|
Post by allu on Jan 5, 2016 11:22:18 GMT 2
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jan 18, 2016 20:36:19 GMT 2
Tuiskun viemää Saapuessani ensimmäistä kertaa Hiisivuoren pihaan tuiskuisana tammikuunpäivänä en voinut kuin ihmetellä pihan laidassa haassa seisovia lampaita, jotka näyttivät ainoastaan tyytyväisiltä mässäillessään valtavan heinäkasan ympärillä. Muuten piha oli täysin autio, mutta en jäänyt ihmettelemään sitä sen enempää vaan aurasin tieni pihan läpi sen rakennuksen luo, joka muistutti eniten tallia. Oven avattuani kasvojani vasten levähti tuoreen heinän ja hevosen tuoksu ja edessäni avautui vastalakaistu käytävä, jossa oli paljon hälinää. Hevosia varustettiin, ilmeisesti ensimmäiselle ratsastustunnille.
Kävelin hitaasti käytäväriviä eteenpäin ja ihastelin jokaista asukkia erikseen eräästä karsinasta minua tuijoitti kirjavaponi, toisesta ruunikko tamma. Viimeisen karsinan luona pysähdyin hieman pidemmäksi aikaa, sillä huomasin katsomattakin, että karsinassa asusti etsiskelemäni hevonen. Olin jo pitkään etsinyt vuokralle islanninhevosta, mutta sitä ei vain ollut tuntunut löytyvän. Sitten, eräänä päivänä olin huomannut - Haetaan hoitajaa - ilmoituksen, eikä aikaakaan, kun asiat oli jo sovittu. Oikeastaan olin enemmän kuin tyytyväinen, sillä Hiisivuoreen pääsin kätevästi julkisilla, ja paitsi hevonen, myös talli vaikutti juuri etsimältäni vaikka olinkin vasta ensimmäisellä käynnillä.
- Anteeksi, olen vähän hukassa, mistäköhän löytäisin tallin omistajan? Kysyin ensimmäiseltä vastaantulijalta, vastauksena oli herttainen hymy. - Tästä, olen allu, toinen tallin omistajista, Nainen esittäytyi. - Minä olen siis öö Fanni, meinasin unohtaa nimeni, mutta korjasin tilanteen, - hain Velmun hoitajanpaikkaa. - Ahaa... Lämpimästi tervetuloa hoitajaksi! allulla kävi vähän hitaalla hetken. - Tuota olen vielä vähän hukassa tääl.. - Niin tietenkin! Esittelen sinulle nyt samantien tallin, ulos et varmaan halua mennä? allu virnisti ja tästä pystyin olemaan samaa mieltä!
// Lyhyt tarinan pätkä aloitukseksi
Oikein mukava aloituspätkä! Tarinassasi oli paljon upeaa kuvailua, joka teki asioista elävämpää ja veti minut lukina täysin mukanaan. Kirjoitusvirheisiin en oikeastaan törmännyt, paitsi pariin pienen pilkkuvirheeseen, jonka lisäksi olisin pätkäissyt jotkin lauseet aiemmin, sillä niiden merkitys (ainakin tuon yhden, missä kerroit hevosista), jäi hieman "epäselväksi". Se siitä - tykkäsin jokatauksessa tästä tekstinpätkästä paljon ja nyt vaan odottelen jatkoa Hienoa että pääsit tapaamaan Velmua näin nopeasti, salaa vähän toivoinkin, että näkisin sinut tallilla jo sinä päivänä. Vaikutat myös oikein pätevältä hoitajalta ruunalle, sääli että meidän keskustelut jäivät niin lyhyeen, ehkä ensi kerralla ehtii paremmin jaaritella? Niin ja toivottavasti pääset tutustumaan myös ruunaan paremmin - nyt kun tallissakin osaa sentään suunnistaa. Saat tästä 15 tr ja 10 tp.
- allu
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jan 21, 2016 19:33:33 GMT 2
Voihan Velmu, mitä teit! (Voihan Fanni mitä jätit tekemättä!) Saavuin tallille torstai iltapäivänä neljän hujakoilla, jolloin aurinko oli jo miltei laskenut taivaanrantaan. Pakkasta oli reipas -10, joten lumi narskui mukavasti kenkien alla kävellessäni tallinpihaan. Suurin osa hevosista oli vielä ulkona, Velmu mukaan lukien. Astelin tottuneesti talliin, jossa kasvoilleni levähti ihana hevosen tuoksu, mutta nyt siihen oli sekoittunut myös valjasrasvan hajua, sekä selvää kahvin väkevää tuoksua, jotka molemmat taisivat leijjailla satulahuoneen puolelta. Satulahuoneen luona ilmoitustaululla luki päivän tuntilistat, joista heti totesin Velmun osallistuvan ensimmäiselle ratsastustunnille. Karsinan siivuos saisi jäädä myöhemmälle, sillä nyt minulle tuli jo kiire hakea ruunaa sisälle. Kipaisin nopeasti lokerollani, jonka jälkeen napparin ruunan karsinan ovesta sen persikan värisen riimunnarun ja lähdin hortoilemaa takaisin pakkaseen.
Vaikka pakkasta olikin paljon, Velmulla ei ollut ollenkaan loimea päällä. Kokemuksesta tiesin, että islanninhevosilla oli luonnostaan paksu karva, erityisesti talvella, joten en yhtään ihmetellyt loimettomuutta. Nappasin käsiä ja taskujani haistelevan hevosen nopeasti naruun ja lähdin taluttamaan talliin päin. Alpo käveli toisessa tarhassa aidan viertä sen näköisenä, että olisi tullut mielellään myös. Sen sijaan Velmu lampsi perässäni vähän turhankin haluttomasti, sillä itse tahdoin nopeasti takaisin lämpimän tallin turviin.
Pian Velmun ratsastaja, pienehkö aikuinen tulikin ja rupesin auttelemaan häntä ruunan kanssa, sillä nainen kertoi olevansa vielä aika aloittelija hevosten kanssa. Yhtäkkiä täysin hiljainen tallikäytävä oli muuttunut sekamelskaksi, kuin todella aktiiviseksi moottoritieksi, tosin vauhti ei ollut moottoritiehen verrattavissa. Ratsukoiden viimein lähtiessä maneesille kävin hakemassa kottarit ja talikon ja aloin puhdistamaan Velmun karsinaa rivakasti. Ruuna ei ollut sotkenut järjettömästi, mutta halusin siivota karsinan nyt, kun motivaatiota vielä riitti, oikein huolellisesti. Vietyäni kärryllisen lantalaan lähdin satulahuoneelle ajatuksena vähän hengähtää, ennen kuin ruuna tulisi tunnilta.
Juuri ollessani satulahuoneen ovella ollessani ovi avautui niin rivakasti, että olin lennähtää sivuun ja samassa sieltä tullut poika törmäsi minuun täysin. Hetken ajan minusta tuntui, kuin tasapainoni olisi pettänyt ja olisin kaatunut suoraan tuon syliin, mutta kuin ihmeenkaupalla sain koottua vartaloni. Punastuin ja peräännyin nopeasti, sillä olin tuskin koskaan ollut yhtä lähellä poikaa. - öh.. Förlåt! huudahdin hätäpäissäni ja muutuin samantien tomaatin punaiseksi, sillä olin vahingossa lipsauttanut ruotsia.. - Munhan tässä pitäis anteeks pyydellä, sori, ei tuu toistuu, poika naurahti ja näytti hetken vaikealta, mutta virnisti sitten ja lähti kävelemään pois. Hetken tuijotin tuon perään ja katosin sitten satulahuoneeseen luikkien, kuin juuri häpäisty koira.
***
Ratsastajat saapuivat tunnilta ja ryhdyin auttamaan Velmun ratsastajaa ruunan purkamisessa. Velmu ei ollut edes hikinen ja hamuili nyt selvästi innoissaan taskujani herkkujen toivossa. - Sori, ei herkkuja, nauroin ruunalle, mutta hellyin lopulta tipauttamaan sen kippoon paran kuivaa leipää. Ruunan hoidossa ei kauaan nokka tuhissut ja siirryinkin jälleen satulahuoneeseen, tällä kertaa ohjeistamaan varusteilen puhdistuksessa, sillä Velmun ratsastaja oli yllättävän innokas myös näissä puuhissa.
- Ootko sä Velmun hoitaja? joku minulle hieman tuntemattomampi tyttö ilmestyi yhtäkkiä satulahuoneeseen. - Joo, kuinka niin? Ihmettelin silmät ymmyrkäisinä. - Ruunan ovi oli ilmeisesti huonosti kiinni ja se pääs irti ja ovi oli justiinsa auki niin se lähti tonne pihalle huiteleen, yks tyttö kyllä lähti sitä jo pyydystämään, tyttö selitti. - Voi cheesus sen konin kanssa! manasin, eikä kulunut sekunttiakaan, kun jo olin ulkona kauraärpärin kanssa. Ja voitte kuvitella, ettei siinä kauaa mennyt, kun ruuna antoi itsensä kiinni kauran perässä, ainakin jotain hyötyä herkkupepun ominaisuuksista.
Saatuani ruunan takaisin karsinaan näin saman tytön ja muistin tehdä sen mitä en koskaan muistanut. - Hei kiitti hirveesti, kun tulit sanoon, ärsyttää tää oma huolimattomuus, yleensä oon huolellisempi! - Ei mitään, näin vaan tuolta Pandan karsinasta kun se lähti, aika hupaisa otus muuten, tyttö naurahti rennosti. - Oletko sä siis Pandan hoitaja? Kysyin ilman mitään takeita vastauksesta tai kysymyksen sopivuudesta. - Jep! Amanda, kukas sä oot näin btw varmaan hyvä tietää, Amanda vastasi iloisesti. - Fanni, Velmun hoitaja niin kun tuli jo huomattua, kiva tutustua täälläkin johonkin tallilaiseen, tietää keltä tulee kysyyn apua. Juttelin jo rentoutuneesti ja vinkkasin silmää.
