ja lämpömittari näytti -0 celssiusta?
|
|
|
Post by allu on Dec 3, 2016 17:39:30 GMT 2
Pihatonrakennustalkoot ja uusi tuntiratsu
- Ei se siihen mene! Juulia tiuskaisi, juuri kun olin lyömäisilläni naulaa ensimmäiseen elementtiin. Elementti oli siis osa tulevaa rakennusta, pihattoa. Olimme tilanneet reilu kuukausi takaperin hirsipihaton, joka oli yllätykseksemme toimitettu osissa, siispä ei auttanut kuin itse ruveta kokoamaan mökkiä pystyyn, jos mieli sen valmiiksi saada ennen vuoden vaihdetta. - No tee itse, jos osaat muka niin paljon paremmin! Puuskahdin ja heitin Juuliaa kädessäni olevalla jakoavaimella. - Tyhmäkin näkee, että tuo on ihan väärä elementti, toihan tulee kattoon! Juulia vähätteli pläräillen ohjekirjasta käsissään. - Sulla on ohjeet, marisin ja yritin sitten vielä kerran löytää sekalaisesta puutavarakasasta oikeaa osaa - turhaan. - Ja pah, et varmasti osaisi edes tulkita tätä tyhjänpäiväistä lätyskää, eiköhän käydä kysäisemässä apujoukkoja, Juulia ehdotti sovinnollisesti lopulta.
Ehdotus oli itse asiassa parempi kuin hyvä, sillä tallin satulahuoneessa oli sohva täynnä riuskoja miehenalkuja. Kaikki siemailivat kahvia ja näyttivät hieman yllättyneiltä molempien omistajattarien pöllähtäessä paikalle samaan aikaan. - Tottakai me autetaan teidät alkuun, lupasivat Theo, Marcus, Elias ja Jem, mikä onni, että kaikki olivat sattuneet paikalle juuri tänään! Kun vielä Idakin lupautui auttamaan, ei apukäsiä enää puuttunut!
Yhdessä seitsemän hengen voimin rakennus oli pystyssä viidessä tunnissa. Ohjekirjakin selkeytyi huomattavasti, kun Ida löysi siitä oikean sivun ja itse osasin tulkata ruotsin kieliset tarkemmat ohjeet muille. - Hienoa kiitos paljon avusta kaikille! Kiitin rakennuksen lopulta ollessa pystyssä - toki vielä viimeistelyä vailla. - Me tarjotaan kaikille oikein kunnon pullakahvit satulahuoneessa, tottakai, Juulia lupasi vielä perään. - Niin mikä tää hökötys nyt oikein sitten on? Theo lopulta rykäisi - emmehän me olleet puhuneet rakennuksen käyttötarkoituksesta vielä halaistua sanaa. - Noh, eihän se ole vielä valmis, mutta voidaan varmaankin jo kertoa, että tulevaisuudessa pihatto! Juulia paljasti, - sinne olisi tarkoitus majoittaa Manta, Velmu ja Mortti, ne pärjäävät hyvin ulkona ja olisivat varmasti tyytyväisiä saadessaan asua siellä vuorokauden ympäri.
***
Oli vielä aikainen aamu, kun tallin pihaan johtavalta hiekkatieltä kuului epämääräistä ryminää ja hetken päästä pihalle ilmestyi kaksi isoa valokiilaa, sitten kokonainen valtava rekka. Juulia juoksi taloltaan pyjamassaan - tai tottapuhuen toppa takki sen päällä, itse olin jo pukeissa aamutalliin valmistuneena. Molemmat vilkaisivat toisiaan ihmeissään - miksi tälläinen iso rekka oli saapui pihaan tähän aikaa aamusta. Hevosia ei oltu ostettu tai myyty lähiaikoina. Kaikki tallipaikat olivat täynnä!
Kuljettamosta hyppäsi lyhyt ja tanakka mies, joka tervehti meitä, ennen kuin murahti jotain epämääräistä jostain meille myydystä konista. Me molemmat katsoimme toisiamme ihmeissämme, enkä ollut varma, kumpi oli enemmän puulla päähän lyöty. Kun rekan iso silta avattiin ja vahva mies talutti sieltä alas tumman - lähes mustan - erikoisen näköisen otuksen, olimme sulaa hymyä. Vilkaisimme molemmat toisiamme hymyillen ja kuin sanomattoman sopimuksen saattelemana kävin ottamassa hevosen vastaan. Sehän oli Timppa, tottakai!
Syyskuussa, kun olimme suunnanneet yhdessä viikonloppumatkalle Ahvenanmaalle. Olimme uskotelleet tallilaisille reissun olevan vain hermoloma, vaikka todellisuudessa olimme matkanneet koeratsastamaan Timppaa. Hevonen oli kuin vahingossa sattunut jäämään mieleen eräästä myynti-ilmoituksesta ja syksyllä, kun suunnitelmia pihaton rakennuksesta tehtiin, oli meidän pakko soittaa, olisiko kyseinen otus vielä myytävänä. Ja olihan se, kohtaloa, niin kuin minä aina tälläisitä tapauksista tyyliini ajattelin!
|
|