Olipas vauhdikas ja tapahtuma täyteinen tarina, me likes! Hauska juttu erityisesti tuo Velmun karkureissu, hyvä kun ei käynyt pahemmin (ruuna nyt ei tosiaan lähtisi tallipihaa kauemmaksi, korkeintaan keväällä laitumelle..). Tässä tarinassa tuli myös hyvin Velmun persoona esiin, oikein viimeisintä egoa myöten. Kiva myös, että pääsit tutustumaan jo muihin tallilaisiin. Ja hienoa, että autoit ratsastajaa niin hyvin, vaikka kehottaisinkin jatkossa olemaan huolellisempi ovien kanssa Tarinassasi oli ihanaa kuvailua ja pari kivaa vertausta. Yhdessä kohdassa jopa innoistuin eläytymään ja olisinkin toivonut kuvailun jatkuvan pidempään. Muutamat kirjoitusvirheet kuitenkin rassasivat hieman lukemista, (eivät tosin olleet pahoja), mutta kehottaisin sinua jatkossa kiinnittämään vähän huomiota niihin.
Muuten tarinassasi oli oikein hyvä rakenne ja kaikki muu kielioppi pääasiassa kohdillaan (olisiko joku yksi yhdyssana virhe pistänyt silmään..). Joka tapauksessa tykkäsin tarinastasi paljon, se tuntui juuri sopivan pituiselta ja mielenkiinto säilyi läpi tarinan. Lopetuskaan ei ollut niin tavanomainen "Lähdin tallista", toki nekin ovat kivoja, mutta tässä oli erityistä sävyä. Hmm.. saat vaikkapa 25 tr ja 20 tp
- allu
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Jan 25, 2016 21:01:15 GMT 2
Talvinen maasto Tarkastelin ilmoitustaululle ilmestynyttä ryppyistä paperilappua, jossa luki iltapäivän maastoon osallistuvat. Minun lisäkseni listassa näytti olevan vain allu ja Mikael, joten maastosta tulisi todennäköisesti hiljainen. Toisaalta olisin odottanut muitakin osallistuja, mutta pienen porukan kesken olisi varmasti yhtä hauskaa, varsinkin kun kyseessä olivat allu ja Miksu..
Siivottuani ensin Velmun karsinan ja puhdistettuni sen varusteet kevyesti lähdin hakemaan ruunaa tarhasta, josta se löytyikin nyt fleeceloimi päällä, sillä pakkasta oli miltei -20. Kummastelin miten tulisin tarkenemaan maastossa samalla kun nappasin, tällä kertaa ongelmitta, islanninhevosen ja lähdin lampsimaan sen kanssa kohti tallia. Harjasin Velmun huolellisesti ensin kumisualla, sitten pölyharjalla ja lopuksi vielä pehmeällä sualla. - Mitenkähän reippaan maaston allu on meille suunnitellut? Mikael pohdiskeli harjaillessaan Vallua käytävällä. - Veikkaisin, että ei ainakaan hidasta! Kyllä mä allusta uskon jotain rämäpäisempää, kuin Juulista, virnistelin. - Saa nähdä!
^^^
- Sitten kun polku kohta levenee otetaan vähän hidasta ravia niin Fanni voi töltätä Velmulla! allu ilmoitti jonon edestä. Maisemat olivat mitä upeimpia; paksut oksat kaartuivat lumenpainosta yllemme havukatoksi ja kaikkialla hohkasi valkea puhdas lumivaippa. Siellä täällä oli pieneläinten jälkiä mutta muuten maisema oli lähinnä tasaista pelto-metsä vaihdelmaa. Lumi narskui kavioiden alla kivasti, satulat narisivat tasaisesti ja rauhallisen tuulen huminan peitti meidän iloinen rupattelu.
Ja töltti oli yhtä upeaa, minä sen muistinkin! Velmu lähti muiden perään vaivattomasti töltäten samalla, kun itse rentouduin täysin satulassa. Istuin pehmeässä töltissä, kuin missäkin upottavassa sohvassa ja nautin upeista maisemista, sekä kasvoilla kevyesti nipistelevästä pakkasesta. Allu lisäsi hieman vauhtia Reinon kanssa ja Velmun töltti vaihtui töksähtäen raviin. Nauroin täysin sisältä pulppuavaa puhdasta naurua Mikaelin jutuille ja tunsin eläväni kerrankin siinä hetkessä.
^^^
Maaston jälkeen hoidin Velmulta varusteet pois, harjasin ruunan kevyesti ja peittelin lämpimään fleeceloimeen, sillä ruuna oli hieman hikinen. Nahkaiset varusteet pyyhin satulasaippualla ja muut harjasin tai jätin kokonaan puhdistamatta. Tarkastin vielä HUOLELLISESTI että ruunan ovi oli KUNNOLLA kiinni ja siirryin sitten satulahuoneen puolelle, josta kuuluikin jo Mikaelin ja allun rento rupattelu, sekä Juulian kolistelu mehumukien kanssa. Maastoon tulisimme kyllä Velmun kanssa menemään toistekin lähitulevausuudessa..
Olipas hauskaa lukea teidänkin maastosta! Tarinassa oli mukavia katkelmia eri vaiheista, toki varsinaisesta maastosta olisi ollut mukava lukea enemmänkin.. Muutamia aivan pieniä kirjoitusvirheitä bongasin sanajärjestyksissä ja verbeissä, mutta ne eivät juurikaan haitanneet lukemistani. Tykkäsin erityisesti maaston kuvailusta, jota olisin miellelläni lukenut enemmänkin. Erityisesti tämä kohta oli mielestäni huvittava: "Kyllä mä allusta uskon jotain rämäpäisempää". Velmu se on todellakin mahtava maastoratsu, vaikka Mortti taitaakin olla tallin paras. Velmulla kun pääsee nauttimaan myös sen erikois askellajeita. Kannattaa ehdottomasti mennä toistekin maastoon, nyt kun ne ovat jo vähän tutummat. Meillä tosiaan oli hauska maasto, Reinokin innostui oikein kunnolla. Otetaan uusiksi joskus Saat 30 tr ja 30 tp.
- allu
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Feb 1, 2016 19:30:06 GMT 2
Ei niitä minun päiviä... ..maanantait! Kaikki tuntui juuri maanantaina menevän alusta asti pieleen. Aamulla myöhästyin tunnilta, olin unohtanut evääni kotiin, mutta siirrytään pikakelauksella siihen tallipäivään. Onnistuin miltei kaatumaan suoraan tallin ovista sisään, sillä ensin ne eivät tuntuneet millään aukeavan ja sitten ovet yks kaks levähtivät auki. - Oikein lentävä sisääntulokin ja kaikki. Aika makee. Mä antaisin yhdeksän ja puoli, Miksu virnuili jostain Vallun karsinan suunnasta. - Huomenta päivää vaan sullekin! Totesin vain laimeasti todeten samalla Velmun karsinan siivottomaksi. Lähdin metsästämään talikkoa ja kottareita, mutta ilmeisesti niidenkin ilmestyminen jostain oli nyt yliarvostettua. - Näitäkö etsit? Miksu kysyi ja tarjosi minulle talikkoa ja kottareita, kun ravasin talliin varmasti ainakin viidettä kertaa. - Et sitten yhtään aiemmin viitsinyt kysäistä? Mulkoilin tuota aloittaen karsinan siivouksen. - No minähän niitä äsken käytin! Mikael tokaisi ja levitteli vain käsiään sen merkiksi ettei ymmärtänyt minua.
Siivottuani karsinan kävin hakemassa Velmun sisälle, jotta olisin ehtinyt vähän harjailla sitä, ennen sen ratsastajan tuloa. Ruuna oli jääräpäisellä päällä meillä oli erimielisyyksiä talliin menosta. Lopulta sain kuitenkin herkkujen perässä ruunan houkuteltua kiinni ja talliin asti. Laskeskelin nopeasti, että viikon "hätätilanteisiin" kului kilon verran porkkanoita, sen verran ahne kaveri ruuna oli. Sen vähän harjailun sijasta päätin aloittaa kunnon puhdistus operaation ja niin hinkkasin hevosta ensin piikkisualla varmasti kaksikymmentäkin minuuttia ja lopuksi kävin sen läpi vielä pölärillä ja pehmeällä harjalla. Ruunan karvanlähtöaika oli jo alkanut, vaikka olikin vasta helmikuun alku, eivätkä ainakaan fleecepuseroni ja ratsastushousuni säästyneet värjääntymästä valko-ruskeaan irtokarva kerrokseen..
// Tälläinen tosi hutaistu ja laaduton tällä kertaa.. :/
Tälläiset ovat juuri parhaita! Lyhyt ja ytimekäs, jossa on joku jippo läpi tarinan. Jaksoin lukea hyvin alusta loppuun, enkä voinut olla nauramatta sun toilailuille. Miten musta tuntuu että minä ja aika moni muukin pystytään samaistumaan tuohon maanantai rumbaan.. ;D Kattelinkin ensimmäisellä tunnilla, että nyt on Fanni harjannu Velmun, kun ei ne tuntilaiset siihen koskaan jaksa panostaa. Mukava tarinanpätkä siis kaiken kaikkiaan. Yhden ainokaisen kirjoitusvirhe paholaisen bongasin, ei siis miikkaa siitä puolesta. Saat 20 tr ja 15 tp.
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Feb 7, 2016 19:28:01 GMT 2
Laskiaiskilpailut Sunnuntaiaamuna heräsin aikaisin, aivan liian aikaisin. Herätyskelloni piippasi jo puoli kahdeksalta, joka olisi ollut arkiaamuina todella myöhäinen aika, mutta näin viikonloppuna heräsin yleensä parisen tuntia myöhemmin. Nyt pomppasin kuitenkin miltei heti pirteänä ylös ja hiippailin alakertaan syömään aamiaista puettuani ensin jotain päälleni. Olin ilmoittautunut Velmun kanssa tallin laskiaiskilpailuihin, joissa starttaisimme 50 cm luokassa. En ollut hypännyt ruunalla vielä paljoa, eikä ruuna ollut mikään paras esteratsu, joten odotukset eivät tulosten suhteen olleet kovin korkealla. Odotin kilpailuja kuitenkin hyvillä mielin ja halusin päästä tekemään meidän tasolle hyvän tuntuisen suorituksen.
Yhdeksän aikaan aamulla seisoin bussipysäkillä odottelemassa bussia. Olin pukeutunut vaaleisiin ratsastushousuihin, joiden päälle olin tosin vetäissyt lökarit, sekä siistiin villapaitaan, jonka nyt peitti tummansininen untuvatakkini. Lisäksi pitelin käsissäni isoa kassia, jossa olivat muun muassa kisahanskani, turvaliivini, siisti huopa Velmulle, sekä muuta turhanpäiväistä krääsää mukaan lukien porkkaana pussi hyvän suorituksen toivossa. Bussi tuli lähes ajalleen, eikä matka tallin läheiselle pysäkille kestänyt kuin kymmenen minuuttia.
- Jännittääkö? Mikael arvasi aloittaessani Velmun harjailua. Poika oli ollut tallilla jo ennen minua ja hoitanut Vallun tip top kuntoon, vaikka hänen luokkansa oli vasta minun 50 cm jälkeen. - Arvaa vaan! Vaikka olin ollut aamulla lähdössä kisoihin ilman odotuksia, oli jännitystasoni noussut nyt sanomattoman huimiin lukemiin. - Etkös säkin osallistu 50 cm? Kysyin Amandalta, joka saapui parahiksi talliin intoa puhkuen. - Jep, saa nähdä miten Pandan kanssa menee, onnea teille! Amanda toivotteli jännittyneen oloisena. - Hyvin se menee, lähdet vaan tekemään parhaasi, rohkaisin Amaa, vaikka olin itsekin lähes hermorauniona.
Harjattuani Velmun kävin maksamassa lähtömaksumme ja sitten pääsimmekin jo kävelemään rataa. Se ei vaikuttanut vaikealta; kaikkiaan kahdeksan estettä, yhdeksän hyppyä. Yksi sarja, kuusi pystyä ja kaksi okseria, kolme hiukan erikoisempaa estettä. Käveltyäni radan laski jännitykseni hiukan. Käytyäni varustamassa Velmun olin täysin valmis verryttelyyn, joka oikeastaan olikin silloin jo meidän osalta ajankohtaista, sillä starttasin luokan alkupäässä, neljäntenä.
Keskityin verryttelyssä saamaan Velmun kuuliaiseksi avuille. Velmu vaikutti kerrankin olevan menossa itse eteen, mutta töitä sain ruunan kanssa silti tehdä. Otin verryttelyssä vain muutama hypyn ristikolle, yhden pysty hypyn, sekä yhden ylityksen okserille. Velmu tuntui sen verran kivalta, etten kokenut tarpeelliseksi tahkota esteitä yhtään enempää. Kun maneesista kuulutettiin "Seuraavaksi starttaavat Tessa ja Fenix III, valmistautuu Fanni ja Dvergur frá Tröllfjall", siirryin maneesin kulmaan odottamaan, sillä myös odottava ratsukko meni aina maneesiin.
Rata sujui tasaisen hyvin. Aluksi unohduin vähän matkustelemaan hevosen selkään, tai ehkä en vain jännitykseltäni kyennyt tekemään mitään. Velmu kuitenkin hoiti ensimmäiset esteet hienosti itse, kunnes aloin kyetä itse toimintaan. Erikoisempien esteiden kohdalla ruuna epäröi hieman, mutta olin itse menossa esteille ja yli mentiin. Loppujen lopuksi tuloksena oli virheetön rata ja ihan mukava aikakin, vaikkei se missään nimessä voittoa tavoitellut. Olin todella tyytyväinen Velmuun ja ennen kaikkea itseeni.
- Tosi hieno rata, Amanda onnitteli meidän kohdatessa maneesi ovella. - Kiitos, onnea teille rataan, toivotin Amalle tämän mennessä valmistautuvaksi maneesiin.
Ihan ensiksi kävin pienellä kävelyllä maastossa, sillä halusin päästä vain rentoutumaan ruunan kanssa ja pois hetkeksi kilpailuiden vilinästä. Hiisivuoren piha oli jo alkanut täyttyä trailereista ja ulkopuolisista ratsukoista, sekä heidän vanhemmista, valmentajista ja hevosenhoitajista. Velmu pärskähteli tyytyväisenä meidän sukeltaessa metsän syliin. Lopulta ratsastin ihan järvelle asti, jossa innostuin hieman ravailemaan, mutta muistin sitten, että aika kului ja palasin reippaassa käynnissä takaisin tallille.
Purettuani Velmun karsinaan lopulta, oli luokkamme palkintojen jako mennyt jo aikoja sitten. Tiesin, etten ollut sijoittunut, mutta kävin tarkistamassa lopullisen sijoitukseni ilmoitustaululta, mihin luokan tulokset olivat jo tulleet. Yllätyin todellisesti meidän ollessa jopa viidensinä. Päätän sen kunniaksi ostaa ison korvapuustin buffetista, jonka kera sitten hiippailen maneesin katsomoon seuraamaan 90 cm luokkaa. Mikaelin startin tullessa seuraan hänen ja Vallun suoritusta silmäkovana. Poika suorittaa ruunan kanssa puhtaan radan, mitään säästelemättä. Aika on mykistävä ja ratsukko siirtyykin sillä hetkellä luokan johtoon. - Onnea, todella upea ratsastus, riennän onnittelemaan Mikaelia heti tämän radan jälkeen.
Lopulta Miksu ja Vallu sijoittuvat kolmanniksi, joka on mielestäni varsin upea tulos, mutta Mikael mutisee ensimmäisestä sijasta. - Oltaisiin me voitu voittaakkin, Poika virnistää, jolloin tajuan tämän olevan oikeastaan varsin tyytyväinen tulokseensa.
Todella mukava kisatarina, mistä keksitkin kirjoittaa kilpailuista! Teillähän meni tosi kivasti, nyt vaan vähän lisää treeniä niin etteköhän ole siellä sijoittuneissa 50 cm luokassa! Mukavaa kun onnittelitte toisianne ja muutenkin tarinan tunnelma oli mukavan oloinen. Tykkäsin erityisesti kuvailuosioistasi, joita jäinkin kaipaamaan hieman lisää, sillä tarina oli aika kerronta pohjaista (tapahtuma tiivistä), ei se mitään, tykkäsin siitä silti! Erityisesti tästä kohdasta pidin "sukeltaessa metsän syliin", jota en nyt lähde sen tarkemmin analysoimaan, mutta siinä oli jotain kuvailua, josta todella pidin. Kirjoitusvirheisiin en törmännyt, mutta aikamuoto vaihtui todella häiritsevästi lopussa. Kiinnitäppä siihen ensikerralla huomiota Saat tästä 35 tr ja 35 tp.
- allu
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Mar 3, 2016 18:33:07 GMT 2
Salapoliisijuttuja (with Amanda) - Amanda ootko nähnyt mun raippaa? Sitä pitkää? Tuskailin ystävälleni tarkastellessani lokeroani. Olin viittä vaille valmis ratsastamaan, mutta raippa kaatoi koko asian. Velmua ei ollut niin vain helppo saada kunnolla liikkeelle ilman raippaa... - En, olisko pitäny? Amanda kysyi ja ilmestyi taakseni ikään kuin hänen olisi tarkastettava, että valitteluillani oli toden perää. - No jo on kumma! Murahdin ja tyydyin lyhyempään ponilätkään, josta ei tulisi olemaan mitään hyötyä. *** Tultuani ratsastamasta ja hoidettuani Velmun huolellisesti pöllähti Mikael jostain eteeni käytävälle. - Ootko sä nähny missään mun 2-teho linimenttiä, tiedäthän sä, sitä minkä ostin ihan äskettäin, Miksu kyseli hieman tuohtuneena. - En, mutta tiedät sä mitään mun raipasta? Kysyin ikään kuin varmistaakseni ajatukseni siitä, ettei Mikaelilla ollut asiasta yhtään enempää selkoa, kuin minullakaan. - No eipä oo näkyny, kumma juttu, poika mumisi epämääräisesti ennen kuin lähti laahustamaan takaisin lokerolleen.
Satulahuoneeseen hipsittyäni olin törmätä Amandaan, joka oli juuri tulossa satulahuoneesta ulos. - Sua mä etsinkin! Tyttö huudahti minulle ja kehotti käsimerkeillä istumaan pöydän ääreen. - Ei nämä kaikki tavarat ole voineet mennä vaan hukkaan! Joku on pöllinyt ne! Amanda laukaisi, mutta puhui tahattomasti hiljaisella äänellä. - Mitäh? Onko sultakin jo kadonnut jotain? - No ei onneks vielä, mutta allu etsiskeli juuri "hukassa" olevia pinteleitä, Amanda kertoi ja piirsi samalla lainausmerkit ilmaan. - Jaha, ja sä epäilet että ne on varastettu, töksäytin turhankin epäkohteliaasti. - No mitä muutakaan näille kaikille tavaroille olisi tapahtunut? Amanda päivitteli ja aloin ymmärtää tätä...
Jännää, uusia salapoliisi juttuja Luikin sen sun viestin tästä ja täähän on ihan kiva idea, vois toteuttaa muutenkin kuin salapoliisi tarinoilla joskus (?) Menit heti suoraan asiaan, enkä sanoisi tätä mitenkään tönköksi, ehkä vähän lyheksi vain. Toivottavasti löydätte rikollisen sillä niille pinteleille olisi oikeasti käyttöäkin Ja samoin varmasti teidän tavaroillenne. Kirjoitusvirheitä en bongannut, joka on kyllä kumma, sillä nykyään en tunnu löytävän niitä enää mistään tarinasta.. Noo ehkä te vain olette niin hyviä ;D Saat 25 tr ja 20 tp.
- allu
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Mar 4, 2016 15:53:43 GMT 2
Tavis perjantai Perjantaina heti koulun päätyttyä suuntasin kulkuni dösällä Hiisivuoreen. Tallin pihaan saapuessani huomasin heti, että suurin osa hevosista oli jo sisällä. Velmu ei ollut, ilmeisesti se ei ollut menossa ensimmäiselle tunnille, olihan kello jo lähemmäs viisi. Tallissa kasvojani vasten levähti tuttu hevosen ja heinän tuoksu. Käytävällä oleva hälinä ei yllättänyt minua enää, sillä tiesin jo, kuinka ratsastajilla oli aina kiire ennen tuntia. Marssin ilmoitustaulun luokse ja vahvistin sieltä, että Velmu olisi tulossa vasta toiselle tunnille. Minulla olisi siis vielä aikaa hoitaa se ja siivota sen karsina.
Vaihdettuni kouluvaatteeni vähän asiallisempiin tamineisiin lähdin hakemaan talikkoa ja kottareita. Uteliaisuuttani päädyin kuitenkin juuri valmistuneeseen tallinjatkoon. Kaikkialla haisi maali ja muutekin paikat olivat upouuden näköisiä. Käytävällä oli viisi karsinaa, jonka lisäksi löysin oven varustehuoneeseen. Varutehuonetta oli jo ilmeisesti alettu kalustaa. Ainakin niin päättelin sohvasta, joka nökötti keskellä huonetta täysin luonnottomalla paikalla. Ihasteltuani hetken tallia lähdin hakemaan vihdoin talikkoa ja kottareita.
Velmun karsina ei ollut kovin sotkuinen, joten siivous sujui nopeasti. Totesin tosin ruunan ruoka- ja juomakippojen olevan aivan järkyttävässä kunnossa, olin tainnut siivota ne viimeksi kaksi viikkoa sitten.. Ihmekös tuo kun Velmu aina läträsi vedellä ja leikki ruualla.. Nyt minulla ei kuitenkaan olisi aikaa putsaukseen, sillä Velmu oli jo aika hakea sisälle. Käytävällä törmäsin Mikaeliin, joka periaatteessa pyöritteli peukaloitaan. Vallu oli ilmeisesti tunnilla. "Lähe mun mukaan hakemaan Velmu", kehotin poikaa, "mortti pitäis varmaan ottaa samalla." "No eipä tässä muutakaan..", Mikael mumisi ja lähti seuraamaan minua tarhoille. "Kohta on sitten taas koeviikko", tuskailin Miksulle, olimmehan samassa lukiossa. "Ja sä et ole vielä vilkaissutkaan kirjaa", poika päätteli fiksusti ja naurahti perään todeten ettei itsekään. "Matikka on vaan niin vaikeeta, en tajuu miks otin pitkän", valitin samalla kun avasin portin. Olimme saapuneet Velmun ja Mortin tarhalle. "Matikkahan on helppoa!", Mikael tokaisi ja virnisti kiusoittelevasti. "Nej mej", totesin mulkaisten toista, mikä ihme kympin oppilas tuokin olevinaan, "sähän voisit opettaa mua kun olet kerta niin hyvä matikassa!" "No miten olisi vaikka huomenna, satulahuoneen pyödällä mahtuu sopivasti opiskelemaan", Mikael pohti. Olin heittänyt sanat täysin huumorilla, mutta Mikael oli ottanut haasteen vastaan tiukasti. Hymyilin ajatukselle jossa Miksu yritti opettaa funktioita ja ties mitä yhtälöitä minulle.
Avustin Velmun ratsastajaa varustamaan ruunaa, joka käyttäytyi kerrankin yllättävän siivosti. Ruuna ei edes yrittänyt näykkiä tai kerjätä nameja, joten tottakai minun oli pakko antaa siitä sille palkkioksi yksi herkku.. Velmun lähdettyä tunnille oli minulla viimein aikaa siivota sen ruoka- ja juomakupitkin kunnolla. Sain tähän hinkkaamiseen kulutettua puolisen tuntia, jonka jälkeen jäin toimettomaksi ja suunnistin tarkastelemaan ilmoitustaulua. Siellä oli uusi ilmoitus "yksityishaku" ja jotain muuta rakennusprojektista. Mielenkiinnolla luin ilmoitusta, vaikkei minulla ollutkaan hevosta tai edes varaa sellaisen ylläpitoon, opiskelijan lompakko kun oli mitä oli. Hevoset saapuivat parahiksi talliin ja auttelin vielä Velmun ratsastajaa ruunan hoidossa.
// tälläinen pieni tarina. Ei siis liity mitenkään tämä perjantain vklp leriin ;D
Olipas kiva taas päästä lukemaan sun "normi" tarinaakin Osasit kertoa mielenkiintoisesti ihan tavis perjantainkin jutuista ja tykkäsin erityisesti siitä, ette aivan joka kohtaa kertonut, vaan pompit sopivasti tarinassa. Pidän myös siitä, ettei joka tarinassa ratsasteta, sillä se antaa realistisemman kuvan hoitajanpestistä. Yhden kirjoitusvirheen bongasin, mutta senkin olisin helposti sivuuttanut, eli ei mitään isompaa kieliopillista juttua. Uusi tallipuolisko on kyllä hieno, toivottavasti saadaan niitä yksityisheppojakin! Toivottavasti matikkakin lähtee sujumaan, tallille kannattaa tottakai tulla opiskelemaan jos koti opiskelu ei maistu Saat 30 tr ja 30 tp.
- allu
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on Apr 5, 2016 17:50:55 GMT 2
#tapaturmaTallille päästyäni kirosin eväiden puutosta, sillä olin ennen bussia tuskin banaania haukata. Velmu oli tietysti piehtaroinut tarhan mutaisimmassa kohdassa ollen korvan päästä hännän juuren täysin kuivuneen mudan peitossa. Ruuna katseli minua uteliaasti, kun kumisaappaat jalassa liikuin gorilla maisesti liejussa sitkutellen kohti sitä. Tietysti juuri, kun olin ruunan kohdalla, suvaitsi se siirtää itsensä toiseen suuntaan. Velmulla ei ollut aikomustakaan tulla juuri nyt sisälle, sen mielestä oli paljon hauskempaa seisoa mutavellissä sadetta enteilevän pilviharson alla. Astelin lähemmäs ja onnistuin jotenkin kurottamaan narun niin, että sain sen ruunan kaulan ympäri. - No tuuttehan te sieltä lopultakin, aattelin jo, että pitää lähteä auttamaan sut sieltä vellistä ylös tai jotain, Amanda totesi Pandan karsinasta kun ilmestyimme tallin ovelle. - Hahhah, mutta toivon ettei hoitsuni rakastaisi näin paljon mutaan kuorittautumista! Puuskahdin ja loin vielä viimeisen silmäyksen ruunan mutapeitteelle, ennen kuin kumisuka lähti viuhtomaan. Muta lähti ruunasta yllättävän helposti, eikä aikaakaan, kuin se jo näytti normaalilta kirjavalta, eikä tumman rukealta. Puuskahdin tyytyväisenä ja jätin ruunan mussaamaan pientä heinätukkoaan, jonka se oli jo miltei ahminut. Amanda ja muut hoitajat olivat häipyneet käytävältä johonkin, ilmeisesti satulahuoneeseen. - Eväshetki käynnissä? Katselin kateellisena satulahuoneen ovelta Mikaelin paksua eväsleipää ja Amandan coca-colaa. - Tosta katseesta vois vähintäänkin päätellä että sulla on meidän eväät tähtäimessä, Mikael arvasi. - No hei c'moon, yks on viimesen puol tuntii hinkannu hevosta ja toinen vaan lounastaa jotain eväsleipää. - Ai niin, allulla tais olla jotain hommia sulle, Amanda muisteli, - käski tulemaan juttusille. Päätin lähteä allua etsimään, sillä en ehkä enää kestäisi eväitä mussuttavia kavereitani. Talli oli tyhjä, yksäripuolellakin vain Veera oli puhdistamassa jotain varusteita, eikä hänkään tiennyt allusta. Tunnit eivät olleet vielä alkaneet, eikä maneesissa siis ollut ketään. Lopulta lampsin epävarmasti allun talolle ja koputin oveen. Ei vastausta. Yhtäkkiä ovi aukisi melkein läimäisten minut tieltään. Oven takaa paljastui hämmästynyt Juulia, jolta päätin ensiksi kysellä allusta. - Ei ole näkynyt hetkeen, allu lähti maastoon ajamaa Morttia ehkä tunti sitten, Juulia sanoi rypistäen otsaansa. - No mitä mun sitten pitäis tehdä, ihmettelin suoraan. - Allun ois kyllä pitäny jo tulla... Juulia mietti, - ehkä olis parasta lähteä etsimään. - Mä voin kyllä, jos saan jonkun ratsun, lupauduin heti. - Velmun voit ottaa, mutta ota joku kaveriksi, olkaa kuitenkin ratsastustunteihin mennessä takaisin, taitaa olla parasta varautua kaikkeen. Lähdin heti talliin huolien kasvaessa päässä. Mitä oli voinut sattua? Rauhallisen Mortin kanssa vielä? Kysyin satulahuoneesta kaveria siellä edelleen laiskottelevista hoitajista ja seikkailunhaluinen Mikael oli heti valmis matkaan. Varustimme ratsut super nopesti, selkään nousimme pihalla Amanda apuna. Päätimme lähteä pellon vierustaa, sillä se oli ainoa kunnollinen reitti, mitä pystyi kulkemaan kärryillä. Vallu kulki verkkaalleen edessä ja Velmu haparoi ajoittain jopa ravia sen perässä. Metsään saavuttuamme kuulimme heti kauempaa hirnahduksen, johon Vallu ja Velmu molemmat vastasivat heti. Mortti! Hetken matkaa metsässä rämmittyämme löysimme valjaat päällä seisovan ruunan, joka oli takkuuntunut pahasti oksistoon. Ruuna näytti hieman hätääntyneeltä ja Mikael pomppasikin heti irrottamaan sen puusta, mutta nyt ongelmana olivat hevoset, joita oli kahden käsiin liikaa. - ALLUU! Äkkäsin yhtäkkiä huutaa, sillä Allu oli vielä kadoksissa. Huutoni kaikui ilman vastausta, mutta sitten, sitten kuulin jostain kaukaa hennon vastauksen. Pyysin Velmua kävelemään lähemmäs äänen suuntaa, Mikaelin samalla seuraten perässä hevoslaumoineen. Rämmimme hetken lumessa rämeikköisessä pusikossa ilman minkäänlaisia tuloksia. Huusin aina silloin tällöin saaden kuitenkin vastauksen yhä lähempää. Lopulta saavuimme itse tapahtuma paikalle. Siinä olivat kärryt täysin pusikossa ja allu, joka istui kärryissä. - Jalka.. Allu valitti, mutta jatkoi: - Mentiin tässä vähän kovempaa, mutta sitten kärryt lähti jotenkin luistamaan ja tipuin kyydistä, jalka taisi murtua ja kärryt lähtivät irti sen jälkeen. Sain jotenkin itseni tähän, kun tässä on kuitenkin lämpimämpi olla. Puhelimessa ei ole kenttää. Huokaisin helpotuksesta, että allu oli elävänä ja rupesin heti luomaan suunnitelmaa. Lopulta valjastimme Mortin uudelleen allun istuessa kyydissä ja päätimme taluttaa hevoset niin, että Mikael talutti Velmun ja Vallun ja minä Mortin takaisin tallille. Matka ei loppuen lopuksi ollut onneksi kovin pitkä, mutta perillä meitä oli vastassa huolestunut Juulia, muista tallilaisista puhumattakaan. Juulia lähti heti viemään allua ensi-apuun ja minä, Miksu ja Ama rupesimme yhteistyössä hoitamaan kaikkia kolmea hevosta. Ohhoh, kärryt taisi olla vähän huonosti kiinni? Nii-in tyypillistä allu -tuuria! Tarinasi oli erityisesti alussa oikein kivasti kuvailtua, loppuakohti lähti vähän enemmän kerronnan puoleen, muttei se mitään, kun koko ajan tapahtui. Mua alkoi todellisesti ihmetyttämään, kun Juulia tuli ovelle vastaan, ja tarina olikin juonellisesti erittäin onnistunut. Kirjoitusvirheitä bongasin pari, niihin voit ensi kerralla kiinnittää vähän enemmän huomiota, kannattaa lukaista teksti vielä kertaalleen ennen julkaisua. Tässä nyt tälläinen vähän pika kommentti, mutta taisipa siinä olla pää pointit, I really like this! Saat 30 tr ja 30 tp.
- allu
|
|
Miina
Menossa mukana
Posts: 57
|
Post by Miina on Aug 19, 2016 19:38:12 GMT 2
Liikkuva hevonenEn ole voinut kuvitella, en hevosetonta enkä hevosellista elämää, pitkään aikaan. On ollut vain jonkinlainen aavistus hevosten läheisyydestä, pois katseen edestä, ja siksi asiaa on ollut niin vaikea määritellä oman pään sisällä. Joka päivä astun samanlaisiin lenkkitossuihin, ja onhan niinkin, ettei elämää voi muuttaa, jos ei muuta ainakin yhtä jokapäiväistä, toistuvaa asiaa. Siispä tänään laitoin kumisaappaat, mustat, samaan aikaan salaperäiset ja tylsät. Nimittäin yksinkertainen on - jos ei kaunista - nykyään tavattoman epätavallista. Tänään ei todella ollut yksi päivä jokaisesta tavallisesta päivästä, vaan oli ensimmäinen päivä. Ensimmäinen tallipäivä. Hiisivuorella. Koulun aloittamisen jälkeen se oli suurinta, missä voisin itseäni ja onnistumisiani koetella. "Ota itsesi vastaan, tällaisena kuin olet!" hymähdin peilikuvalleni silloin. On se kumma, kun itse pitää seistä trampoliinin reunoilla valmiina ottamaan itseään vastaan. Ei ehdi pomppia, ei läheskään niin paljon kuin silloin, jos olisi joku toinen, joka ottaisi hädässä kyljistäni kiinni ja pyörittäisi itsensä ympäri hihkuen lämpöä ja välittämistä. "Heippa, Miina! Mukava nähdä haastattelun jälkeen", Allu hymyilee. Kyllä minulla on trampoliinin ympärillä verkko. Se estää minua tippumasta muurahaisperspektiiviin maan kamaralle tässä tilanteessa. "Moi!" Onpa tallissa kotoisaa ja mukavan siistiä, arvostan sellaista. "Mitä kuuluu?" Minun trampoliinini taitaa olla pallomainen, niin kuin purukumipallo. En ole ymmärtänyt muotoja ennen. Verkkoja on kaikkialla. Säästyn nolouksilta ja pysyn suojassa. "Ihan hyvää, kiitos... Olen ainakin kotiutunut Hiisijärvelle loistavasti, ja pidän asunnostani tosi paljon." Hymyni leviää nenään asti. Jostakin syystä nenäni ottaa kontrollin, kun rikon lasiseinän itseni ja maailman välistä. Tai sitten vain kuvittelen. Vilkaisen karsinan nimilappua. "Velmu on ilmeisesti laitumella?" "Kuulostaa kivalta. Näin on! Se osallistuu tänään estetunnille, muuten sillä on vapaata. Tunti alkaa kuudelta. Toivon sinun auttavan kuntoonlaitossa, Vilma on melko arka hoitamaan Velmua." Vilma ja Velmu. Ei saa syntyä ennakkoluuloja. "Totta kai, niin vähän katsoinkin ilmoitustaululta... Kiitos ja... nähdään! Mukavaa olla täällä." "Hyvä, siis hienoa! See you!" Allu nauraa upeasti. Vähän niin kuin jääpuikot kilahtelevat auringossa, sitä ei kuule mutta sen tuntee syvällä omassa lämmössä, koska mieli vastaa siihen omalla naurulla. Velmun riimu on täynnä pastellista persikkaa. Hih, oma persikkani, hymyilen. Velmu nostaa päänsä, kun kuulee ensimmäistä kertaa uudesta hoitajastaan. Tämän tiedon käsittely kestää noin kaksi sekuntia, sen jälkeen ruuna lompsii laitumen toiselle sivulle mietteissään. Sitten kaikki pysyy taas muuttumattomana, tilanne on jälleen peilikuvansa kaltainen, kun Velmu uudestaan nostaa päänsä ja kuulee toista kertaa uudesta hoitajastaan... nyt lähtevän äänen. "Ootko sää Velmu, tietenkin? Mun nimi on Miina. Miina Valosuo. En tiedä, mitä elämälläni tekisin, tai ainut tehtäväni on kai voivotella sitä, etten tiedä. Pääasia olet kuitenkin nyt sinä, Velmu. Olen tullu hoitamaan Sinua." Velmu antaa kiinni. Teemme tutkimusmatkan taskuihini. Löydämme rannekellon, joka päivällä sai ranteeni tukehtumaan puuduttavassa mielenmaisemassa, ja tartumme, toinen hampailla ja toinen sormilla, sinisiin kynsikkäisiini, minä ja hän. Mitään parempaa ei ole tänään olemassa, joten Velmu huokaisee törähtäen. "Äläpä vielä lähde. Uskon, että meillä on toisillemme tarina kerrottavana. Aikaa ei ole hukattavaksi!"
Näykkisitkö, Velmu, jos tietäisit, ettei elämä piile herkkupaloissa? Pääsi kääntyy jälleen minua kohti, vain uhittelet, uhmaakin pitää kieltää kasvamasta hedelmällisellä maaperällä. Haluan, Velmu, sinun kukkivan. Töräys kuuluu, hölmistyn ruusuisista ajatuksistani. "Miten menee, Velmu? Velmuiseni? Olet suloinen. Älä tee noin! Joku voisi pelästyä, olet ihan kiltti, lopeta!" Talli täyttyy illan ensimmäisen ratsastustunnin osallistujista. Hymyilen kasvoille, joita en ole aikaisemmin nähnyt. "Voi ällötys, mitä sä oot oikein tehnyt?" kuuluu Kustin karsinasta. Amerikkalaispoika on tulipunainen kiukusta. Kusti on likainen kuin kaatopaikka. "Voinko jotenkin olla avuksi, öh, sinä?" sanon hymyillen nenälläni. "Njäh, ei tarvitse. Pärjään tämän otuksen kanssa vallan mainiosti, järkytyn vain joka kerta, miten likainen se on. Ei sen kummallisempaa. Olen Theo, älä lainkaan pelkää minua! Sinulla on kiva nenä." "Hah! Onhan nyt melkein syksy, se -" "On muuten mukavaa tutustua uusiin ihmisiin! Milloin olet aloittanut täällä?" "Tämä on ensimmäinen", vedän henkeä kiivaasti sisään, koska Velmu on astunut puolittain varpaalleni, "hhoitopäiväni!" "Loistavaa!" Nojaan Velmuun, ja hymy valuu suustani kuin jäätelö. "Jep, niin on." Velmu saa kiireellisen mulkaisun ikävästä vahingostaan. Kustin ratsastaja on ilmoittanut olevansa hieman liian jämptisti viiden paikkeilla tallilla, joten Theo satuloi.
Talli hiljenee. Theo tulee vielä lisäämään tietoa itsestään. "Olen vain puoliksi amerikkalainen. Ja suomalainenkin puoli minussa on oikein viehättävä. Kusti on kuitenkin kaikkein hohdokkain." Nauruni tuntuu karkaavan yläpuolellemme ja totun sen iloisuuteen. Käyn katsomassa varustehuoneeseen. Velmu, niin siinä lukee. Vilmaa ei näy vielä. Sade on alkanut jatkua, yhä enemmän kiertyen tummaan iltapäivään, irtautuen rajoitteistaan, sateen määritelmistä. Tarkoitan, että sataa niin kovaa, että siihen kiinnittää huomiota toisin kuin yleensä. Yksinkertaisimmillaan sade on lujaa ja erottuvaa, jotta vastaus aivoista nousee pintaan tarpeeksi nopeasti: "Kappas, siellä sataa!" Ei pysty kuvailemaan sadetta epämääräiseksi tihkuksi tai seinänä lähestyväksi rankkasateeksi, joka ei itse asiassa ole ollenkaan sateen tyylistä. Ei, nyt sataa. Maneesin katsomo on melko tyhjä: Theon näin syömässä eväitä, joten istun yksin rauhallisessa nurkassa ja mietin. Hevonen on upea eläin, sen ilmaisuun sopivat parhaiten sanat liikkuva ja sulokas. Filosofiassa pohditaan liikkeen ongelmaa. Lentävä nuoli on siitä klassinen esimerkki. Kun tarkastellaan nuolen lentämistä juuri nyt, tässä hetkessä, on pysäytettävä se johonkin kohtaan. Liikkuuko nuoli? Aikaa ei kulu, koska on nykyhetki, ei mennyt tai tuleva, eikä nuoli liiku. Mielestäni tämä Zenonin paradoksi on jokseenkin turha, sillä hevoset sen todistavat. Niin lumoavaa on hevosen liike, ettei voi olla mitään muuta kuin nykyhetkiä toisensa perään. Mikään ei liiku ja silti liike on jatkumo, joka lakkaa olemasta vasta sitten, kun aikaa on kulunut, eikä mikään ole liikkunut enempää. Tallissa tapaan Vilman. Myös Ida kävelee minua vastaan ja syleilemme ennen kuin antaudun Vilman käyttöön. Tunnemme siis Idan kanssa entuudestaan. Meillä oli upea maastoratsastusleiri islanninhevostallilla lähihoitajakouluni jälkeisenä kesänä, ja mietimme silloin hyvin syvällisesti elämämme suuntaa, sitä, mihin se voisi kohdistua. Olin silloin lähdössä opiskelemaan leipuri-kondiittoriksi, ajattelin sopivani siihen ammattiin paremmin kuin hoitoalalle. Leipominen sai minut tuntemaan itseni pullantuoksuiseksi äidiksi, joka lohduttaa lapsiansa kaikissa ongelmissa ja saattaa heidät koulun ovelle asti. "Moi, Vilma! Olen Velmun uusi hoitaja Miina." "Moikka! Kiva, että se sai nyt sitten uuden hoitajan. Haluankin hieman apua, jos se vain sopii?" Velmu ja Vilma. Autan Vilmaa, vaikkakin hän tuntuu pärjäävän ihan hyvin. Hän haluaa vain rennosti jutella jonkun kanssa samalla, kun höpisee Velmulle. Velmu lusmuilee, ei halua näyttää tyytyväiseltä. Sen koko olemus kuitenkin sulaa aurinkoisista rapsutuksista, ja sadesää ei kismitä enää yhtään, koska maailma on täynnä valotonta, täydellistä auringonpaistetta. Nostan satulan Velmun selkään samalla, kun Vilma pukee turvaliiviä ja kypärää. Liu'utan sen ruunan sään päältä sopivaan kohtaan, laitan sormeni sen lapaluun reunaan ja siten katson, että oikea kohta löytyy varmasti. Satula ei saa olla luun päällä vaan muutaman sormen etäisyydellä siitä. En tosin meinaa tuntea Velmun luita, se on pehmeä ja karvainen ja sulanut rapsutuksesta voiksi. "Hoida homma kotiin... niin tai no, talliin!" huikkaan ovesta katoavalle Vilmalle ja Velmulle. He ovat hyvä pari, olen siitä nyt aivan varma. Niin paljon elämää mahtuu tyttöön ja hevoseen, niin paljon, etteivät omapäisyys ja elämän suunnattomuus merkitse enää mitään. Ja ajattelen tätä myöskin omalle kohdalleni. Vailla suuntaa, mutta hevosen kokoinen elämä voi muuttaa kaiken. Minullakin on elämä, ja siksi Velmun näykkiminen ei pelota minua. Suunnaton hellyys tipahtaa varpailleni.
Etsin kottikärryt ja talikon, jotta Velmun karsina tulee siivotuksi. Jos hevoset tuoksuvat pakkasen pörröttämiltä ja maltaisen makeilta, lanta muistuttaa höyryävää piirakkaa saunan päälle. En pidä piirakoista, erityisesti inhoan vadelmapiirakkaa, mutta kyllä niitä sietää, ja tuoksu on ihan hyvä verrattuna makuun. "Älä usko lauluihin, ne tekee susta haaaaaveilijan", laulan. Hymyilen järjettömyydelle. Uskon lauluihin ja niiden voimaan. Ne yhdistävät molemmat aivopuoliskot: järjen ja tunteen. Musiikin järjestelmällisyys ja tunteikkuus viehättävät minua kuin ruusut vastarakastunutta tyttöä. Rakastuneesta puheen ollen, Ida ilmestyy oikein säteilevänä karsinan ovelle. "Ei olla tavattu aikoihin! Mitä sulle kuuluu? Mun piti laittaa viestiä, kun ei olla tätä ennen törmätty ja kuitenkin ollaan nyt samalla paikkakunnalla!" Mikä hymy. Rakastan hymyjä. Olen rakastunut niihin. "Ei niin, loistavaa olla nyt täällä! Voin hyvin, kämppä on just mun näköinen ja muutenkin, aikuislukio on ihan jees ja mitäs vielä... Luulen, että voisin vihdoin löytää takaisin polulle, ja olen siitä niiin iloinen! Pidetäänkö pitsailta joku päivä?" "Mikä? Pitsailta.. öö, aaa, hei joo, hyvä idea! Siis itse asiassa aivan mahtava!" Taas, näitkö, tuo hymy! Sovimme tapaamisen.
Karsina on oikein siisti ja kunnollinen, kun Vilma ja Velmu palaavat yhteiseltä matkalta liikkeen ja Zenonin paradoksin ytimeen. Vilma säteilee. Hänellä näyttää olevan suunta. "Se meni jotenkin vielä paremmin kuin ennen!" Kiva kuulla. Liike, joka ei ole nyt-hetkessä liikettä, antaa mahdollisuuden levähtää.
Mahtavaa, että pääsit jo aloittamaan! Velmu on ollut melko pitkään ilman hoitajaa, siitä kun sitä pitkään hoitanut hoitaja lopetti, joten sekin varmasti osaa kunnioittaa taas pitkiä rapsutus hetkiä ja tuttua ihmistä (siis kunhan oppii tuntemaan sinut). Olen varma, että teistä tulee oikein hyvä pari Ja hyvä, että ehdit katsoa Vilmankin perään. Hän on yllättävän taitava, mutta oli laittanut viime tunnille satulan aivan liian taakse ja turparemmin liian kireälle, joten opittavaa on vielä.
Mun pitäisi oikein lukea tarinasi kahteen ellei kolmeen kertaan. Kirjoitustyylisi on vaan jotenkin niin erilainen, ihan mahtavaa luettavaa. Tykkään vertauskuvistasi ja noh ööh en vain osaa selittää, tarkoitan siis sitä pohdintaa. Tai miten sen sanoisi. Noh, joka tapauksessa olen hyvin pohtiva ajattelija ja tässä oli jotain vastinetta, ikään kuin sama mutta vain tekstinä. Okei nyt meni liian syvälliseksi ja epäselväksi.. En osaa sanoa muuta kuin, että jatka samaan malliin! Kirjoitusvirheistä huomauttaisin, jos niitä olisi ollut Saat tästä 20 tr ja 15 tp!
- allu
|
|
Miina
Menossa mukana
Posts: 57
|
Post by Miina on Sept 3, 2016 14:29:01 GMT 2
Hevonen kielikylvyssä "Velmuinen!" "Velmu-veitikka, veli-Velmuni..." "Mår du bra?" "Est-ce que tu vais bien?" "Haha, du bist lustig!" Jonkinlaisia ääniä kuului Velmun karsinasta. Ratatatam. Piipaa piipaa uiuiui. Talliporukka oli ihmetellyt sitä jo pidemmän aikaa päivän mittaan, ja koska äänet eivät olleet loppuneet, he välittivät hätäisen viestin Allulle ja pyysivät häntä katsomaan, onko Velmulla jokin hätänä ulkomaalaisen tontun kanssa. "Moi! Ida ja Theo tässä. Come here, please, we need your help! Velmun karsinassa on kauhea elämys."
Psykologiassa ajattelun tyyppejä on kaksi: skeema ja skripti. Skripti on ajatus, jolla on jokin tavoite, johon se pyrkii. Se on usein käsikirjamainen ja opillinen, ei perustunut havaintomaailmaan vaan kognitioon, oppimiseen. Skeema sen sijaan ei ole päämäärä itsessään vaan havaintokehys, joka tarvitsee muuttujan. Niin kuin Instagramin filtterit. Ne tarvitsevat kuvan, jota muokata. Skeema edustaa ihmisen kokemusmaailmaa omassa muodossaan, ehkä vähemmän kielellisessä merkityksessä kuin emotionaalisessa ja visuaalisessa. Mietiskelyni aikana rapsutin Velmua rauhassa korvan takaa. Olen tosin lyhyt, ja minua ei välttämättä nähdä karsinassa, mutta filosofisella pohdiskelullakaan ei tehdä minua olemattomaksi, kun on kyse Velmusta ja tämän korkeaseinäisestä karsinasta. Muutoin epäilisinkin omaa olemassaoloani. Rakastan vuorovaikutusta ympärilläni olevien asioiden kanssa. Se kertoo minulle, että minulla on jotain merkitystä ja minulla on oma olomuotoni ihmisenä. Seinän kanssa olemme siksi hyvät kaverit. Niin samanlaiset mutta niin erilaiset. Kun kuulin Idan ja Theon äänet, vedin näkymättömyysviitan ylleni niin kuin Harry Potter, kuvaannollisesti. Toisin sanoin siis vaikenin ja suljin suuni, jotta mustaherukkakurkkupastilli ei tuoksuisi käytävälle saakka. Olin sairastanut flunssan. Käänsin selkäni ovelle päin ja lakkasin pölyttämästä Velmun karvaa, etten aivastaisi, siten ennakoin. Oli ollut kuiva päivä, aurinkoinenkin mutta kylmä ja syksyntuoksuinen. Shh, ole hiljaa, Miina. Olet näkymätön. Olin oppinut, että merkitystä on sillä, miten pieni ja huomaamaton kykenee olemaan tilanteissa, joissa ihmiset ottavat ongelmanratkaisukeinot käyttöönsä. Idalla ja Theolla oli ongelma nimeltä "tonttu Velmun karsinassa" ja vaikka se hyväntuulisesti nauratti minua, oli minulla pakottava tarve vaieta kuin muuri. En voinut ajatuksilleni mitään, sillä ne ohjailivat minua paremmin kuin minä itse. "Se on skripti, se on skripti... Älä Miina toimi näin, ethän halua noudattaa ikävää käsikirjoitusta, joka johtaa hämmennykseen ja eriytymiseen muista ihmisistä?" kuiskasin islanninhevosen korvaan ja kuului tuik, kun pastillini tippui sen islanninkauniiseen harjaan. "Hei, Ida ja Theo! Minä se täällä vaan olen!" sanoin tasapainoisella äänellä tasaiselle tallikäytävälle, jolla ei ollut ketään. Jälleen tunsin olemassaolon riemun: karsinan seinä ja minä olimme samikset, samaa tasaisuutta löytyi myös käytävästä ja minusta. Aitoa vuorovaikutusta, ettenkö sanoisi. "Idaa! Theoo! I'm so tired to be silent!" katsoin silmät avoinna häikäisevään aurinkoon, joka kiljui ikkunasta riemusta. Ärsyynnyin. Poistuin karsinasta ja kiiruhdin varustehuoneelle. "TÄSSÄ!"Ida, Theo, Allu ja Jem katsoivat minua lämpimästi. "Niin mitä?" Jem kysyi. "Jos yhden asian elämässäni olen halunnut sanoa, niin EN ole ulkomaalainen tonttu!" "Mistä sinä nyt sellaista olet saanut päähäsi, kaveri?" Theo hörppäsi kahvia. "Hei Miina, kyllä me ihmeteltiin, mitä sä siellä karsinassa höpisit, mutta kuvittelet tontut kyllä nyt ihan itse", minulle selitettiin kuorossa. "Eh... No, mutta: tässä on tonttu, tässä mun kämmenelläni." Aloitin varasuunnitelma B:n. "Ai?" "Jos uskotte, että siinä on tonttu, siinä myöskin on se!" naurahdin riemusta ja lähdin. Palasin takaisin hakemaan Velmun harjat. "Nää unohtui."Huomasin Velmun olevan karsinassa hieman levoton, itse tunsin olevani ensi kertaa aivan rauhassa. Pölyharjalla pyyhin sen karvalta eilisen tomut pois niin kuin tuuli hajottaa pakenevat pilvet, ja tajusin saman tuulen havisuttavan minun lehtiäni. Havina alkoi sormistani ja siirtyi varpaisiini. "Velmu, me taidettiin ekaa kertaa rikkoa tätä mun skriptiä!" Olin huojentunut. Velmun harjaa kammatessani löysin kumman, violetin kurkkupastillin. Olin kyllä syönyt kurkkupastillia, mutta mielestäni se oli ehtinyt liueta kokonaan jo ennen kuin olin astunut karsinaan. Itse asiassa jo ennen kuin olin alkanut elää kunnolla. Sillä tämä tuntui uuden elämäni toiselta ensimmäiseltä päivältä. Pakollinen hiljaisuus oli nujerrettu. Vaitonaisuus oli muuttunut uteliaisuudeksi. Velmu oli nyt puhdas, veto vedolta ja kavio kaviolta. Se oli edelleen levoton ja hamuili taskujani sekasorron vallassa. Ihan kuin se olisi unohtanut omenan tuoksun, enkä pystynyt kuvailemaan sille, miltä punaposkinen omena edes tuntuisi sen hampaiden välissä, sillä minulla on omena-allergia. Huoli pyöristi kasvoni ja tervehdin Allua. "Velmu on pitänyt kauheaa elämystä tänään, onkohan sillä kaikki hyvin?" "Elämystä? Mitä tarkoitat sillä?" "Siis elämää. Se on aivan levoton." Allu katsoi seinään ja mietti kummallista sanavalintaa. "Ehkä sillä on kiire tänään? Elämyksellinen päivä tiedossa laitumella. Jos se on jo menossa sinne?" "Mutta kun ei se tiedä, miltä omena tuoksuu!" "Hmh, tuolla pihalla on omenapuu. Voit antaa sille yhden lähtiessäsi viemään Velmua laitumelle." "Hienoa, kiitos." Velmu ahmi omenansa ja nyt sen turpa muutti asumaan taskuuni. Oma itsensä se oli. Vasta laitumelle päästessään se kuitenkin päästi persoonallisimman hörähdyksensä ja tiesin, että joku sen olemuksessa pysyi aina samana. Oli karsinan siivoamisen vuoro, ja siihen sain seuraa. Ida tuli nojaamaan seinääni, minun ystävääni, joka oli syy hymyyni ja minussa virinneeseen toivoon. "Heippa!" "Moi. Mikä se tonttujuttu oli?" Ida nauroi suu ammollaan kuin upea ruusu. Se näytti kauniilta ja oikein sopivalta. "En mä tiedä, mutta arvaa mitä! Musta tuntuu kuin olisin taas alkanut elää! Ehkä tää elämä tästä jatkuu vielä!" hihitin suloisesti. Kesäsade yllätti ikkunan aurinkoisen iltapäivän jälkeen ja kuuntelimme pisaroiden kuiskailua hetken hiljaa. Oli vaikeaa olla niin hento ja poistua hakemaan kottikärryt ja talikko, mutta halusin vältellä hiljaisuutta nyt, kun olin oppinut lähestymään ihmisiä ja heidän aikeitaan uteliaasti. Nostin lantaa kottikärryihin kuten tallilaiset ovat tehneet jo vuosikymmeniä eri ratsastuskouluissa ympäri maailman. Siitä ei siis ole paljoa kerrottavaa, mutta ehdin ajatella runsaasti. Ensimmäisen lantakasan kohdalla mietin lähinnä näkymätöntä lapsuuttani, sillä kasa oli kovin huomaamaton. Sitten siirryin murrosikään, joka minulla oli niin kuin toinen siirtämäni keko: napakka paketti tietoa ja hevosten tuoksua. Viimeiset lantapallerot vihasivat minua ja toisiansa, joten niitä oli vaikea saada kerralla kärryihin, ja siltä varhaisaikuisuus oli minusta tuntunut, palapeliltä jonka palat eivät sopineet toisiinsa, siksi aina tuntui olevan ristiriitoja. "Kiitos seurasta, Ida!" hymyilin väsyneesti. Oli mitalin paikka. "Nähdään ensi viikolla, jookosta vain?" hän tuumasi. "Jep."
Silloinkin, kun puhun vieraita kieliä, tunnen omallani. Kun joku on vieras, sille puhuu automaattisesti hieman eri tavalla. Ja kun ketään ei aluksi tunne, on mahdollista ymmärtää väärin, koska ihmisten ja hevosten kieliä on niin monta. Velmu puhuu kieltänsä, jota alan pikkuhiljaa ymmärtää. Kyse on joskus vain omenoista. Ihmisten kanssa kyse on usein koko kokemusmaailmasta. Siksi hevoset ovat upeita kumppaneita. Siksi Velmu oli tänään kielikylvyssä.
// Kiva kuulla, että olet itsekin pohdiskelija! Hienoa. Vaikka vain hoidan virtuaalitallilla, on näillä teksteillä itselleni suurempikin merkitys. On mukava jakaa ajatuksia hoitotarinoiden muodossa
Hmm.. pitäisi varmaan vakavasti harkita vähintäänkin toista lukukertaa, tämä teksti herätti taas liikaa itsenäisiä ajatuksia Velmu on aikamoinen herkkusuu, se voi kyllä popsia omenat sunkin puolesta jos vain saa siihen tilaisuuden Hei, taas olen tainnut huonosti infota ja tokikaan en voi olla varma, mihin aikaan tarinasi sijoittuu, mutta hepat ovat nyt virallisesti muuttaneet laitumelta takaisin tarhoihin. Ja voihan syysflunssa, se on kyllä yllättänyt jälleen salakavalalla tavallaan yhden jos toisenkin.. Itse olen viime päivät rämpinyt talliin kurkkukäheänä yrittäen selvitä jokaisesta räkäpäivästä kurkkupastillien voimin, ehkä se siitä pikkuhiljaa..
Upeaa muuten, kun tarinoilla on suurempaakin merkitystä ja vaikka kyseessä vain virtuaalitalli. Kun hevosen ja ihmisten persoonat ja kaikki ympäristön pienintä yksityiskohtaakin myöten, kuten vaikka sitä omenapuuta, mietitty ja merkityksellisesti suunniteltu, on silläkin yllättävän paljon merkitystä. Asioista tulee omalla tavalla tärkeitä, vaikka ne ovatkin vain kuvitelmaamme.. Kirjoitusvirheistä en voi sua taaskaan huomauttaa, pitäisi varmaan yrittää tihrustaa tekstiä tarkemmin. Huolellista työtä! Saat tällä kertaa 20 tr ja 20 tp!
- allu
|
|
Miina
Menossa mukana
Posts: 57
|
Post by Miina on Sept 29, 2016 9:16:14 GMT 2
Rölli ja Hiisivuoren henki
Velmun omenantuoksuinen töräys rentouttaa kerralla kaikki lihakseni ja aiheuttaa kihelmöintiä jaloissani, joissa veri alkaa virrata lämmittäen kehoni syysaamussa rakastavaksi ja helläksi, kehoksi, joka haluaa koskettaa kaikkea pehmeää ja silittää haihtuvan ikävänsä lumoissa. "Huomenta, Velmuinen!" hörähdän ja tömähdän tarhan porttiin katsomaan Velmua äkkiä läheltä. Velmu! Kyllä se on Velmu, tähänkin aikaan aamusta, keskellä lukiopäivää. Aikuislukiopäivää. Olenko muka aikuinen? Kaksikymppinen. Mielestäni ihminen on aikuinen vasta nelikymppisenä, kun ikäkriisin myötä saa vielä mahdollisuuden työntää virtaavan elämänsä uomaa lähemmäs merta. Jälleennäkeminen on aina niin riemukasta. Kaipaus on tuskallista. Mitään muistoja ei saa takaisin - mutta ne tunteet ja muistot elävät ihmisessä, hänen kehossaan, lihasmuistissa. Ihminen on kokenut ne asiat, ne saavat hänet itkemään. Silloin ihminen itke! Silloin opit tuntemaan itseäsi paremmin. Tajuat, mitä kaipaat, mistä iloitset ja mistä riemuitset. Myöhemmin löydät samoja asioita, jotka jo kerran jätit taaksesi. Olen painautunut Velmun pölyistä kylkeä vasten, ja pöly on minulle kuin tuhkaa. Itken ja pujotan sormeni Velmun harjaan, tuntuu, että hukun eksistentiaaliseen yksinäisyyteen. Sitten se pakenee Velmun kanssa Mortin luokse. Tulen mustasukkaiseksi hevosille, jotka saavat viettää aikaa yhdessä ja pyöriä kurassa, niille vuorovaikutus ja viestiminen ovat itsestäänselviä, perimään kirjoitettuja asioita. Myöhemmin, kun talutan Velmua talliin, tuumin, että vetäytyessään läheltäni Velmu oikeastaan vei ahdistukseni maailman toiselle laidalle ja teki hyvän teon. Päästän elämäni virtaamaan. Ehkä uomaa voi siirtää jo ollessaan nuori ja kaunis. "Mitä kuuluu, Velmu? Täällä on vähän hiljaista tähän aikaan", hymyilen ruunalle ja pyyhin tomua ilmaan. "Ida tulee tänään mun luo viettämään pitsailtaa. Ois kiva saada joskus enemmänkin porukkaa kokoon!" Velmu hieroo päätänsä seinään ja rentoutuu. Otan kaviokoukun ja liu'utan käteni sen etujalkaa pitkin maan juuriin saakka, sinne, missä kudotaan ihmeellinen, näkymätön verkosto ja missä ilo ja suru ovat lankoja, ikään kuin vahva köysi, joka vetää yhtä asiaa perässään: elämää. Nostan kavion ja kaivan siitä ajatuksissani äiti maan voimat esiin. Mutapaakut tippuvat karsinan lattialle ja olen tyytyväinen, kun olen puhdistanut viimeisenkin. "Hieno homma! Nyt pääset takaisin tarhaan, niin siivoan karsinasi", jutustelen hepalle. Mortti odottaa meitä portilla ja tuoksuu pakkaselta, vaikka syysaamu on kolea ja sateinen, kostea. "Mortti, missä olet käynyt tässä välissä! Talvessa, vai? Haiset jääpuikolle..." Karsinan siivoaminen tuntuu tylsältä. Mietin, miten siihen saisi vähän energiaa. Kurkistan varustehuoneisiin. Ei ketään. Tarkistan yksityistallin käytävän, astun ovista sisään ja ulos, laserjärjestelmiä ei näy ja satulahuoneen hyllyllä tuijottavan lasisilmän joku on kääntänyt katsomaan seinää. Se on kai jokin tallilaisten vanha pila. Koska en tapaa ketään, venytän radion johdon mahdollisimman pitkälle tallin puolelle ja painan sen päälle. Levy alkaa soida. "Tässä tulee hirmuinen Rölli, on mulla metsässä tölli. Ja siellä mä asustelen, ja sieltä mä hiippailen. Tilipitäppitilipitäppi... Mä varjoissa hiiviskelen, ja lapsia säikyttelen, ja se on vasta mukavaa, kun kaikkia pelottaa!" "Seeeelvä!" naurahdan ja alan nostella lantakasoja kärryihin. Aina, kun tulee "tilipitäppi"-kohta, laulan mukana röllimäisellä letkeydellä. "Miina..." Allu pidättelee naurua tallin ovella. "Mist sää tulis?" huudahdan ja lappaan lantaa vauhdilla. "Siis kun mä en nähnyt sinua." Korjailen sanojani. En niin nähnyt sinua. Tarkistan taskuni ja oven vierustan. Ei pulloja, ei lamppuja, joista henki olisi voinut ilmestyä huomaamattani. En ole hipaissut mitään. Koska en koske mitään, alan miettiä, olenko ylipäänsä olemassa. Kosketanko? Lattia alkaa tuntua jalkojeni alla ja totean, että olen hipaissut jotain uutta ja vapauttavaa, olen koskenut radiota. Olen ollut luova ja impressionistinen. Sanakirja: impressionismi = taidesuuntaus, joka pyrkii luomaan hetkellisiä vaikutelmia. Olen luonut hassun hetken ja alan nauraa sitä! "Ovesta? Jatka vaan!" Allu vastaa.
Kun Allu on mennyt, tarkistan kaikki paikat uudelleen ja jatkan siitä, mihin jäin. "Tilipitäppitilipitäppitilipitäppitippitäppitää!"
Ihanan piristävä tarina! ja piristävää nähdä sua taas tallilla - sain muuten siitä aamuisesta välikohtauksesta päivän naurut, että kiitos vaan Musiikilla on maaginen vaikutus meihin, ainakin itse huomaa, että se saa usein tylsät asiat hoitumaan huomaamattomasti. On muuten hyvä kun selität jotain sanojasi tarinassa, koska itse en ainakaan muuten tietäisi, mitä tarkoittaa esimerkiksi impressionismi.. ;D Mahtavaa luettavaa jälleen, eikä moitittavaa kirjoitusvirheistä. Tämä on nyt vähän tälläinen laiska kommentti, mutta en enää tiedä mitä muutakaan sanoisin, saat 20 tr ja 15 tp
- allu
|
|
Miina
Menossa mukana
Posts: 57
|
Post by Miina on Sept 6, 2017 23:50:44 GMT 2
We'll stay yong, Velmuseni!
Talikko nojaa karsinan itkuiselle poskelle ja kärryt ovat täynnä melankoliaa ja surua - siis Allun näkökulmasta, sillä lantaa sinne on ehtinyt lentää vasta yhden kasan verran. Tämän harmaan näyn olen silti jättänyt taakseni, jotta voisin soittaa Velmulle puhelimestani yhden kappaleen. Silläkin uhalla, että allu huomaisi. Olen lintsannut velvollisuuksistani usein. Olen soimannut itseäni pitkin lyhyttä pätkää elämästäni. Syksy on tullut, ja silloin on aina aikaa pienelle positiiviselle synkistelylle. Täältä noustaan. Olen ajatellut pohtia elämän tarkoitusta.
- Velmuska, suomennan tämän biisin sinulle! "Olen huipussani, kun olemme yhdessä. Tehdään siitä ikuista. Pysytään nuorina, olemme täydelliset rakastavaiset. Älä välitä muista. Aion pysyä nuorena, sun kanssa." - Gluks. Puks. Pöks. Örbs. (Velmun vatsa.) Mortti tulee viereen pällistelemään. - Hurhöö! se hirnahtaa huolettomasti ja pukittaa. Vähän siinä tulee sellainen olo, onko tuossa nyt kaikki. - Onko tässä nyt kaikki, Velmu? Mun koko elämä? Niin kuin tuo Mortin pukitus? - Hörh. Höööörh. Höröh. - Köh köh! yskin flunssan keuhkoistani ja teen siitä terävän, ilmaa halkovan äänen. Kunpa flunssat olisivat ääniä, päivät valonsäteitä, miksi tarkoitusta pitää olla... mietin itsekseni. - Velmu. Tarkoitus. Tiedätkö, miksi olen ollut paljon poissa? huokaisen. - Bröp. - Juu. Bröp bröp. Olin taudissa. En huomannut ajan kuluvan.
Palaan siivouspuuhiin. Aikaa on kulunut niin paljon. Olen varmaan tehnyt Velmun huolestuneeksi poissaolollani. Vaikka kyllä minä mietin, voiko yksi asia olla elämä.
Lähtökohtahan on se, että Velmukaan ei osaa vaativien koululuokkien liikkeitä. Unelmansa se voisi toteuttaa vain, jos luopuisi koko elämästään: terveydestään, järjestään ja todellisuudentajustaan. Ajankulusta. Ehkä inhimillistän sitä liikaa, mutta nyökkään itselleni vakavasti, sillä jutuissa on pointtia.
Onneksi elämän voi jakaa moneen asiaan. Silloin kaikki on keskeneräistä. Silloin asiat ovat ikään kuin tasapainossa. Unohtelu ja kiire kuuluvat asiaan. Se on elämää. Tuntuu ihan siltä. Saan voimakkaan tuntemuksen, enkä usko, että se johtuu mädäntyneestä omenasta karsinan nurkassa.
Poissaolo tallilta ei tunnu enää niin pahalta. Voinhan aina palata tähän.
Uskomme, että palaamme tutun asian äärelle, kun jatkamme kauan sitten keskeytynyttä harrastustamme. Todellisuudessa on valjennut yhtä uusi päivä kuin eilen, täynnä ihan uusia juttuja. Se tekee elämästä jatkuvaa. Jos emme voi palata, emme voi huomata ajan kuluvan.
Karsina tulee siivottua ja kiitän Velmua päivästä. Tässä sitä mennään kohti huomista. - Nähdään taas!
|
|